Kirjoitukset avainsanalla Psyykkinen hyvinvointi

Kuva: pixabay

Olen ylitunnollinen, ylivastuullinen ja täydellisyyden tavoittelija. Nämä on minun kolme perisyntiäni, ne niin sanotut kehittämiskohteeni. Työnantajan näkökulmasta nämä ovat usein loistavia ominaisuuksia työntekijässään. Ominaisuudet nähdään vahvuuksina ja positiivisina asioina yksilössä. Harvoin kuitenkaan ymmärretään näiden kolmen piirteen varjopuolta. Ne kuluttaa, syö sisältä. Ne piiskaa sinut tekemään aina parhaasi ja siitä hieman yli. Kannustaa venymään uskomattomiin suorituksiin. Niin kauan kunnes huomaat olevasi kuilun pohjalla. Burnoutissa. 

Nuoruudessani nämä piirteet olivat voimavarani sekoitettuna ripaukseen kunnianhimoa. Ne auttoi pyrkimään elämässä eteenpäin ja tavoittelemaan jotain parempaa. Nykyään kunnianhimo on rapissut elämän astuessa eteeni ja arvomaailman muuttuessa. Vaikka kunnianhimo on väistynyt; tunnollisuus, vastuullisuus ja täydellisyyden tavoittelu on jäänyt minuun. Kärsin niistä. Ne eivät enää piiskaa eteenpäin antaen voimaa jaksamaan, vaan ne ovat alkaneet rajoittavaa elämää. En enää pysty pitämään kaikkia elämäni osa-alueita täydellisinä ja tehdä kaikkea. En vain yksinkertaisesti repeä joka paikkaan. 

Syyllisyys astui elämään. Tunnen syyllisyyttä tekemättömistä kotitöistä sekä heikosta taloudellisesta vastuunkannosta, olenhan kotihoidontuella lorviva kotiäiti. Tunnen syyllisyyttä, etten ole tarpeeksi hyvä äiti lapsilleni, en ole aina läsnä ja saatan joskus (usein) huutaa heille. Tunnen syyllisyyttä siitä, että hermostun ja suutun. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pidä itsestäni tarpeeksi hyvää huolta vaan olen taas lihonnut. En vain pysty pysymään erossa herkkuhyllyltä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että minun pitää nukkua joskus, vaikka en edes käy säännölisesti palkkatyössä, niin joudun pyytämään välillä miestäni nousemaan lasten kanssa.

Olen hyvä tässä. Syyllistymisessä. Tunnen kaikesta syyllisyyttä ja koen tarvetta pyydellä anteeksi itseäni ja olemassa oloani. Viimeksi tänään tunsin syyllisyyttä elämästäni ja sen asettamista vaatimuksista, niiden vuoksi en pysty joustamaan niin paljoa kuin minun opintoniryhmäläiseni toivoisivat. Vaikka haluaisin aina antaa kaiken, suorittaa kaiken, mutta lapset laitan aina edelle. Ja nyt kannan syyllisyyttä lapsistani. "Anteeksi, että minulla on lapsia ja minun on ajateltava myös heitä."

Olen tästä kalvavasti syyllisyydestä, ylisuorittamisesta, -tunnollisuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta yrittänyt useasti päästä eroon. Olen käynyt keskustelemassa terapiassa, olen jutellut työterveyshoitajalle ja keskustellut ystävieni kanssa. Turhaan. Minulle on vain selvinnyt, että tämä johtuu siitä, että olen joutunut lapsena kokemaan hylätyksi tulemista sekä olen joutunut liian nuorena alkaa kantamaan vastuuta omasta ja läheiseni elämästä. 

Niin, minulle on selvinnyt mistä kaikki tämä johtuu, mutta voinko koskaan päästä tästä eroon? 

On olemassa vain yksi keino, miten pääsen näistä haitallisista tunteista sekä toimintatavoista eroon. Minun on lopetettava ylisuorittaminen, täydellisyyden tavoittelu ja opittava olemaan itselleni armollisempi.

Helpommin sanottu kuin tehty. Nämä piirteet ovat minuun rakennettu sisään. Olen toiminut niiden mukaan vuosikymmeniä. Ne ovat pelastaneet minut joskus. Ne ovat olleet minun voimavarani, selviytymiskeino. Miten ihmeessä voin niistä koskaan päästää irti?

