Kun Lennardo noin kaksi vuotta sitten syntyi tähän maailmaan, oli se elämäni onnellisin hetki. Niin pitkään odotettu tapahtuma ja yhtäkkiä olitkin siinä. Onneksi sain olla mukana synnytyksessä ja sain tuon ihmeen syliini pian. Uskon, että tuo yksittäinen hetki muutti elämäni pysyvästi.

Hienosti sujuneen synnytyksen jälkeisten komplikaatioiden jälkeen koin elämäni pelottavimmat hetket. Noin neljän tunnin ajan olin Lennardon kanssa kahden vain tuijottaen toisiamme miettien mitä kaikkea mahdollisesti voikaan tapahtua ja miten selviäisimme maailmassa. Siinä hetkessä tiesin, ettei mikään maailmassani olisi enää samoin ja että tuo pieni suloinen nyytti muokkaisi käsitystäni maailmasta enemmän kuin osaisin edes kuvitella.

Sanni luki kaiken mahdollisen kirjallisuuden odotusajasta, synnytyksestä ja sen jälkeisistä kasvatusmalleista. Hän auliisti ja kärsivällisesti referoi työkiireideni keskellä minulle lukemaansa ja oppimaansa ja kiintymysvanhemmuudesta löysin myös itselleni useita tärkeitä arvoja, joiden parissa halusin olla kasvattamassa poikaamme tähän maailmaan.

Kipuilen valtavasti kunnianhimoisten uratavoitteideni ja parhaan mahdollisuuden perheenisän roolien yhdistämistä. Tietysti tärkeintä on olla paras mahdollinen isä ja paras mahdollinen puoliso, mutta työminääkään en ole valmis heittämään romukoppaan.

Olen paljon (lue: todella paljon) matkoilla ja tunnen aina syyllisyyttä pakkausvaiheesta kohteeseen pääsyyn saakka. Etenkin kun nykyisin Lennardo tajuaa jo varhain iskän taas lähtevän ja jopa kerrasta riippuen auttaa pakkaamisessa tai yrittää estää sen.

Kotona ollessani yritän pyhittää mahdollisimman paljon aikaa perheelleni. Päivittäiseen kanssakäymiseen kuuluvat kutituspainit ja halit. Myös Sanni saa osansa. Minulle on aina ollut tärkeää osoittaa tekojeni lisäksi tunteeni myös sanallisesti. Luotan siihen, että sanoittamalla tunteitani myös Lennardo oppii käsittelemään omaa tunneskaalaansa paremmin. Toivon, ettei ainakaan lähipiirini panttaa ”Minä rakastan sinua” -lausumista.

Aamuni alkavat kotona ollessa Lennardon herätessä vierestämme. Nuo aamun muutamat minuutit ovat kultaakin kalliimpia. Siinä he ovat, elämäni kaksi rakkautta unen pöhnässä venyttelemässä raajojaan kohti uutta päivää. Tuota tunnetta kaipaan ehkä eniten herätessäni jonkun liian tutuksi tulleen hotellin sängyn pohjilta.

Mietin usein millainen lapsi Lennardosta kasvaa ja olenko/olemmeko osanneet antaa hänelle tarpeeksi valmiuksia maailmaan. Seuraan mielelläni häntä eri leikkien ja pelien lomassa ja on upeaa seurata pienokaisen osaamisen ja taitojen lisääntymistä liki päivittäin. Voi kunpa hän jo puhuisi enemmän, en malta odottaa sitä höpöttämisen määrää mikä iloisesta veijarista varmasti pulppuaa.

Tämän ajatuksenvirtatekstin lukeminen on varmaan aika raivostuttavaa, joten jätän tämän ristiretken vaimoni blogiin tällä kertaa tähän. Jatkoa saattaa olla luvassa, yritän siihen mennessä hieman kerätä ajatuksiani.

Pappardelle

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tavoitteenani on olla lempeä vanhempi. Nelivuotias ja vauva eivät tee sitä aina helpoksi. Blogissa kiintymysvanhemmuuspohdintoja ja helsinkiläistä perhe-elämää.

Blogia kirjoittaa Sanni. Yhteydenotot: kivakuplablogi@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat