Kirjoitukset avainsanalla Psyykkinen hyvinvointi

Kuva: Elli Keski-Loppi

Ihminen alkaa muodostaa omaa kehonkuvaa ja kehoitsetuntoa lapsena. Jo leikki-ikäiset lapset vertailet keskenään toisiaan. Tutkivat toistensa napoja, sormia ja hiuksia. Millainen minä olen? Miten minä eroan sinusta? Pienet lapset eivät kuitenkaan kyseenalaista, etteikö heidän erilainen kehonsa olisi juuri sopiva.

He luottavat siihen, että ovat täydellisiä juuri sellaisena kuin ovat. Varsinkin jos ja kun omat vanhemmat muistavat kertoa tämän lapselleen useasti.

Kouluikäisenä tämä kaikki alkaa kääntyä päälaelleen. Vanhempien sanoitettu ihailu lastaan kohtaa on luonnollisesti vähentynyt. Enää vanhemmat eivät hoe, kuinka ihanat pienet varpaat taikka millainen söpö maha lapsella on. Alastomuus on muuttunut epänormaaliksi. Keho tulee peittää ja mielellään mahdollisimman paljon, enää ei juoksennella nakuna ympäri kotia.

Media ja ympäristön paineet alkavat määrittää millainen sinun pitäisi olla. Jos oma keho eroaa näistä ihanteista, saattaa heikomman itsetunnon omaava lapsi alkaa kuvittelemaan olevansa epäsopiva. Elämään astuu itseinho ja kehonkuvan vääristyminen. Nuoruus on erityisesti herkkää aikaa oman kehon suhteen ja nuoret vaikutuksille alttiita. Vanhemmat ovat ratkaisevassa asemassa nuoren kehonkuvan muodutumisessa, se miten vanhemmat itse suhtautuvat omaan kehoon antavat mallia myös nuorelle. MormuskaMutsi on kirjoitti: "Kasvatatko huomaamattasi ikidiettaajaa? Tue nuorta positiivisella kehokuvalla." postauksesta saa hyviä vinkkejä, kuinka jokainen vanhempi voi vahvistaa ja tukea lapsensa hyvää itsetuntoa.

Minulla kehonkuvan muodostumiseen ovat vaikuttaneet useat seikat. Päällimmäisenä ovat olleet asenteet, lähiympäristön suhtautuminen, ihanteet ja tunteet. Ympäristön palaute kehosta on muokannut voimakkaimmin omaa kehonkuvaa. Erityisesti teini-iässä saatu negatiivinen palaute kehosta sekä joutuminen koulukiusatuksi, on johtanut epävarmuuteen omasta itsestä sekä itseinhoon. Oman kuvan katsominen tuottaa usein tuskaa, minkä vuoksi en mielelläni ole valokuvattavana. Otettuihin valokuviin en ole koskaan tyytyväinen ja ne deletoidaan nopeasti roskakoriin ennen kuin kukaan muu ehtii niitä nähdä.

Teiniaikaisen palautteen johdosta olen pyrkinyt aktiivisesti muovaamaan kehoani valloilla olevien ihanteiden mukaan. Epäonnistumisista ja repsahduksista moititaan itseä. Kun katson peiliin näen vain virheitä. Selluliittiä, jenkkakahvat, kaksoisleuka, paksut reidet, vatsamakkarat, isot hampaat, ruman ja kamalan ihmisen. Olen ollut joskus läski, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen laihduttanut yli 40kg elopainoa ja laihduttuani olen edelleen nähnyt itseni läskinä. Kehonkuvani on vääristynyt. Edes normaalipainoisena en pidä itseäni sopivan kokoisena. Ympäristön palautteen ansioista aloin hitaasti uskoa olevani ihan ok näköinen ja kehoni on just hyvä. Kunnes tulin raskaaksi ja olin taas lihava...

Kolmannen raskauden jälkeen olen taas tämän tien alkupäässä. Kehoni on muuttunut, koen sen pettäneen minut, koska en palautunut vanhoihin mittoihin kolme kuukautta tai puolivuotta synnytyksen jälkeen. Vielä vuosi synnytyksen jälkeen kannan raskaus- taikka imetyskiloja reilusti mukanani. Koen olevani lihava ja ei-haluttava. Peilistä katsoo taas se ruma ja lihava ihminen.

Mutta nyt kolmannella kerralla tiedän, että tämä on asia, johon pystyn vaikuttamaan, joten relaan ja otan kupin kahvia.

