Suomalainen raskauden seuranta on kyllä melko ihmeellinen järjestelmä. Enkä nyt tarkoita missään spektaakkelimaisen positiivisessa mielessä ihmeellinen. Olemme päässeet kahteen otteeseen tutustumaan tuohon kummajaiseen ja kerrat ovat olleet kuin toistensa vastakohdat.

Ensimmäisellä kerralla raskaus oli lähes tikkaustapaa myöden käsikirjoitettu. Hormonilisäpotkulla alkunsa saanut projekti paljastui varhaisultrassa kaksosraskaudeksi. Monikkoraskaus on määritelty riskiraskaudeksi, joten olimme erityisasemassa terveudenhuollon suhteen. Poliklinikkamaksulla kävimme vähintään kerran kuussa tarkastamassa tilanteen ultrassa. Loppuvaiheessa käyntejä oli viikon välein ja tilannetta seurattiin erittäin intensiivisesti.

Meille oli hyvin tärkeää saada tietää, että kaikki on kunnossa. Tuo monikkoraskauden aikainen terveydenhuolto oli erittäin toimivaa. Tuli olo, että pienokaisistamme pidetään huolta.

Tällä toisella kertaa raskaustestit olivat erittäin selviä. Muutenkin kaikki "oireet" viittasivat raskauteen. Olikin kohtuu iso pommi kuulla 12 viikon jälkeen, että testi oireineen oli vienyt meitä 100-0.

On outoa ja epäreilua, että joudumme luottamaan kusiseen tikkuun kolme kuukautta. Sitä alkaa pikku hiljaa tehdä hankintoja ja totutella ajatukseen, että kohta meitä on enemmän. Kuten on tapana, varasimme neuvola-ajan ja kävimme jo juttelemassa tulevasta isyydestä ja äitiydestä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tilanne on täysin absurdi, lähes sekopäinen. Jutella nyt ventovieraan ihmisen kanssa asiasta, joka muutamaa viikkoa, ehkä kuukausiakin myöhemmin osoittautuu täysin epätodeksi.

Maassamme on käytettävissämme laitteisto, jolla raskauden saa todettua jo kuudennella raskausviikolla. Koulutustaustallani väittäisin olevan tätäkin kehittyneempiä kuvantamismenetelmiä, joilla rakaus paljastuisi vieläkin aikaisemmin. Joka tapauksessa noin kuudennen viikon varhaisultra on kuitenkin päätetty siirtää yksityiselle puolelle maksulliseksi palveluksi, miksi? Eihän siinä selviä kuin sellaiset pienet asiat, kuten esimerkiksi:
- voisiko kyseessä olla kohdunulkoinen raskaus
- onko kyseessä monikkoraskaus
- löytyykö sikiöltä syke
- tai löytyykö mahasta ylipäätään mitään!

Olemme olevinamme lääketieteessä maailman kärkimaita, mutta nämä pienenpienet kyssärit on päätetty sivuuttaa ja nykyinen systeemi antaa meidän odotuttaa kolmisen kuukautta ennen varsinaista tietoa.

Tilastojen mukaan n. 15% raskauksista keskeytyy, keskeytyksiä tapahtuu n. 10 000 vuodessa ja noin joka kolmas nainen on kohdannut tämän tragedian ainakin kerran elämässään. Epätietoisuus on kaikista myrkyllisintä tässä prosessissa, jossa toivoo kaiken olevan koko ajan kunnossa. Toivon sijaan voisimme tarjota tietoa. Oli se tieto sitten elämä tai kuolema, mielummin tieto kuin epätieto.

Mikäli olisimme kuulleet edes kuusi viikkoa aikaisemmin tapahtuneesta, olisimme hyvin todennäköisesti kokeilleet sikiämistä jo uudelleen. Olisimme vähintäänkin toenneet keskenmenosta ja alkaneet pohtia mahdollisuutta uuteen yritykseen.

En tarvitse mukaani 4D-superhyper-4K-ultrakuvia tai kipsivaloksia lapsestani joka ikinen ultrauskerta. Tahdon vain tiedon, että kohdussa on kaikki ok. Sen tiedon ei pitäisi maksaa hyvinvointoyhteiskunnassa mitään ja sen pitäisi olla saatavilla useammin kuin kaksi kertaa yhdeksässä kuukaudessa. Miksemme voisi tarjota sitä samaa palvelua kaikille odottaville, jota saimme odottaessamme kaksosiamme?

