Kirjoitukset avainsanalla Vierustan naiset

Kuva: pixabay

Olen 36 vuotias ja minulle ei ole hajuakaan mikä haluaisin olla isona. 15 vuotta sitten luulin, että tiedän kristallin kirkkaasti mitä haluan tehdä eläkeikään saakka. Mutta sitten elämä heitti kapuloita rattaisiin, eikä tuo valinta tunnu enää sopivalle. Kun terveys pettää ja elämään astuu pysyvä haittatekijä, täytyy alkaa asettelemaan elämää uusiksi.

Viimeiset neljä vuotta olen aikalailla haahuillut ja yrittänyt etsiä itseäni. Kovasta etsinnästä ja itsetutkiskelusta huolimatta tulevaisuus ei ole täysin selkeytynyt. Osaviittoja olen löytänyt ja tänä syksynä olenkin lähtenyt kohti mahdollista uutta tulevaisuutta. Saa nähdä mitä siitä seuraa ja löydänkö sen oman kutsumukseni.

Olen kuvitellut, että olen ainut keski-ikää lähestyvä, joka on hieman hukassa itsensä kanssa. Yllätyksekseni huomasin, että en todellakaan ole ainut vaan mitä ilmeisemmin monet minun iässäni olevat alkavat pohtia uudelleen uravalintojaan sekä tulevaisuuttaan. Lisäksi havaitsin, että pitkäaikaissauraus saa monella elämänarvot sekaisin ja alkaa se oman elämän uudelleen pohdinta.

Vierustan naisten tarinaa on täällä blogissani seurattu, koska olemme halunneet tuoda sateenkaariperheen elämää enemmän tietoisuuteen. Vierustan naisten tarina osoittaa, että sateenkaariperheissä on aivan samoja ongelmia ja haasteita kuin heteroperheissä. Se mikä tarinasta tekee mielestäni erittäin mielenkiintoisen on tosiasia miten paljon meillä on Annin kanssa yhteistä ja kuinka paljon kamppailemme samojen asioiden kanssa. Niin kuin minä, on Anni joutunut pohtimaan mitä tulevaisuudessa tekee sairastuttuaan MS-tautiin. Kuinka yksi asia saakin elämän ihan sekaisin.

Mikä minusta tulee isona?

"Haikeana myönnän, että kesäkuukaudet ovat ohi tältä vuodelta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän olen huomannut nauttivani luonnonvalosta ja siitä, etteivät lihakset ole jäykkänä palelemisesta. Tiedostamisen myötä osaan imeä valoa itseeni aina, kun se on mahdollista, keskittyä vihreän eri sävyihin, nauttia vastaleikatun ruohon tuoksusta ja arvostaa pienten kivien aiheuttamaa kipua jalkapohjissani kävellessäni paljasjaloin. Okei, tuota viimeistä epäilen jo itsekin, mutta rehellisesti mietittynä: On aivan mahtavaa tuntea edelleen omat jalkapohjat, edes osittain! Ja paljain jaloin liikkuminen onnistuu sattuneista syistä vain kesäisin, joten pysykööt listallani. Mahtavan kesän jälkeen minunkin arki alkoi viimeistään nyt, kun opiskelut jatkuvat loman jälkeen.

Ms-taudin tuomien haasteiden myötä sain eläkeyhtiöltä luvan ammatilliseen kuntoutukseen eli alan vaihtoon. Kaikki työvuoteni olen työskennellyt lähihoitajan eri töissä, viimeisimmät vuodet hammashoitajana. Hammashoitajan työtä kuntoni ei kuitenkaan enää kestä. Yksikin työvuoro voi tuntua äärimmäiseltä ponnistukselta, en välttämättä jaksa keskittyä intensiiviseen potilastyöhön ja huonoimpina päivinä instrumentit lentelevät ympäri huonetta. Taloudellisesti tuettu opiskelu tässä elämäntilanteessa tuntui lottovoitolta. Olen aiemmin kriiseillyt sitä, ettei opiskelu kiinnostanut minua nuorempana. Oikeasti, en uskonut itseeni silloin yhtään, en uskaltanut haluta mitään muuta kuin, että työllistyisin mahdollisimman nopeasti peruskoulun jälkeen. Sen todellakin tein ja myöhemmin on harmittanut monet kerrat, kun mietin mitä kaikkea olisikaan voinut päästä tekemään, kun olisi valinnut toisenlaisen reitin. 