Lapsen askelin päästän irti. Lapset, ne jarruttaa. Elän vain heille, keskityn heihin. Opiskelu, hieman omaa aikaa. Keikkatöitä, jotta voin kantaa korteni kekoon taloudellisesti ja pääsen toteuttamaan itseäni. Tiedostan kuitenkin miten helposti nämä voivat imaista minut. Pidän kiinni sovitusta, kaikkea vähän. Lapsia vähän enemmän. Illat yritän pyhittää parisuhteelle. Tänään jätän tiskaamatta ja lapset saavat katsoa puolituntia pidempää piirrettyjä. Armahdan itseäni hieman.

Ehkä en koskaan pääse eroon tästä syyllisyydestä. Mutta ehkä joku päivä se ei tunnu enää niin kalvavana tunteena.

Terkuin, Kati

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ruoka, se välttämätön paha. Varsinkin tällaiselle himohamsterille. Miksi siihen ruokaan suhtautuu niin omituisesti? Onko herkkuhimon takana jotain suurempaa kuin puuttuva itsekuri?

Ruoka ja millainen suhde siihen on. Siinä tämän kertainen "kevyt" sunnuntai-illan aihe. Se on aihe, joka ei varmasti omalla kohdalla mahdu yhteen taikka kahteen postaukseen. Vaatii todennäköisesti kokonaisen kirjan. Sillä suhtautumistani ruokaan ei voi missään tapauksessa kuvailla millään tasolla järkeväksi. 

Saadessani Mantalta menneellä viikolla kirjeen, jossa hän tilitti minulle suhtautumistaan ruokaan, sai minut pohtimaan taas jälleen kerran omaa tapaani suhtautua ruokaan. Olen Mantan kanssa jälleen kerran hyvin samanlainen. Välillä ihan pelottaa, kun pohdin miten samanlaisia me kaksi oikeasti olemme. Aivan kuin hän olisi minun kadonnut puoliskoni. Ajattelemme, tunnemme ja koemme asioita samalla tavalla. Emmekä edes ole mitään sukua toisillemme (ainakaan tietääksemme).

"Moi Kati!

Kuulin radiosta hetki sitten tutkimuksesta, jossa oli tutkittu sitä, kuinka niistä lapsista tulee helpommin ylipainoisia, joiden vanhemmat suhtautuvat rajoittavammin ja ehdottomammin lasten herkutteluun kuin niiden, joiden vanhemmat eivät tee herkuttelusta täysin kiellettyä. Herkuttelun täysi kieltäminen tekee herkuttelusta ”kielletyn hedelmän” ja kaikkihan me tiedämme, että kaikki kielletty houkuttaa, varsinkin lapsia ja nuoria. 

Itse voin samaistua täysin tähän teoriaan. Lapsena minulta kiellettiin usein huonon käytöksen vuoksi karkkipäivät. Pahaa mieltä karkkipäivänä lisäsi se, että sisarukset saivat karkkipussin ja itse jäin ilman. Äidillä oli herkkujemmoja ja usein söi herkkuja silloin, kun luuli meidän nukkuvan. Jossain vaiheessa äiti laittoi herkkukaapit lukkoon; minä varastin herkkuja, koska tietysti teki karkkia mieli, olihan se kiellettyä. Kavereitten kanssa opeteltiin tekemään itse karkkeja, toffeeta tuli keiteltyä hyvinkin usein. 

Muistan elävästi jonkun kerran, kun olin alakouluikäisenä koulukaverin luona ja innostuin herkuista ja muistan kuinka toiset lapset kuiskivat syömisestäni. Sitä kuinka syön paljon. Ehkä se oli kohta, missä loksahti aivoihin, että herkut pitää syödä salassa. Niinhän kotonakin tehtiin. Yläkouluikäisenä saatoin ostaa kilokaupalla irtokarkkeja ja syödä niitä salassa. Tietenkään kukaan tuttu ei saanut nähdä, kun ostin karkkeja, ne olivat minun salaisuuteni. 

Lapsuudessani meillä kotona meillä syötiin tavallista kotiruokaa. Vaikka äitini oli hyvin pitkälti lapsuuteni kotona työttömänä, koskaan meillä ei ollut pulaa ruuasta. En muista, että koskaan olisi rajoitettu määrää tai ettei ruokaa olisi saanut lisää. Tosin eräs äitini käyttämänä metodi oli se, että vaikka ei pitänyt jostain ruuasta, niin silti piti syödä lautanen tyhjäksi. Saatoin istua montakin tuntia maksalaatikon tai kaalikeiton ääressä, tuijottaen lautasta syömättä. Vaihtoehtoja ei ollut, joko söit tai olit nälissäsi. Usein epämiellyttävien ruokien kohdalla valitsin nälän ja tästä pakottamisesta minulle on jäänyt kammoja tiettyjä ruokia kohtaan, joita en suostu vieläkään syömään. 

Minua kiusattiin koulussa, erilaisista syistä. Eikä minulla ollut paljoa kavereita. Jossain vaiheessa ruuasta tuli lohtu. Se ainoa asia, mistä tuli hyvä olo. Tietenkin se näkyi painossa ja lihosin. Siinä vaiheessa, kun ensimmäiset ”oikeat” sydänsurut iskivät joskus 17-vuotiaana, alkoi painon jojoilu. Surressani olin syömättä. Useamman kerran kävi niin, että saatoin kuukaudessa (joskus alle kuukaudessa) laihtua lähes 10 kiloa. Masennuslääkkeiden kanssa lihosin yli 30 kiloa, joista myöhemmin laihdutin hieman yli 20 kiloa pois. 

Ahdistuessani oireilen usein vatsallani; olen todella usein vatsa löysällä ja pahimmissa ahdistuskohtauksissa oksennan. Useaan kertaan lääkärit ovat kyselleet, onko minulla syömishäiriö. Kiellän sen aina. En koe itseäni syömishäiriöiseksi, vaan minusta tuntuu siltä, että minulla on täysin vääristynyt ja kiero suhde ruokaan. Ruoka ei tuo minulle enää lohtua, vaikka toki silloin tällöin ostan suklaata tai jäätelöä pahaan mieleen. Toisaalta minulla on kotona jemmakaapissa kilotolkulla suklaata tai ne jäätelötkin unohtuvat pakkaseen. 

Ahdistus on muuttanut ruokailutottumuksia, ahdistuneena en tunne usein nälkää. Kieroutuneen suhteen ruokaan tunnistan siitä, etten myöskään aina tunnista olevani täynnä, vaan syön pelkästään syömisen ilosta. Toisina hetkinä ruoka on minulle pelkästään välttämätön paha, jota on pakko syödä ja polttoainetta elimistölle. Toisena hetkenä nautin syömisestä, ilman huolia. Elämääni on myös mahtunut hetkiä, kun mätän itseni täyteen ruokaa ja oksennan sen pois. 

Minulla oli vuosikaudet ongelma, etten uskaltanut mennä ulos syömään. Pelkäsin ihmisten ajatuksia; varsinkin seisovaan pöytään meneminen oli minulle todella vaikeaa. Minun piti siedättää itseni ulkona syömiseen, jossa onnistuinkin ystävieni avulla. Toisaalta vielä tänäkin päivänä minua nolottaa mennä yksin vaikkapa lounaalle, varsinkin seisovaan pöytään. Tunnen itseni aina lihavaksi ja kuvittelen ihmisten tuijottavan minua, vaikka kuinka söisin terveellisesti, ottaisin kasviksia ja vähentäisin annoksestani turhia hiilareita jättämällä perunat tai riisin pois. 

Olen edelleen ylipainoinen, tarkkailen painoani jatkuvasti ja kärsin ulkonäöstäni. Lääkkeiden kanssa on vaikea laihduttaa ja jokainen laihdutus kertani edellyttää, että aloitan laihdutuksen sillä, että aloitan tiukan ruokavalion. Ilman tiukkaa ruokavaliota en pysty luopumaan syömisestä. 

En voi sanoa, että voisin syyttää täysin ruokaongelmistani saamaani kasvatusta, mutta uskon, että sillä on tekemistä asian kanssa. Vielä kun siihen yhdistää koulukiusaamisen sekä mielenterveysongelmat, on soppa valmis. 

