Kirjoitukset avainsanalla Psyykkinen hyvinvointi

Kuva: pixabay

Tällä viikolla taas tuli kirje. Kirje, jonka avaamista odotin innolla, sillä se on ystävältä joka on hengenheimolaiseni. Meidän välinen kirjoittelu alkoi ihan vahingossa. Oli asioita, jotka piti saada sanotuksi, mutta ei löytynyt sanoja. Joten ne päättyi kirjoitetuksi sanoiksi. Näiden meidän välisten kirjeiden avulla ystävyytemme on syventynyt entisestään. Tutustumme toisiin aivan uudella tavalla. Kirjeystävät on parhautta. Ei ollenkaan vanhanaikaista. Ihan oikeasti.

En tiedä onko Manta oikeasti ajatustenlukija, sillä hän kirjoittaa melkein joka kerta aiheesta jota itsekin pyörittelen. Vai olemmeko vain niin samanlaisia? Kamppailemme samojen asioiden kanssa. Parhautta onkin, kun voi jakaa nämä asiat toisen kanssa. Tällä kertaa pohdimme tulevaisuutta. Kuinka se pelottaa ja ahdistaa. Kaipaisimme muutosta ja uusia suuntaviivoja, mutta hyppy uuteen ja tuntemattomaan jännittää. 

"Moikka Kati, 

Tiedätkö sen tunteen, kun haluaisit mennä elämässä eteenpäin, mutta eteenpäin meneminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan?

Mä olen juuri nyt siinä kohtaa. Keväällä, kun Harrin kanssa erottiin, sovimme, että hän saa asua asunnossa niin kauan kuin löytää uuden asunnon. Syy tähän on se, että Harrilla on erityislapsi, jonka elämää emme halunneet kuormittaa enempää. Kun kevään koettaessa sovin töissä töissä siirtyväni tuntityöläiseksi, sovimme Harrin kanssa, että hän asuisi kanssani kesän yli.

Nyt kun syksy alkaa lähestyä ja muutto realisoitua Harrin käydessä katsomassa asuntoja, minua on alkanut pelottamaan. Toisaalta odotan sitä, että Harri lähtee ja minä pääsen aloittamaan oman elämän, mutta sitten on se toinen puoli minussa joka ei halua. Olen jo suunnitellut uutta sisustusta ja tehnytkin joitain hankintoja ja katsonut huonekaluja. Olen suunnitellut, kuinka siivoan kodin lattiasta kattoon ja nauttinut tiedosta, ettei kukaan (muu) ole sotkemassa työni jälkeä. Toisessa hetkessä mietin, että miten osaan olla yksin. Mietin, kuinka suuren osan palkastani menee vuokraan, joudunko luopumaan elintasosta, johon olen tottunut? 

Samaan aikaan pohdin sitä, että nyt olisi loistava hetki vaihtaa työpaikkaa ja turhaudun, kun mielenkiintoiset työpaikat ovat kiven alla. Paikoissa, jotka kiinnostaisivat minua en tunnu olevan tarpeeksi pätevä. Nykyisessä työpaikassani riittää haasteita henkilöstöpolitiikassa ja meillä on suuri vaihtuvuus, mikä saa minut myös ahdistumaan. Tällä hetkellä meillä on hyvä porukka kasassa työntekijöitä, mutta taas meiltä lähtee kollega pois. Minua ahdistaa ja pelottaa jo valmiiksi, että millaisen tyypin saamme työkaveriksi ja millaiseksi se muuttaa yhteisömme. 

Olen miettinyt, että miksi en kestä elämässäni tapahtuvia muutoksia? Suurin elämänmuutoksiin liittyy usein mielenterveyteni muutokset. Milloin ahdistaa, milloin masentaa. Hetkittäin mietin myös, että olenko minäkin ADHD-aikuinen. Osan tyypillisistä piirteistä pystyn liittämään itseeni ja lähisuvussani on diagnosoitu ADHD:ta. Tarvitsenko minäkin tasaisen, rutiininomaisen arjen, kuten neuvotaan ADHD lapsen vanhempia neuvotaan järjestämään. Tekeekö se muutoksen sietokyvystäni olemattoman?