Ms-taudin kanssa en uskalla toivoa ihmeitä, mutta fyysisesti kevyempi, itsenäisempi ja joustavampi työ, esimerkiksi etätyöskentely mahdollisuudella, auttavat jatkamaan työelämässä pidempään. Hammashoitajana seuraava ovi olisi auennut vain työkyvyttömyyseläkkeelle. Onneksi olen sopeutuvainen luonne ja osaan kääntää useimmat vastoinkäymiset mahdollisuuksiksi. Aluksi minua kiinnosti eniten journalismi, mutta ymmärsin hakuyrityksen jälkeen, etteivät minun nykyiset taidot riitä pääsemään edes medianomin pääsykokeeseen. Ei saa ymmärtää väärin. Yritin kyllä, mutta löysin samaan aikaan myös toisen kiinnostavan alan: Liiketalous ja tradenomin opinnot. 

Kävin tutustumassa pääsykokeeseen edellisen vuoden kesällä ja tosissani hain kouluun seuraavana syksynä. Edelleen itselläni oli vaikeuksia uskoa omiin kykyihini opiskella, mutta niin vaan selvitin suomen- ja englanninkielisen ennakkomateriaalin ja sain haluamani opiskelupaikan Hyvinkään Laurea-ammattikorkeakoulusta. Koulu alkoi viime tammikuussa ja vaikka se olikin yllättävän aikaa vievää, niin kaikki on ollut tosi mielenkiintoista. Tulevan syksyn suunnittelin hieman kevyemmäksi, jotta tauti ei turhaan ärsyyntyisi. Toisaalta kaikenlaista kiinnostavaa tuntuu tulevan jatkuvasti eteen. Esimerkiksi tutortoiminta ja Laurean verkkolehden toimituskunnan opiskelijajäsenyys. 

Olen päättänyt opiskella tällä kertaa vain itseäni varten. Haluan poistua mukavuusalueeltani. Harjoitella, epäonnistua ja oppia siitä kaikesta. Vielä en tiedä millaiseen työhön päädyn, kun vaihtoehtoja tuntuu olevan niin monia; mm. oikeustradenomi, kirjanpitäjä, projektijohtaminen. Viestinnän opintoja valitsemalla, vaikkapa Avoimen yliopiston kautta, aukenevat taas täysin uudet ovet. Olen siis matkalla, ja kerrankin voin sanoa, että päämäärä on sivuseikka, koska uskon tämän polun vievän minut sinne, mikä on tarkoitettu." – Anni Halen

Omia syksyn kuulumisia tulen päivittelemään myöhemmin. Sitten, kun niistä on jotain puhuttavaakin. Tällä hetkellä kaikki on vielä melko sekavaa, etten oikein osaa itsekään ajatuksiani jäsennellä. Kaikki ovet ovat vielä minulla auki. Mahdollista on, että palaan täysin vanhaan. Mutta kuitenkin olen ottaneet varovaisen hypyn tuntemattomaan. Turvaverkko on levitetty ja takaportti on avoinna, jotta voin luikkia takaisin vanhaan.

Terkuin, Kati

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Elämäntilanne muuttui ja niin tuntuu kaikki aikataulut pettävän. Elämä menee jonkinlaiseen shokkitilaan. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta mitään ei tunnu saavan aikaiseksi. Sitten astuu mukaan itsensä ruoskinta ja parjaaminen. Ja se ei tietenkään hyödytä lainkaan, pikemminkin päinvastoin. Kamalaa myöntää ettei olekaan superihminen. Olenkin vain tavallinen ihminen, jonka pitää toisinaan priorisoida elämäänsä.

Tämän vuoksi Vierustan naisten tarina ei saanut jatkoa maanantaina. Yritin, mutta en saanut aikaiseksi. Maanantai muuttui tiistaiksi ja lopulta venyi tähän päivään eli keskiviikkoon. Mutta nyt tänään odotettu osa näiden upeiden naisten tarinaa. Tarinassa palataan siihen tilanteeseen, kun Anni kertoo vanhemmilleen Hymystä.

Kerrotaanko?