Mitä haluan sanoa, on se, ettei ruuasta eikä herkuista saa tehdä lapselle mörköä. On pelkästään hyvä, ettei lasta totuteta sokerikoukkuun, mutta totaalikieltäminen ei välttämättä ole se paras ratkaisu. Tarjoa vaihtoehtoja, terveellisiä herkkuja, pidä mielessä kohtuus. Älä pakota lasta syömään, kannusta maistamaan. Muista, ettei ruoka ole pahaa, on vain olemassa ruokia, jotka eivät ole sinun -tai lapsesi makuun.

Rakkaudella, Manta "

Tunnistan itseni tunnesyöjäksi. Syön suruun, pahaan oloon ja ikävään. Syön iloisena ja onnellisena. Niin kuin Mantalle, ahdistus on minulle ainoa tunnetila, jossa en saa syötyä. Silloin tuntuu, että oksennan jos joudun laittaa palankin ruokaa suuhuni. Ahdistus on ainoa tunnetila, milloin sanon suklaalle ei kiitos.

Suurin ongelmani on, että jos tiedän jossain olevan ruokaa (erityisesti herkkuja), minun on syötävä se. Syön kuin viimeistä päivää. Eihän sitä koskaan tiedä, jos huomenna ei olekaan ruokaa. Tai oikeammin niitä herkkuja. Minun on pakko syödä kaikki pois ennen kuin kukaan muu ehtii. Sairasta.

Otan kakkua toisen ja kolmannen palan, vaikka ei enää tee edes mieli. Jos se vaikka yön aikana katoaa kaapista, niin olen varmasti saanut oman kiintiöni. Jos seuraavana päivänä kakkua on vielä jäljellä, on se vain positiivinen yllätys ja yritän ahmia sen päiväkahvilla kitusiini. Pitäähän tytön varmistaa, että sokerikiintiö on varmasti täysi.

Minun lapsuudessani herkuttelua ei kielletty. Minua lohdutettiin herkuilla. Ei haittaa kun vanhemmat riitelevät humalassa, jos huoneeseen on ostettu kunnollinen herkkukätkö. Yksinolo oli helpompaa karkkipussin ja leffan kanssa. Isän pitkät työpäivät eivät enää tuntuneet niin pahalle. Työmatkat sai anteeksi, koska tuliaisena oli aina uusia herkkuja, pelejä sekä leluja. Minut opetettiin herkkuihin.

Jos yhden neuvon voin kenellekään antaa, niin älä korvaa puutteitasi lapselle herkuilla. Siitä ei seuraa yhtään mitään hyvää.

Terkuin, Kati

Kommentit (5)

Emma / Haaveita ja hauiskääntöjä

Voi olla, että tunnesyöminen opitaan myös perheeltä, mutta itse olen viime aikoina miettinyt, opitaanko se kumminkin muulta yhteiskunnalta. Mainonnalla tähdätään siihen, että hyviä hetkiä tulee juhlistaa herkuilla ja toisaalta kaikki televisio-ohjelmat opettavat, miten suklaa on lääke suruihin. Lomaa juhlistetaan syömällä. Samoin loman loppumista. Ja sitten ekaa työpäivää pehmentääkseen mennään syömään. En tiedä kenen syytä, mutta tunnesyöminen on hankala juttu ja itse koen, että se opitaan muilta ihmisiltä - välttämättä syyllisiä eivät ole omat vanhemmat :D

Mira/Blinger Shimmer -blogi

Erittäin hyvä ja ajatuksia herättelevä teksti. Meillä tämä asia on myös siinä mielessä ajankohtainen, että haluamme aikanaan antaa oikeanlaisen mallin myös näiden herkuttelujen suhteen pienokaisellemme ja hyvä jos saisimme itse asiat kuntoon ennenkuin pieni edes ymmärtää herkkujen päälle..