Lienee kuitenkin täysin normaalia, että uudet elämäntilanteet jännittävät. Kadehdin ihmisiä, jotka selviävät pelkällä jännityksellä. Ja tuntuvat pelottomille. Kadehdin ihmisiä, jotka uskaltavat ottaa hetkestä kiinni ja tarttua vailla huolia uuteen. Kadehdin niitä, jotka tavoitteleva unelmiaan, koska en itse tällä hetkellä siihen pysty.  

Tunnen olevani jumissa, en uskalla mennä eteenpäin, mutten halua valua takaisin menneisyyteen. Jossain takaraivossa kuitenkin elää toive siitä, että olen vielä joskus sama ihminen, joka olin ennen kuin sairastuin masennukseen. Haluan vielä jonain päivänä seistä omilla jaloillani tukevasti, olla se rohkea Manta, joka on jäänyt sairauteni taakse. En voi ennustaa, koska tämä päivä on, mutta ainakin minulla on jotain, mitä odotan. Pelkäämättä. 

Rakkaudella, Manta"

Kuten Manta, en minäkään uskalla ottaa kovin suuria askelia. Pysyttelen tutussa ja turvallisessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen kuitenkin alkanut rikkoo rajojani ja kokeilemaan uutta. En kuitenkaan uskalla hypätä täysin tuntemattomaan. En ainakaan ilman turvaverkkoa. 

Hoitovapaan aikana olen alkanut tekemään alustavaa pohjatyötä, kohti "unelma"tulevaisuutta. Olen alkanut opiskelemaan ja kehittämään omaa ammattitaitoani. Olen pyrkinyt verkostoitumaan. Olen hakenut työelämässä uusia kokemuksia ja laajentanut osaamistani. Olen opetellut sanomaan KYLLÄ, niin kuin tammikuussa lupasin.

Olen houkutellut Mantaa mukaani tavoittelemaan uutta tulevaisuutta ja pyrkimään voimakkaammin kohti päämäärää. Jos yhdessä uskallettaisiin ottaa se viimeinen askel. Toistaiseksi Manta ei ole uskaltanut lähteä ottamaan ensimmäisiä askelia. Tekemään tunnusteluja. Ehkä jonain päivänä.

Minäkin olen täysin epävarma tulevaisuudestani. Tällä hetkellä teen kaikkea päämärättömästi, ajatuksella enempi parempi. Ehkä syksyn tai tulevan talven aikana asiat kirkastuvat. Toivottavasti. 

Terkuin, Kati

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Tämän päivän työelämä on kirisynyt. Työntekijöiltä vaaditaan nykypäivänä lähes ihmeitä. Pitää olla joustava, tuottava, taloudellinen, innovatiivinen, osata miljoona eriasiaa tietokoneohjelmista venäjän kieleen sekä olla vielä taiteellinen ja mielellään matemaattisesti lahjakas, sosiaalista älykkyyttä unohtamatta.

Voiko tällaisessa työtilanteessa kroonisesti sairas kolmen lapsen äiti enää kilpailla? Varsinkin jos terveet lapsettomat ihmiset tuntuvat jäävän jalkoihin, miten siinä sitten lasten ja sairauksien kanssa enää lähteä kilpailemaan. Tilanne tuntuu silmissäni melko mahdottomalle. 

Sain jokin aika sitten ystävältäni Mantalta kirjeen, joka pysäytti minut ja sai lopullisesti avaamaan silmäni työelämän raadollisuudelta.

"Hei Kati, 

Tuossa jokin aika sitten kirjoitit palautteesta, jonka sait työpaikaltasi. Lähdin sinulle kirjoittamaan, koska jouduin tänään samanlaiseen tilanteeseen. 

Minä sain potkut keikkatyöpaikaltani. 

Sain tänään leipätyöpaikassani ollessani puhelun keikkatyöpaikaltani. Minulle kerrottiin, että kollegani, työkaverit olivat sanoneet minusta, että olen oma-aloitteeton, en osaa kohdata asiakkaita, en osaa puhua oikein. Kerrottiin minulle toki, ettei tätä haluttu minulle kertoa, kun lomailin viime viikon ja toivotettiin onnea jatkoon. Puhelu oli todella ikävä ja itkun pidättely oli hyvin haastavaa. Jollain ihmeen keinolla kuitenkin sain pidettyä itkun poissa niin kauan kuin olin tapaamassa asiakasta. 