"Tytöt ottivat Hymyn vastaan paremmin kuin ikinä olisin voinut haaveillakaan (Kun Hymy saapui taloon.). Seuraava askel olikin kertoa ilouutinen vanhemmilleni, veljelleni ja tämän vaimolle. Kaikki tuntui niin täydelliseltä, että aloin pelkäämään negatiivista vastaanottoa. En tiedä muuta syytä pelolleni, mutta sillä hetkellä sekin riitti. Onhan se normaalia jännittää uuden seurustelukumppanin esittelyä omille läheisilleen. Lisäksi olin samalla tulossa ulos kaapista, joskaan en sinne varsinaisesti ollut edes ehtinyt kunnolla sulkeutumaan. Tiesin perheeni olevan järkevä, mutta en voinut tietää, mitä ajatuksia heissä heräisi, kun kyseessä olisikin oma lapsi, sisko yms. 

Stressasin lopulta turhaan. Perheeni oli vilpittömästi onnellinen puolestamme, niin kuin myös muut läheiset sukulaiset ja kaverit. Valitettavasti vielä tänäkään päivänä kaikki ei ole yhtä suvaitsevaisia ja aivan jokaista meidän suhteemme ei ole miellyttänyt. Uskon kuitenkin, että antamalla aikaa, hiukan hitaamminkin lämpenevät näkevät lopulta sukupuoliasian yli ja tajuavat meidän olevan kaksi hyvin onnekasta ihmistä, jotka yksinkertaisesti sopivat yhteen. 

Tiedostamme pääsevämme tämän päivän Suomessa helpolla. Suuri arvostus kuuluu menneiden sukupolvien tienraivaajille. He ovat kestäneet, valistaneet ja taistelleet tasa-arvon puolesta. Vieläkään yhteiskuntamme ei ole täysin valmis, mutta olemme kiitollisia naapurustomme lämpimästä vastaanotosta ja tyttöjen koulun henkilökunnan sekä koulukavereiden vanhempien suhtautumisesta perheeseemme. Perheemme on osa Jokelaa." – Anni Halen

Rakastan tätä Annin ja Hymyn tarinaa. Tämä on osoitus siitä, että Suomi voi muuttua. Pala palalta, vähän kerrallaan astelemme kohti sellaista Suomea, jossa olemme kaikki oikeasti tasa-arvoisia ja voimme olla ylpeitä siitä keitä me olemme. Hienoa! 

Terkuin, Kati

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Olen kirjoitellut ajasta jolloin oli koulukiusattu. Aika, johon en mielelläni enää koskaan palaa. En edes muistelmissa. Sattuu liikaa. Tämä onkin havahduttanut uuteen ilmiöön. Aikuiset kiusaavat aikuisia. Kamalinta on, että usein lapsena kiusattu joutuu aikuusuudessa kiusatuksi. Menneisyys toistaa itseään. Syitä tähän voi olla monia. Usein puhutaan uhriutumisesta, joka tuntuu omiin korviin hieman syyllistävälle. Mutta asiassa saattaa olla vinha perä.

Mitä kiusaamiseen tarvitaan? Ei oikeastaan mitään. Siihen saattaa riittää hölmö lause lausuttana väärään aikaan. Tai ajattelematon teko. Tarinoiden siivittämänä se saattaa muuttuu muotoaan ja mahdollisesti paisuu. Lumipallosta syntyy lumivyöry, eikä sitä voi enää estää. 

Kiusaaminen on ajankohtainen aihe. Tämän vuoksi tämä on herättänyt keskustelua myös Vierustan naisissa. Vierustan naiset on tarina kahden naisen ja kahden tytön elämästä, jossa ei pelätä käsitellä niin hyviä kuin huonoja asioita.

"Minusta on ihana kirjoittaa mukavia asioita. Nytkin olisi kiva jatkaa siitä, mihin viimeksi jäin meidän tarinassamme. Kuitenkin näin muutama päivä sitten videon, mikä kaikkien sosiaalista mediaa käyttävien olisi hyvä nähdä. Katsoa, oppia ja valistaa muita, jakamalla sitä eteenpäin. Vaikka tunnistaisi toimineensa itse aiemmin väärin, niin nyt on aika ottaa vastuu, jottei samanlaista tapahtuisi enää! Mennyttä emme saa korjattua, mutta tulevaisuuteen pystyy jokainen vaikuttamaan. 