Hanna-Mari / life with Hanna-Mari

Todella hyvä teksti ja aihe! Itse syömishäiriötä sairastaneena ja edelleen paranemisprosessissa olevana olen pohtinut paljon herkuttelun merkitystä ja suhtautumista siihen. Mitä on terve herkutteleminen? Haluan jo lapsenikin takia opetella terveen suhtautumisen herkkuihin ja ruokaan ylipäänsä. Liika kieltäminen ei ole hyvästä, herkut kuuluu elämään. Mutta niihin ei pitäisi latautua liikaa tunteita.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Elli Keski-Loppi

Sade toi bluesin. Valoisat päivät olivat nostaneet mielialaa. Työvoittoja ja onnistumisen kokemuksia. Lupauksia huomisesta. Aurinko oli herättänyt toivon ja uskon itseeni. Kunnes sade toi mukanaan pimeän ja koleuden.

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia on todella liukas ja siitä on vaikea saada otetta? Vaikka kuinka yrittäisi tarttua kiinni niin, ote vain lipsuu. Sitä jaksaa aikansa yrittää ja yrittää, kunnes lopulta luovuttaa.

Isän kuolemasta on kohta neljä vuotta. Se on ollut vedenjakaja elämässäni? On aika jolloin isä vielä eli ja sitten on aika isän kuoleman jälkeen. Muutama kuukausi heti isän kuoleman jälkeen on sumussa. Aika pysähtyi ja vajosin.

Isän kuolema oli varmaan se lopullinen niitti. Silloin tajusin etten enää vaan jaksa. Terveys oli jo mennyt, mutta kun se ainoa tukiverkko lähti, maailmani romahti. Oikeastaan en edes enää tiedä, sinnittelinkö isäni vuoksi viimeisen vuoden. Se oli aika milloin oli vain pakko jaksaa. Olla hyvä tytär, joka huolehtii kuolevasta isästä ja ajaa tämän etua. Ei ollut aikaa pysähtyä.

Kun kuolema viimein koitti, minua ei enää tarvittu. Ei tarvinnut jaksaa. Sain alkaa elää vain itselleni ja perheelleni. Mutta en enää osannut. Olin vuoden suorittanut. Tehnyt töitä, yrittänyt huolehtia omasta perheestä sekä isästä. Yhtäkkiä en enää tiennyt kuka olin ja mitä halusin. Luulin, että olin tehnyt kutsumustyötäni, mutta nyt se alkoikin ahdistaa. Pakko paeta.

Nyt olen ollut tuuliajolla 3 vuotta, siitä asti kun isäni kuoli. En tiedä mihin tarttuisin. En halua enää takaisin oravan pyörään, mutta en haluaisi pudota pelistä kokonaan pois. Haluan tehdä jotain millä on merkitystä. Jotain mistä nautin. Haluan löytää sen oman jutun. 

Oikeasti tiedän mitä haluaisin tehdä, mutta elänkö sillä? En ainakaan tällä hetkellä. Yritän. Epäonnistun. Yritän uudelleen. Sama vastaus, olet hyvä mutta et kuitenkaan tarpeeksi hyvä. Yritän jälleen. Olet hyvä, mutta päädyimme ottamaan jonkun toisen. Pitäisikö vaihtaa kuitenkin levyä? Etsiä taas uusi suunta? Olla tuuliajolla?

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia on todella liukas ja siitä on vaikea saada otetta? Vaikka kuinka yrittäisi tarttua kiinni niin, ote vain lipsuu. Räpiköin. Yritän tarttua uusiin asioihin, mutta ne tuntuvat koko ajan lipsuvan otteesta. Sitä jaksaa aikansa yrittää ja yrittää, kunnes lopulta luovuttaa.

Pitäisikö minun palata takaisin vanhaan? Tehdä sitä, mitä olen aina tehnyt? Mihin olen koulutettu? Paikkaan, jonne olen riittävä? Todennäköisesti pitäisi. Tiedän kuitenkin miten se kaava menee. Työ alkaa musertaa. Aikataulut painaa päälle. Pitää olla tuottelias, kuluttaa vähemmän, tehdä säästöjä. Lopulta huomaan, että teen asioita jotka eivät tuota minulle iloa. Muutun suorittajaksi.

Vedän henkeä. En ole vielä valmis. Ilmoitan, että jatkan hoitovapaalla vuoteen 2020. Yritän ehkä vielä. 

Terkuin, Kati

Tämä tarina oli jatkoa  Mieli vastaan fysiikka – tarina burnoutista postaukselle.