Raskaudet ja lapsien syntymät ovat aikuisiällä muokanneet kaikista voimakkaimmin käsitystäni omasta kehosta. Raskaudet ovat muuttaneet kehoa paljon lyhyessä ajassa. Se on paisunut ja sitten taas pienentynyt. Olen oppinut paljon kehon toiminnasta ja mihin kaikkeen se pystyy. Olen viimein tajunnut millainen uskomaton temppeli keho oikeasti on. Oli se sitten iso taikka pieni. Lapset ovat tuoneet mukanaan armollisuutta sekä palauttaneet murennettua itsevarmuutta. Olen lasten ansiosta lähtenyt matkalle kohti itseni hyväksymistä. Itseni hyväksyminen on myös lasteni etu, sillä enhän halua johdattaa heitä tälle samalle tielle, jolla itse kävin?

Itsensä rakastaminen on vaikeaa, jos kokee olevansa vääränlainen. Jotta yksilö voi rakastaa itseään, pitää hänen hyväksyä itsenä juuri sellaisena kuin on. Tämä on vaikea tehtävä, mutta mahdollinen. Tarvitaan kovaa työtä, jotta voidaan muokata omat negatiiviset ajatukset positiiviseksi, haettava uutta näkökulmaa asioihin, sekä hyväksyttävä oma epätäydellisyys.

Tärkeintä on, että unohdat mitä muut sanovat millainen on täydellinen keho. Sillä juuri sinun kehosi on täydellinen sellaisena kuin se on.

Jyllannin Suomineito kirjoitti loistavan tekstin miten hän oppi ajattelemaan kehopositiivisesti, sekä miten yhteiskunta luo epärealistisia ihanteita ihmiskehoa kohtaan. Kannattaa käydä tsekkaamassa "Rakas, ihana, vaikea ja kauhea – vartalo".

Terveisin, Kati

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tiedättekö sen tunteen, kun kuvittelee ettei ole yhtä hyvä kuin muut? Ne kuuluisat muut tyypit osaavat paremmin kirjoittaa, laittavat parempaa ruokaa, pukeutuvat paremmin, ovat kauniimpia, hoikempia ja lähes täydellisiä kaikessa. Kaikilla tuntuu olevan jokin erityistaito, toisilla useampikin. Sinulla ei mitään.

Työhaastattelussa pahin kohta on, kun kysytään erityistaitoja ja miksi juuri sinut pitäisi valikoida niiden satojen muiden joukosta. Niin miksi juuri sinut valittaisiin? Hakijoiden joukossa on ihan varmasti paljon parempia ja enemmän kokemusta omaavia hakijoita kuin sinä. Sinähän olet vain sinä. Et oikeastaan mitään. Sinä kuitenkin pystyisit hoitamaan homman. Et ehkä loistaisi työyhteisön kirkkaimpana tähtenä, mutta olisit mukana pelissä. Eikö myös sellaisille tekijöille ole tarvetta?

Minä en ole erityisen hyvä missään. Osaan vähän kaikenlaista, mutta missään asiassa en loista. Olen se kuuluisa keskinkertaisuus, jos en aina nyt sitäkään. En ole hyvä, mutta en huonokaan. En osaa nimetä vahvuuksiani, enkä luetella taitojani. Tunnistan heikkouteni, mutta en halua niistä puhua, koska en halua jäädä tarkkailun alaiseksi. 

Haluaisin koko ajan olla parempi. Piiskaan itseäni jatkuvasti parempaan suoritukseen, mutta koskaan en ole kuitenkaan täysin tyytyväinen. Aina jossain on joku, joka on huomattavasti parempi ja saa minun yritykseni näyttämään epätoivoiselta sähläykseltä. Ainakin omissa silmissäni. Kova itsekriittisyys, häpeä, pelko sekä uskonpuute varjostavat onnistumista. Näiden vuoksi usein yritykset ovat jo valmiiksi tuomittuja epäonnistumaan. Jos joskus onnistun jossain, niin ajattelen että olisin voinut kuitenkin olla parempi. En ehkä kuitenkaan yrittänyt tarpeeksi? Jäikö kuitenkin jokin asia huomaamatta? Onnistumisen täytyi olla silkkaa tuuria ja rimaa oli vain hetkeksi laskettu. Enhän minä ole hyvä?

Olen asettanut itselleni tavoitteen päästä alemmuuskompleksista eroon. Tai ainakin saada valettua itseeni enemmän uskoa itseeni ja omaan onnistumiseeni. Minä olen monessa asiassa hyvä, minun tulee vain uskoa itseeni ja päästettävä irti häpeän pelosta. 

Kuinka tästä alemmuuskompleksista voi päästä eroon?