Näin koulujen alkaessa monen vanhemman mielessä nousee huoli lapsensa puolesta. Koulukiusaaminen on usein elinikäiset arvet jättävä vääryys, mutta yhtä lailla kiusaamista voi kohdata myös aikuisena. Työpaikka, lapsi-vanhempikerho, some tms. Tämän osoittaa surullisen kuuluisa tarina ”Risumiehestä”. Moni muistaa kouvolalaisen miehen, joka purki risukuorman väärään paikkaan. Paikallinen lenkkeilijä kuvasi heidän välisen sanailun ja julkaisi sen YouTubessa. Videosta seurasi huumorimielessä tehtyjä meemejä ja somejulkisuus kahlitsi Jorma Hirvosen, vaikka mies ei itse sosiaalista mediaa edes käyttänyt. Jorman sukulaispoika Eetu Pesu toi isosetänsä tarinan julkisuuteen ja se on katsottavissa nyt täältä: https://areena.yle.fi/1-50006437

Kysyin tytöiltäni heti videon nähtyäni, että ovatko he kuulleet ”Risumiehestä”? Eivät he olleet, mutta aion kertoa tarinan molemmat puolet ja toivottavasti he ymmärtävät, kuinka suuri merkitys voi olla yhdenkin kuvan jakamisella tai tykkäyksellä. Hauskaksi tarkoitettu meemi voi tuhota yksittäisen henkilön elämän. Mietithän tarkkaan ennen kuin seuraavan kerran klikkaat? Minä ainakin mietin." -Anni Halen

Risumiehen tapaus on ollut todella ikävä todiste siitä, että kun teet jotain hölmöä väärässä paikassa väärään aikaan saattaa siitä olla seurauksena julkinen nöyryytys. Jos puhumme siitä, että lapset ovat julmia, voimme myös keskustella siitä miten julmia myös aikuiset voivat olla toisilleen. Ja mistä lapset ottavat sen esimerkin? No, meiltä aikuisilta. 

Toivottavasti tämä tapaus opetti meille kaikille jotain. Ehkä seuraavalla kerralla mietimme kaksi kertaa mitä teemme tai lähdemmekö nöyryyttämään ihmistä julkisesti, sillä sitä ei koskaan tiedä onko se oma vuoro joku päivä valokeilassa.

Terkuin, Kati

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Ympärilläni on ystäviä, jotka ovat kipuilleet asian kanssa, milloin on hyvä tai oikea hetki esitellä uusi poika- tai tyttöystävä lapsille. Lisähaasteen tuo miten sen esittelyn tekee. Onko edes olemassa oikeaa tapaa? En osaa neuvoa tai auttaa. Osaan lausua latteuksia, joita kirjoista olen lukenut tai elokuvissa nähnyt. Pystyn kuuntelemaan ja yrittää myötäelää ystäväni ongelmaa. Usein tämä riittääkin.

Maanantain kunniaksi Vierustan naisten Anni palasi takaisin muutaman vuoden taakse ja muisteli Hymyn ja lasten tutustumista.

Kun Hymy saapui taloon

"Palataan taas Hymyn ja minun tarinan ensimmäisille sivuille. Ensimmäisen tapaamisemme jälkeen oloni oli melko tyyni. En suin päin alkanut suunnitella yhteistä elämää. Halusin seurata ilman mitään paineita, mitä tämä olisi... Uusi tuttavuus ehdottomasti, mutta kaveri vai jotain muuta? Sitä en osannut ajatella, enkä halunnut edes arvuutella. 

Seuraavan viikon aikana ehdimme nähdä uudestaan. Niin sanottu treffailu oli tuottanut minulle vaikeuksia. Sinkkuäidin elämä oli hyvin aikataulutettua. Välillä se oli syy, toisinaan tekosyy. Joinain kertoina se oli hankaloittanut tutustumista ja joskus siihen oli vaan niin ihana vedota, kun homma ei kolahtanut alun jälkeen. Onneksi se ei ollut kumpaakaan sinä kesänä, jolloin lapset viettivät aikaa myös isällänsä sekä muilla sukulaisilla. Ajankohta tutustumiseen oli siis tällä kertaa kaikin puolin täydellinen. Viestittelimme Hymyn kanssa kuulumisiamme ja myös rehellisiä ajatuksia toisistamme. Aloimme suunnitella lähiviikkoja siten, että saisimme taas tavattua. Nähdessämme tuntui kuin olisimme tunteneet aina. En kammoksunut edes käsikkäin kävelyä, mikä oli tähän asteisessa sinkkuelämässäni saanut aikaan valtavan ahdistuksen. Muistan yhden arki-illan, kun kuljimme Jumbossa käsi kädessä. Vaikka jotkut ihmiset loivat ylimääräisiä ja jopa pahoja katseita, oloni tuntui keveältä. Ehkä se oli se huolettomuuden tunne. Hymyllä on sellainen vaikutus minuun vieläkin. Se on ensimmäinen ihminen, kenen vieressä olen osannut nukkua. 