Päästyäni ulos, soitin ystävälleni ja siinähän se itku tulikin. Ja se tuli kovaa. Tajuntaan iski, että olenko minä edes oikealla alalla, jos koko ajan sataa kuraa niskaan siitä, etten osaa sitä ja tätä ja vielä tuotakin. Mitä minä muka osaisin edes tehdä? Minä en ole missään erityisen lahjakas; en osaa piirtää, olen kömpelö, en osaa soittaa jos suutani ei lasketa. En ole liikunnallisesti lahjakas, minulla ei ole erityistaitoja. Minä en ole mitään, olen pelkkä tavallinen taatelin tallaaja. 

Täytin tuossa joku aika sitten 35. Koen olevani elämäni käännekohdassa. Kaipaan elämääni uutta, mutten tiedä mitä se on. Haluaisin uuden työpaikan, mutta mitä minä teen, kun en osaa mitään? Olen laittanut useita hakemuksia uusiin paikkoihin, missään ei ikinä valinta osu minuun. Minä olen pitkään luullut, että sosiaaliala on minun juttu. Mikä on minun juttu, jos ei tämä? Aina voisi varmasti mennä kaupan kassalle, mutta siinä pitäisi laskea, vaikka kone antaakin vastauksia. Minä en osaa laskea, minulla on oppimisvaikeuksia. Aina voisi siivota, minä olen maailman laiskin siivooja ja siinäkin todella huono. Varastolle pääsisi ilman kokemusta, mutta ei minun fyysinen kunto (lähinnä työtapaturman aiheuttama selkävamma) kestäisi sitäkään. En osaa edes leikata suoraan, joten käsityöammateista on turha haaveilla. Olen tehnyt ammatinvalintatestejä, aina löydän itseni sosiaalialalta. 

Aina olisi mahdollisuus lähteä yrittäjäksi. Voisin tuottaa erilaisia sosiaalipalveluita, ehkä opiskella lisää, jotain kenties jotain työmenetelmiä, terapeuttisia menetelmiä. Mutta juuri nyt minun on vaikea keskittyä ajattelemaan tai edes haaveilemaan mistään, koska olen pysähtynyt. Se, että minulle kerrottiin, että olen kaikkea sitä, mitä en osannut olevani kuvitellakaan, on jotain niin mieltä alentavaa, etten osaa edes sanoin sitä kuvailla. Puhuin parin ystäväni kanssa aiheesta, jotka tietenkin tyrmäsivät kaikki minusta sanotut kommentit. Mutta juuri tällä hetkellä minun on kovin vaikea uskoa mitään. 

Rakkaudella, Manta"

Olemmeko jo alle 4kymppisinä käytettyä tavaraa ja kohtalomme sinetöity? Vai voisiko meillä olla vielä mahdollisuus johonkin uuteen? Tämän päivän työmarkkinoilla ei tunnu olevan kovinkaan paljoa kysyntää 4kymppiä lähenevälle, kroonisesti sairaalle ja kolmen lapsen äidille. Työnantajat laskevat riskit ja toteavat tällaisen yksilön olevan mahdollisesti kallis. Kiitos ja näkemiin.

Minulla on kuitenkin vielä taistelutahtoa. Jos kukaan ei minua palkkaa, niin työllistän itse itseni. Rupean omaksi pomokseni. Ja kuka onkaan parempi pomo minulle, kuin minä itse? 

Terkuin, Kati

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Pimenevät illat, riisutut puut, sateinen ja sumuinen sää. Kesä heittää hyvästejä. Yhtä nopeasti kuin se tuli, niin yhtä nopeasti se on poissa. Kesän katoaminen jättää tyhjän onton tunteen. 

Aurinko ei enää houkuta liikkumaan, nousemaan ylös ja lähtemään luontoon. Kolea, pimeä ja kostea ilma tuntuvat vastenmielisille tällaiselle lämpöä rakastavalle ihmiselle. Pukemis- ja riisumisrumba myös hillitsevät ulkoiluintoa erittäin tehokkaasti.

