klo 18:34 | 26.6.2017
Maaliskuussa avautui jälleen yhteishaku ylempään ammattikorkeakoulututkintoon, joka olisi juuri minua varten. Olin raskaana ja pohdin, että nyt on hyvä hetki hakea. Koulu alkaisi elokuussa ja saisin opiskella äitiyslomalla ja hoitovapaalla. Ei tarvitsisi yhteen sovittaa töitä ja opiskelua. Rahahuoliakaan ei olisi, kiitos vanhempainrahan sekä kotihoidontuen. Kyllä, nyt on hyvä hetki hakea!
Lähetin hakemuksen kolmeen kouluun. Toukokuussa tuli kutsu pääsykokeisiin. Silmu oli muutama viikko aikasemmin syntynyt. Aloin kuitenkin kutsukirjettä lukiessa pohtimaan, että onko tämä sittenkin virhe. Voinko opiskella vauvan ja taaperon kanssa. Jaksanko yöt lukea ja päivät touhuta lasten kanssa. Päätin kuitenkin, että käyn pääsykokeet katsomassa ja kokeilemassa onneani. Jos pääsen, niin minun tarkoitus alkaa opiskelemaan ja jos en pääse, niin minun on tarkoitus tehdä jotain muuta.
Astellessani vauvan kanssa pääsykokeisiin Laureaan tajusin, että olen tekemässä virhettä. Olenko tosiaan taas valmis uhraamaan vauva-ajan opiskelulle ja työlle. Istuin kuitenkin rustaamaan kirjallista koetta ja jonotin haastatteluun. Koko haastattelun ajan oli tunne, että olen tekemässä elämäni virhettä. Suoriuduin kuitenkin päivästä. Alkoi tulosten odottelu.
Tänään sain vastauksen. Varasija 30. Ei avautunut opinahjon ovet minulle tällä kertaa. Ensin tuli pettymys. Tämä oli tutkinto, jota olisin halunnut päästä opiskelemaan. Lopulta helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitse. Näin sen kuuluukin olla, minun on tarkoitus olla kotona ja nauttia tästä hetkestä.
Lapset ovat vauvoja vain hetken. Vauva-aika on ensimmäinen vuosi, jonka jälkeen vauva muuttuu taaperoksi. Sitä voi kuvitella, että vuosi on pitkä aika. Niin minäkin kuvittelin kahden ensimmäisen lapsen kohdalla. Nyt kolmannella kerralla tiedän, ettei vuosi todellakaan ole pitkä aika. Se vuosi on ohi ennen kuin huomaat ja sinun vauvasi on muuttunut taaperoksi.
Minä mokasin kaksi kertaa. Näitä kahta kertaa en tule koskaan saamaan takaisin. Esikoisen vauva-aikana tein liikaa töitä, opiskelin ja keskityin aivan väärin asioihin. Olin nuori ja minun piti saada kaikki heti: koulutus, työ ja omakotitalo. Juoksin paikasta toiseen enkä muistanut kertaakaan pysähtyä. Ennen kuin edes huomasin alakoulu vaihtui yläkouluun ja 13 vuotta elämästä oli vain kadonnut. Nyt kadun valintojani. En muista millainen Teinimonsteri oli vauvana. Miltä hän tuoksui? Miltä hän tuntui kainalossa? Miltä tuntui halata ja pussata häntä? Millainen hänen nauru oli vauvana?
Ässän aikana muistin pysähtyä. En opiskellut ja aloitin työt keikkailemalla vasta äitiysloman jälkeen. Mutta elämä päätti silloinkin yllättää ja heittää eteen esteitä. Isäni kuoli ja sain juosta vauvan kanssa järjestelemässä hautajaisia, tyhjentää taloa ja käydä isän jäämistöä läpi. Ja ennen kuin huomasin, rahat loppui ja piti palata kokopäivätyöhön. Alkoi ruuhkavuodet.
Kummankin kohdalla unohdin kirjoittaa vauvakirjaan kaiken tärkeän. En muistanut painaa mieleen ja ikuistaa jokaikistä tähtihetkeä. Olin aivan liian kiireinen omissa jutuissa. Nyt en saa enää koskaan takaisin, noita ihania ensihetkiä. Onneksi minulla on muistona tuhansia kuvia ja niiden avulla voin ryömiä takaisin menneisyyteen ja yrittää palauttaa mieleen kaikki tuoksut, äänet ja tuntemukset.
Katkeruudelle ei kuitenkaan ole sijaa. Teinimonsteri on vielä tässä. Minulla on Ässä ja Silmu. Minun tulee ottaa vahinko takaisin. En voi korvata menetettyä aikaa ja palata Teinimonsterin taikka Ässän vauva-aikaan, mutta voin olla heille läsnä nyt. Voin nauttia tästä hetkestä. Silmun vauva-ajan kautta voin myös palauttaa mieleeni Teinimonsterin ja Ässän vauva-ajat. Ovathan nämä täydellisiä toistensa kopioita.
Reilu kaksi kuukautta sitten minä pysähdyin. Silmu syntyi. Silmun syntymä sai minut nauttimaan elämästä taas uudella tapaa. Minulla ei ole enää kiire minnekään, koti saa olla sotkuinen ja pyykkikori saa tursuta pyykeistä. Olen viimein antanut itselleni luvan pysähtyä ja vain nauttia.
Olen tehnyt viimein päätöksen, ettei minulla ole tällä kertaa kiire takaisin töihin tai sinne koulunpenkille, jonne vielä maaliskuussa halajin. Työt ja opiskelut odottavat minua sen kolme vuotta, minkä olen tällä kertaa ajatellut olla kotona. Ja jos eivät odota, niin sitten keksin jotain uutta. Lapset ovat pieniä vain hetken, töitä minulla on aikaa tehdä vielä 30 vuotta.
Älkää tehkö sitä virhettä minkä minä tein kahdesti. Näitä kallisarvoisia hetkiä ei saa koskaan takaisin. Muistakaa nauttia lapsistanne.