Kerroin tytöille heidän kotiutuessaan, etten taida enää olla sinkku. Lapset ovat ihanan rehellisiä ja minua naurattaa se keskustelu vieläkin! Alkoi kunnon tenttaus: "Kuka se on, minkä niminen, minkä ikäinen, missä se asuu, missä tapasitte?" Kerroin, että nimi on Hymy ja tyttöjen ilmeet muuttuivat entistä kysyvimmäksi. Seurasi varovainen kysymys: "Onko Hymy pojan nimi?" -Ei ole, Hymy on nainen. Jälleen hiljaisuus ja sitten nuorempaa tytärtä alkoi naurattaa. Kannustin kertomaan, mitä on mielessä ja hän vain puisteli päätään ja hoki epäuskoisena: "En mä voi sanoo sitä..." -No sano nyt, kyllä mä kestän." kannustin uudelleen.  Nauraen tämä käkätti: "Äiti... sä oot homo!?" -No joo, jos nyt halutaan luokitella jotenkin, sanoin nauraen. 

Muistutin tyttöjä siitä, että ihminen ihastuu ihmiseen ja näin oli nyt käynyt minullekin ja olin siitä iloinen. Esikoinen oli pitkään hiljaa, mutta ilmeisesti vain siksi, että sai juuri oikeat sanat muodostettua lauseeksi: "Mä oon äiti ainakin onnellinen sun puolesta." Myös nuorempi totesi hetken keräiltyään: "Oikeestaan tää on tosi hyvä juttu." Tämän keskustelun jälkeen en olisi voinut olla onnellisempi!

Jo lyhyehkön tapailun jälkeen, meille oli itsestään selvää esitellä Hymy tytöille melko nopeasti. Hymy oli aiemmin ollut ennakkoluuloinen uusioperhettä kohtaan ja seurustelemisesta ihmisen kanssa, jolla olisi lapsia. Se kuulemma tuntui hankalalta, mutta tässä kohtaa lasteni tapaaminen tuntui sopivalta. Olin puhunut heistä niin paljon, että tytöt tuntuivat jo tutuilta Hymylle. Tyttöjen avoin suhtautuminen Hymyyn, Hymyn tekemät lettikampaukset tytöille ja tietenkin ilmassa aistittava onnellisuus mahdollistivat rennon alkututustumisen elämäni naisille." – Anni Halen

Vierustan naisten Annin lasten ja uuden puolison Hymyn tutustuminen meni lähes täydellisesti. Oliko onnistuneen tutustumisen takana avoimuus ja rento suhtautuminen vai mikä, en tiedä. Vai oliko se läpi paistava onnellisuus? Vai kaikki tämä yhdessä? Nämä naiset ovat onnensa ehdottomasti ansainneet.

Uusioperheistä ovat kirjoittaneet myös ihana MormuskaMutsi teinin näkökulmasta sekä upeaakin upeampi Jyllannin Suomineito miten uusperheessä selviää järjissään ja millaisia nimityksiä äitipuolista käytetään.

Terkuin, Kati

PS. Jos sinulla on jäänyt jokin Vierustan naisten aikaisemmista jutuista lukematta, niin kategorian "Vierustan naiset" takaa löytyy kaikki ilmestyneet tekstit.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Äiti kolmelle, vaimo yhdelle. Shoppailuaddikti, ikuinen laihduttaja, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen. 

Koivulan emäntä on elämänmakuinen blogi, jossa pohditaan naiseutta, parisuhdetta tai parisuhdettomuutta, seksuaalisuutta ja perhe-elämää. Sukelletaan syvälle tunteisiin ja ajatuksiin, kunnes palataan kevyempiin asioihin, kuten päivän ruokalistaan.

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016