Olisiko järkevämpää ensin tarkistaa sisältö ennen kuin lähetetään vanhemmaksi itseään luulevat juttelemaan turhanpäiväisesti ”tulevaisuudestaan”? Voisiko nämä kaksi tapahtumaa jopa yhdistää? Jos kohdusta löytyy elämää, jutellaan elämästä. Jos kohdusta löytyy kuolemaa, jutellaan kuolemasta. Säästetään vähintään ihmisen uskoa lisääntymiseen, joka sekin on tällä hetkellä Suomessa jo valmiiksi pohjamudissa.

Kommentit (6)

Markus
1/6 | 

Erittäin hyvä pointti tekstissä... Sekä osanotot myös... 🙁

Ekassa raskaudessa meilläkin fiilis oli aika samansuuntainen. Epäuskoisina juttelimme neuvolassa tulevasta elämänmuutoksesta ilman että meillä oli minkäänlaisia todisteita elämästä. Luulimme saavamme omiin havaintoihimme jotain lääketieteellistä vahvistusta, mutta eihän sieltä sellaista saa!

Vasta sydämenlyönnit neuvolassa todistivat monen monen epätietoisen viikon jälkeen että kyllä siellä jotain elävää on! 🙂

Vierailija
2/6 | 

Juurikin näin. Me saimme yksösen kaksosien jälkeen ja tuntui oudolta ettei yksöstä tarkkailtu niin paljoa. Itsellä yksösraskauskin ilmeni riskiraskaudeksi, mutta siltikin on väärin että tuplia odottavat vanhemmat joutuu maksamaan kauheana polimaksuja (ei sillä että niitä ei lasten takia maksaisi) ja yhtä odottavat saa taistella odotuksen ja pelon sekaisin aina seuraavaan ultraan.

Vierailija
3/6 | 

Meidän pikkukaupungissa neuvolassa käydään eka kertaa viikolla yhdeksän (eli 8+ viikoilla) ja siellä terkkari katsoo ultralla tilanteen. Ja tämä on kyllä aika huippujuttu, niin ei tarvi niin kauaa odottaa, että onko siellä mahassa ketään.

HenniK
4/6 | 

Osanotot keskenmenon johdosta!

Ymmärrän oikein hyvin tämän! Olin ensimmäisellä kerralla raskaana ollessa aika ihmeissäni siitä, että todellako vain kaksi ultraa kuuluu raskauden seurantaan ja näistä jälkimmäinen n. puolessa välissä ja sen jälkeen ei yhtään. Itse en ole uskaltanut kummallakaan kerralla iloita ennen kuin olen nähnyt sydämen sykkeet ruudulla. Toisella kerralla pääsin varhaisultraan, koska kuukautisia ei ollut tullut edellisen synnytyksen jälkeen, joten raskauden kesto piti tarkastaa. Onneksi näin, sillä silloin kun ensimmäinen normaaliultra olisi ollut, näkyi raskausvatsa jo selvästi ulkopuolisillekin. Vatsahan oli siinä vaiheessa hormoonien aikaansaannosta, sillä sikiöhän oli ihan pienenpieni. Ei olisi ollut kiva, jos tuossa vaiheessa olisi ensimmäisessä ultrassa todettu, että kyseessä on ollut tuulimuna tai kohdun ulkopuolinen raskaus.

Ja se mikä yllätti ensimmäisessä raskaudessa, ettei ensisynnyttäjälle tehdä rutiinisti synnytystapa-arviota ellei kyse ole riskiraskaudesta. Vauvan koko arvioitiin vain tunnustelemalla vatsan läpi. Tuli sellainen olo, että pitää mennä vaan yrittämään ja katsoa miten käy. Meille kävi onneksi hyvin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

(K)Akkavalta on isäblogi monikkoperhearjesta kaikkine iloineen, suruineen ja kommervenkkeineen. Vaippavuorien, itkupotkuraivareiden ja ainaisen sekamelskan ytimestä löytyy huumori, joka siivittää perheemme kohti uusia seikkailuja.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018