Ihan ensimmäiseksi on lakattava vertaamasta itseään muihin. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta kun myöntää elämän realiteetit, niin ollaan jo askeleen lähempänä onnistumista.  Aina tulee olemaan joku, joka on parempi kuin sinä, joten vertaaminen on turhaa. Sillä ei ole merkitystä. Sinä voit olla hyvä ja loistava vaikka joku muukin on samassa asiassa. Toisten taidot ja onnistumiset eivät ole itseltä pois. Vai mitä?

Toiseksi pitää uskoa omaan tekemiseen. Jos sinä et usko omaan juttuusi, niin miksi kukaan muukaan uskoisi? Kun uskot siihen mitä teet, olet jo melkein onnistunut. Usko saa sinut yrittämään ja pistämään parastasi. Aina voi kehittyä omassa tekemisessä paremmaksi ja oppia uusia juttuja. Maailma muuttuu ja kaikki kehittyy, niin sinäkin. 

Viimeisänä arvosta itseäsi ja omaa tekemistäsi. Unohda se, mitä muut ajattelevat, tärkeintä on mitä itse ajattelet. Jos oma arvostus puuttuu, niin tekemisellä ei ole merkitystä. Jos jossain asiassa haluaa olla hyvä tai loistava, siihen pitää laittaa itsensä likoon ja arvostaa omaa yritystä. Unohda turha itsekriittysyys, arvosta itseäsi juuri sellaisena kuin olet. 

Kun sitten onnistut jossain, niin onnittele itseäsi: Sinä onnistuit, yes! Loppuviimein oman onnistumisen esteenä seisot ainoastaan sinä itse.

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Kati

Ps. Jos sinulta puuttuu lapsimessulippu, niin voit voittaa sellaisen Koivulan emännän facebookissa sekä instagramissa.

 

Kommentit (10)

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Kiitos ❤️ Tämä saattaa olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta pakko se on yrittää. Kuluttaa hirveästi, kun koko ajan ajattelee olevansa huonompi kuin muut tai jättää jotain kivoja asioita yrittämättä. Tsemppiä myös sinulle taisteluun! Kyllä me vielä onnistutaan, uskon siihen vahasti.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Minulla sama, ihan kuin olisin voinut itse kirjoittaa tämän. Taitaa olla usean äidin ja naisen ongelma. Me emme osaa sanoa, että olemme hyviä. Mutta me olemme!

Terveisin, Etä-äiti

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Joo, äidit yleensä tuntee riittämättömyyttä joka asiassa. Aina voisi olla parempi. Sen kun uskoisi ettei ne muutkaan ole yhtään parempia kuin itse. Paitsi ehkä joissakin asioissa, mutta eihän se meiltä pois? 😅

Henna | Pölyä Pinnoilla

Mutta me ollaan ainakin hyviä kirjoittamaan, kauniita ja just sopivia tämmösinä kuin ollaan ♡ Vaikka oma pääkoppa ei sitä aina suostukaan tajuamaan. Tosiaan, miten paljon helpompaa olisikaan kun voisi vain olla tyytyväinen siihen, mitä on eikä yrittäisi tai haluaisi olla jotain muuta.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kirjoititko juuri suomalaisuuden kuvasta? Yleisestä asenteesta ja mielenlaadusta kertoo paljon silloin tällöin kuultu kommentti "olisihan se voinut huonomminkin mennä", mikä oikeastaan on jo kehu!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rakas ystäväni haluaa kertoa omaa tarinaansa ja minä olen saanut kunnian jakaa sitä. Manta aloitti tarinansa kertomalla masennuksesta ja ahdistuksesta. Nyt tarina saa jatkoa. Tällä kertaa aiheena on ero. Olemme jutelleet eroon johtaneista syistä, syyllisyydestä ja pahasta olosta. Nyt Manta on vielä kirjoittanut eron itsestään ulos. Ehkä tämä oli seuraava askel kohti eheämpää ja parempaa huomista.

Ero on harvoin kaunis. Ystäväni kokema ero oli rumaakin rumempi. Se ei kuitenkaan tullut yllätyksenä. Sen oli kokoajan osannut aavistaa, mutta sen halusi sulkea pois mielestä. Entä jos? Entä jos ennakkovaroitukset olivatkin vääriä? Entä jos se kumppani kuitenkin muuttui? Se kuitenkin lupasi yrittää. Nyt ei tarvitse jossitella. On yritetty, kokeiltu ja luotettu. Ja miten kävi? En voi kuin nostaa hattua miten pitkäpinnainen ja hyväsydäminen ystäväni oli. Itse olisi moiseen suoritukseen pystynyt.