Pimeys ja sisälle vetäytyminen sekä niiden mukana tuoma yksinäisyys väsyttävät. Tunnen olevani normaalia väsyneempi. Pakolliset asiat hoituvat hammasta purren. Harrastukset tuntuvat pakko pullalle. Joudun käyttämään kaiken liikenevän energian, jotta saan pakotettua itseni liikkeelle ja hoitamaan edes sen vähimmäismäärän.

Unohdan itseni. En jaksa hoitaa ja huolehtia itsestäni. Nousen, puen ja toimin autopilotilla. Välillä havahdun horroksesta ja jaksan keskittyä tähän hetkeen. Ajatukset eivät meinaa pysyä kasassa ja keskittyminen tuntuu olevan suorastaan mahdotonta. Päässä vaan jyskyttää mitä pitäisi tehdä. Pitäisi sitä, tätä ja tota. Mutta en saa itseäni toiminaan vaikka kuinka tahtoisin.

Minulla on viha rakkaus suhde syksyyn. Vaikka toisaalta rakasta pimeitä iltoja villasukissa ja tuikkivien kynttilöiden valossa, en pidä sen tuomasta väsymyksestä ja laiskuudesta. Koen itseni huonoksi ja riittämättömäksi ihmiseksi.

Kuten monet muutkin, niin myös minä yritän nitistää väsymyksen sokerilla. Sokeri humahtaa päähän ja antaa nopean virtapiikin. Mutta kuten kesä, niin sokerin tuoma huumaava tunne ja virkeys katoavat yhtä nopeasti kuin tulevat. Lopulta jäljelle jää moninkertainen väsymys, pahaolo, sekä pettymys itseensä.

Syksyisin syömiseni painottuu herkkuihin. Himoitsen niitä. Olen sokerikoukussa. Herkut ovat minun heroiini, niiden avulla jaksan aina hetken kerrallaan. Siihen seuraavaan herkkuhetkeen. Jaksan valvoa ehkä viisi minuuttia pidempään tai leikkiä lasten kanssa. Kuvittelen, etten voi elää ilman herkkuja. Näiden tekosyiden siivittämänä sallin itselleni aina uuden ja uuden herkkuhetken.

Herkkujen suurkulutus on alkanut näkyä. Vaatteet kiristävät, iho kukkii ja turvotusta on ilmestynyt kasvoihin sekä sormiin. Sokeri saa voimaan pahoin, mutta en silti osaa lopettaa. Pimeys ja väsymys tekevät sen, etten jaksa tapella houkutuksia vastaan. Alistun kohtaloon ja avaan taas uuden karkkipussin.

Tällä hetkellä en ole vielä valmis ottamaan itseäni niskasta kiinni. Tiedän, että en tulisi siinä onnistumaan, joten en edes vaivaudu yrittämään. Tiedostan, että epäonnistunut yritys aiheuttaisi kohdallani vieläkin villimmän herkuttelun ja johtaisi pahimmillaan masennukseen. Vielä toistaiseksi koen kuitenkin hallitsevan tilanteen. Ainakin näennäisesti. 

Alan henkisesti valmistautumaan muutokseen. Pikku hiljaa lapsen askelin. Suljen itseltäni yhden herkun kerrallaan. Ensin kiellän irtokarkit, sitten suklaan ja viimeisenä pois suljen jäätelön. Asetan tavoitteen: HERKUTON LOKAKUU.

Saa nähdä miten selviän. Kaatuuko yritys ensi metreillä? Vai onnistunko helposti. Rooman matka heittää hieman kapuloita rattaisiin ja tämän vuoksi aionkin sallia itselleni Roomassa herkkuja kohtuudella. Eihän ulkomailla syötyjä herkkuja lasketa? Eihän? 

Terkuin, Kati

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Olen loman tarpeessa. Olemme koko perhe loman tarpeessa. Viimeinen vuosi on ollut todella raskas. Talon laajennus on imenyt viimeisetkin mehut ihan täysin. Kotinurkat ovat alkaneet tympiä. Vaikka kuinka rakastan kotiamme, niin kyllä nämä nurkat on nyt nähty ja lomalle on päästävä.