 

Kommentit (4)

Raisa

Niin tuttuja ajatuksia. Oman isäni (ja ainoan tukeni) kuolemasta tulee kohta 8v ja tuntuu, että vieläkin se vaikuttaa. Se vuosi oli niin paha. Todellinen kriisin vuosi. Kun asiat helpottivat, aloin pelkäämään milloin tulee uusi kriisi. Olen opetellut ajatuksesta eroon, että pelkäisin. Kunnes nyt ihan hetki sitten joku sen sanoi. Me elämme kriisin keskellä. Tuntui että joku olisi iskenyt minulta ilmat pihalle. Pelkäämäni asia on täällä taas ja kaikki ajatukset palaavat vuoteen 2010. Olen paljon miettinyt voiko tästäkin selvitä. Mutta se on pakko. Haluan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Kai tämänkin kriisin tarkoitus joskus selviää.

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Se inhottava raamatun sanonta: "ihmisille ei anneta enempää kuin tämä jaksaa kantaa", on varmasti totta. Tai pakkohan sen on olla, koska kaikki ne asiat joista olen sanonut, etten sitä tule kestämään, niin tässä sitä vain olen ja hengitän. Kannan repussani jokaisen vastoinkäymisen ja menen eteenpäin. Olenko selvinnyt hyvin, se sitten on eri asia. Jokainen isku on jättänyt taistelujälkensä, mutta olen kestänyt. Olen joka kerta noussut pystyyn. Joskus se on vienyt enemmän aikaa, joskus vähemmän.

Uskon myös, että kaikella on tarkoitus. Pakkohan on olla. Ei meidän elämä ja kokemukset voi olla merkityksetöntä. Oikein paljon voimia taisteluun. <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaksi ystävää, kamera ja teini, joka rakastaa meikkaamista. Se on asetelma, josta lähtee terapeuttinen valokuvaussessio liikkeelle. Tavoitteena on luoda valokuvia, jotka voimaannuttavat, auttavat hyväksymään itsensä ja saavat rakastumaan itseensä aina uudelleen. Ideana on saada kuvattava näkemään itsensä uudella tavalla.

Teini oli innoissaan, kun pääsi kokeilemaan meikkaus/maskeeraustaitojaan oikeaan ihmiseen. Ja vielä sellaiseen, joka arvostaa hyvää meikkiä. Meikiksi valikoitui mermaid make up. Teinin meikkaustaidot pääsivät heti koetukselle, sillä hän ei ollut koskaan tehnyt tämän tyylistä meikkiä. Meikki onnistui hienosti ja sai kehuja. 

Meidän kuvaussessio oli mahtava. Siinä jaettiin paljon asioita. Haaveita, suruja, iloja ja pelkoja. Vapauduttiin. Terapeuttisen valokuvauksen tärkein ominaisuus on yhteys kuvattavaan. Pitää osata kuunnella, olla aidosti läsnä. Kyky nähdä toinen uudella tavalla.

Alla on muutamia kuvia meidän kuvaussessiosta, ne onnistuneimmat otokset. Kuvattava oli ollut erittäin tyytyväinen kuviin, mikä on se kaikkein tärkein.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tämän viikon. Ihanaa tulevaa viikkoa kaikille!

Terkuin, Kati

 

Kommentit (6)

Vierailija

Todella onnistuneita otoksia! Voit (voitte) olla ylpeitä itsestänne!! Niin kesäisiä kuvia.

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Kiitos. Perinteiseen suomalaiseen tyyliin ei kuitenkaan osaa itseään kehua, mutta yritän.. Olen oikein iloinen siitä, miten nämä kuvat onnistui. Tosin mallillahan tässä suurin osuus oli. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Koivula on tila eli projekti, joka ei valmistu koskaan. Täällä tuunataan, rakennetaan, remontoidaan ja eletään. Koivulan parhaita puolia on ehdottomasti iso metsään päättyvä tontti, jossa koirat ja lapset mahtuvat leikkimään sekä emäntä rakentelemaan omaa puutarhaansa. Täydellistä!

Koivulan emäntä on äiti kolmelle ja vaimo yhdelle. Sosiaalialan ammattilainen ja ikuinen opiskelija. Shoppailu addikti, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen.

Koivulan emäntä -blogi on kaikkea tätä. Tervetuloa matkaan!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016