Ero
Ero

Kuva: pixabay

Kevät tuli, lumi suli, lätäköstä esiin tuli ero. Eihän se lumi vielä sulanut, vaikka maaliskuu ensimmäinen virallinen kevätkuukausi onkin. Oma kevääni alkoi todellakin uudella luvulla, jätin avomieheni Harrin.

Tarina vaatinee hieman pohjustusta. Vuosi taakse päin meillä meni huonommin, oli riitaa jatkuvasti kaikesta ja lopulta Harri alkoi viettää öitänsä pois kotoa; väitti nukkuvansa firman sosiaalitiloissa. Humalassa sitten Harri päätti kertoa, että hänellä on toinen nainen. Harri muutti pois kotoa, suoraan tämän naisen luokse. Vajaan kuukauden päästä kuitenkin totesimme, ettemme osaa olla erikseen ja halusimme yrittää. Aikansa etsittiin uutta luottamusta. Vuoden päivät soljuivat ja hetkittäin kaikki oli paremmin, kunnes…

Naisen vaistoni sanoi, ettei kaikki ole kunnossa, olisin tarvinnut Harrin puhelinta, enkä saanut sitä itse käyttää, vaan Harri toimitti asian puolestani. Harrin nukkuessa oli minun pakko katsoa Harrin puhelinta. Sieltähän sitten löytyi; pitkät pätkät tarinoita, eroottisia kuvia ja rakkaudentunnustuksia. Sosiaalinen media tietysti toimitti virkansa ja löysin tämän toisen naisen. Päädyin keskustelemaan hänen kanssaan. Sain selville, että Harri oli alkanut nopeasti puhumaan muuttamisesta ja töiden hakemisesta toiselta puolen Suomea. Eivätkä he olleet koskaan edes tavanneet! Olivat kyllä suunnitelleet tapaamista. Toinen nainen oli hyvin kiitollinen, että kerroin totuuden Harrista. Harri ja toinen nainen kävivät tahollaan oman keskustelunsa ja Harri jäi yksin. Ei kukaan tahdo valehtelijaa.

Tiedän tehneeni väärin lukiessani Harrin viestit, mutta jos en olisi lukenut niin en olisi saanut ikinä tietää. Tai pahimmassa tapauksessa vuoden takaiset tapahtumat olisivat toistaneet itsensä ja olisin jäänyt kuin nalli kalliolle. Jollain sairaalla tapaa saan kiksit siitä, että se olen minä, joka sai sanoa viimeisen sanan ja päättää erosta. Vuosi sitten nimittäin olin se, joka halusi yhteen palaamista. Silloin minulla oli vielä tunteita Harria kohtaan, tällä hetkellä tunnen lähinnä vain vihaa ja pettymystä. Pettymystä siitä, että minä olin ainoa joka yritti saada suhteen toimimaan. Unohdin, että suhteeseen tarvitaan kaksi ja molempien pitäisi tehdä oma osuutensa. Tällä kertaa asiat olivat kristallin kirkkaita saman tien, kun näin ensimmäisen rakkaudentunnustuksen toiselle naiselle.

Ajatuksia heräsi paljon. Mitä kertoo ihmisestä, että voi rakastua ihmiseen, jota ei ole koskaan tavannut? Ymmärtäisin tämän teiniltä, joka on vielä hukassa tunteidensa kanssa. Jokainen meistä on teininä rakastunut; netissä, seuranhakupalstoilla ja tietenkään unohtamatta idoli-ihastumisia. Mitä kertoo ihmisestä se, ettei opi virheistään vaan toistaa niitä? Lohduttaako se katumuksen määrä, mikä syntyy toiselta sen mukana, kun alkaa tajuamaan, ettei oman elämän järjestäminen tapahdukaan sormia napsauttamalla? Mitä se kertoo minusta, että minun pitää vakuuttaa itselleni koko ajan, etten voi ottaa Harria enää takaisin? Tunnen itseni heikoksi, juuri tämän vakuuttelen takia.

Minua on kuvattu suuri sydämiseksi, (liian) kiltiksi, yllättävän pitkäpinnaiseksi sekä epäitsekkääksi. Minulle on sanottu, että minun pitäisi ajatella välillä itseäni. Tänä keväänä aion etsiä itsestäni uudet puolet, terveen itsekkyyden, sydämelle kypärän ja alkaa itsekkäämmäksi ja ajattelemaan enemmän itseäni. Ero oli ensimmäinen askel.

Tervetuloa matkalle mukaan!