Loman tarpeeni on alkanut näkyä. Suutun herkästi. Itkeskelen. Ja vaeltelen päämäärättömästi paikasta toiseen. Toisinaan taas toimin kuin robotti. Teen koko ajan jotakin, tekemättä kuitenkaan mitään. Mieheni on alkanut ymmärtää uupumukseni laadun

Rakas, lähdetäänkö yhdessä lomalle?

Viimeinkin! Viimeinkin mieheni kysyi, että lähdetäänkö yhdessä lomalle. En kuitenkaan osannut odottaa jatkoa: "Otetaan pojat mukaan." MIKSI?!?! Miksi pitää ottaa pojat mukaan? Emmekö voisi lähteä kahdestaan? Ennen kuin edes esitän kysymystä, tiedän vastauksen. Emme saa ketään vahtimaan poikia. Ei ole ketään, joka ottaisi lapset edes muutamaksi päiväksi.

15 vuotta naimisissa ja ei häämatkaa, ei lomailua kahdestaan. Miksi? No, ensin ei ollut rahaa. Sitten ei ollut lomaa. Lapsenvahti puuttui. Sitten taas ei ollut rahaa. Ja kun taas viimein oli rahaa, niin ei saatu lomaa samaan aikaan. Vuodet ovat vierineet ja samat syyt pyörivät edelleen. Olemme jo ajatuksissa tulleet siihen tulokseen, että häämatkalle lähdetään aikaisintaan 30 vuotishääpäivänä. Silloin lapset varmasti pärjäävät keskenään sen aikaa, kun me vanhukset pidämme hieman lemmenlomaa.

Nyt lähdemme kuitenkin yhdessä lomalle. Vaikka lapset lähtevät mukaan, on tämä silti meidän kahden matka. Onhan tämä ensimmäinen kerta, kun lähdemme yhdessä Tukholmaa (tai oikeastaan Leviä) pidemmälle. Olen innoissani ja olen saanut uutta virtaa. Enää pitäisi päättää minne mennään, koska lähdetään ja kauanko ollaan. Siinäpä vasta pohdittavaa. Onneksi muutama seikka helpotti valintaa.

Ei ole rahaa

Ei ole lomaa

=

Pidennetty viikonloppu Euroopassa

Lopulta kohteen valinta oli yksinkertainen. RUOKA! Ruoka oli se mikä ratkaisi meidän matkakohteen. Ja kaikki jotka tuntevat minut, niin tietävät ettei kohteemme voi olla mikään muu kuin ROOMA.

Lokakuussa pakkaamme matkalaukut ja hyppäämme finskin kyytiin. Karistamme neljäksi päiväksi Suomen pölyt vaatteistamme ja astelemme yhdessä kohti seikkailua.

Olemmekin jo yhdessä pohtineet missä kaikkialla käymme, tuolla ihanassa rakkauden kaupungissa. 

Nämä on nähtävä

Colosseum

Pantheon

Largo di Torre Argentinan rauniot

Villa Borghese puisto

Vatikaani

Näiden turistikohteiden lisäksi odota upeita katutaideteoksia, kahviloita, jäätelöä, ruokaa ja rentoa meininkiä. Matkustusajankohtamme onkin aivan loistava lomailuun, koska se on sesongin ulkopuolella, eikä Roomassa pitäisi olla suuria jalkapallo-otteluita. Rooma on kuitenkin suurkaupunki ja siellä on turisteja aina, joten varaudumme suosituimmissa turistikohteissa väentungokseen. 

Nyt sitten pitäsi jaksaa muutama viikko puurtaa töissä ja opinnoissa. Ja sitten se on: Arrivederci! 

Terkuin, Kati

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Äiti kolmelle, vaimo yhdelle. Shoppailuaddikti, ikuinen laihduttaja, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen. 

Koivulan emäntä on elämänmakuinen blogi, jossa pohditaan naiseutta, parisuhdetta tai parisuhdettomuutta, seksuaalisuutta ja perhe-elämää. Sukelletaan syvälle tunteisiin ja ajatuksiin, kunnes palataan kevyempiin asioihin, kuten päivän ruokalistaan.

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016