Rakkaudella, Manta

 

En ole aikuisiällä eronnut. En tiedä miltä se tuntuu. Olen saanut sivusta seurata ystäväpariskuntien eroja ja joka kerta ne saa ajattelemaan, entä jos tämä sattuu joskus minun kohdalle. Suljen silmät ja laitan sormet ristiin ja toivon että meidän tarina on ikuinen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aurinko paistaa ja ilmassa on kevättä. Kevät on iloista ja ihanaa aikaa. Täynnä uusia asioita ja mahdollisuuksia. Aina se ei kuitenkaan näin ole. Etä-äiti kirjoitti, kuinka vanha vieras asteli hänen luokseen kylään. Luin hänen tekstiään ja ajattelin, että onneksi minulla ei sentään tällä kertaa. Mutta sitten yksi epäonni johti toiseen, kolmanteen ja lähdettiin syöksykierteeseen. Alkaa tuntua, että mitä enemmän päivät pitenee ja tulee valoisammaksi, niin samaan tahtiin oma mieli mustuu. Että sellainen hauska kevät tulossa.

Äitiblogi, Vauvablogi, Perheblogi, Lifestyle, Ruoka- ja leivontablogi, Sisustus, Koivulan emäntä
Äitiblogi, Vauvablogi, Perheblogi, Lifestyle, Ruoka- ja leivontablogi, Sisustus, Koivulan emäntä

Tiedättekö sanonnan; vahinko ei tule kello kaulassa? Taikka; ei kahta ilman kolmatta? Surkeat sattumukset eivät koskaan tule yksin. Niitä seuraa usein kokonainen joukko mukanaan. Armeijan lailla tuntuvat tulittavan rakennetun elämän hajalle pala kerrallaan.

Vastoinkäymisten armeija on alkanut runnomaan elämääni. Toiset isompia ja toiset pienempiä. Mutta yhdessä ne värjäävät mielen mustaksi sitä mukaan kuin päivä pitenee. Välillä tuntuu vaikealle hengittää. Sattuu. Itkettää. Tekisi mieli huutaa ja raivota. Mutta mitä se auttaa?

Yritän ottaa etäisyyttä vastoinkäymisiin. Ehkä tilanne ei ole niin paha kuin kuvittelen. Eikä olekaan. Olemme hengissä, meillä on ruokaa ja katto pään päällä. Ei hätää, sillä perusasiat ovat kunnossa. Silti mieli on sysimusta.

Minulla oli toiveita, unelmia ja odotuksia, joista jokainen on ammuttu alas yksi kerrallaan. Osaan tullut esteitä tiellä, jotka pitää selvittää. Osa muuttunut täysin saavuttamattomaksi. Osa ei ollutkaan sitä mitä olin luullut. Kori on ammennettu tyhjäksi.

Menetystä pitää hetki surra. Huutaa, raivota, itkeä ja kiukutella. Olen oppinut, että vastoinkäymiset ja menetykset on hyvä käsitellä mielessä kunnolla, jotta niistä voi päästää irti ja suunnata kohti uusia unelmia, toiveita ja odotuksia. Nämä eivät olleet minua varten.

Kun kirjoitan tätä, huomaan mieleni seikkailevan. Etsivän uusia suuntia tai pakotietä. Katson ulos, aurinko paistaa. Kyllä se paistaa minullekin vaikka se ei nyt sille tunnu. Väsyttää ja haluaisin vain karhun lailla mennä nukkumaan talviunta. Mutta ei se kannata, sillä olen varma, että uusi seikkailu, uusi unelma on ihan nurkan takana. Pieni toivo on jäänyt kytemään. Tilanne ei siis ole paha. Tällä kertaa tämä taitaa olla lievä kevätmasennus. Tästä selviän.

Vielä tänään aion kuitenkin kömpiä ajoissa peiton alle Ben&Jerrys jäätelöpaketin kanssa ja märehtiä epäonneani. Mutta huomenna alan uudella innolla raivaamaan autotallia ja tehdä tilaa remontille.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Koivula on tila eli projekti, joka ei valmistu koskaan. Täällä tuunataan, rakennetaan, remontoidaan ja eletään. Koivulan parhaita puolia on ehdottomasti iso metsään päättyvä tontti, jossa koirat ja lapset mahtuvat leikkimään sekä emäntä rakentelemaan omaa puutarhaansa. Täydellistä!

Koivulan emäntä on äiti kolmelle ja vaimo yhdelle. Sosiaalialan ammattilainen ja ikuinen opiskelija. Shoppailu addikti, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen.

Koivulan emäntä -blogi on kaikkea tätä. Tervetuloa matkaan!

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
2016