Kolme vuotta sitten astuin sisään tamperelaisen klinikan toimenpidehuoneeseen. Huoneen nurkassa oli mustavalkoraidallinen tuoli, jonka viereinen kori oli varustettu ihmishydrauliikka-alan kirjallisuudella ja videoilla. Korin vieressä oli peflettejä. Asettelin oman kertakäyttöpeflettini tuolille, vetäisin housut kinttuun, istahdin pefletille ja suoritin toimenpiteeni rivakoin ranneliikkein.

Olimme vuoden yrittäneet lasta tuloksetta.

Ranneliikkeen lopputulemasta oli tarkoitus testata siittiöideni määrä ja uintinopeus. Suoritukseni hinta oli kolminumeroinen. Tuntitaksa olisi noussut vauhdillani varmaan johonkin NHL-tähtien tuntipalkan tietämille, pitihän välissä olla 7 päivää siemensyöksyttömässä tilassa. Astuessani klinikan ovesta ulos Keskustorille, naureskelin itsekseni, että taisikin olla meikäläisen ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen!) maksullinen laukeaminen. Sekin ilman seuralaista. Money well spent.

Vaimokkeen kuukautisettomat kuukaudet antoivat osviittaa, että mahdollinen valuvika olisi sillä puolella, mutta asia täytyi varmistaa myös meikäläisen vehkeistä. Kieltämättä jännitti. Miesten viat kun ovat käsittääkseni näissä hommissa vieläkin vaikeampia hoidattaa kuin naisten.

Oma toimenpiteenihän oli hieman nautinnollisempi kuin vaimokkeeni vastaava. Siinä missä minä jouduin yksikseni hakkaamaan tattia hämärässä huoneessa, vaimokkeeni sai jalat levällään epämiellyttävän putken sisäänsä toisen naisen asennuttamana, minun ihmetellessä vieressä. Taas kerran mies pääsi helpommalla. (Ja voi kuinka kaukana olimmekaan synnytyksestä.)

Valuvian toteamisen jälkeen alkoi lääkitseminen. Vaimokkeen muniin piti saada pikkaisen potkua. Ensimmäisellä kierroksella hän otti jotain herätteleviä pillereitä. Tuotteiden ottojärjestystä en tarkalleen muista, mutta joitain nimiä kylläkin: Terolut, Clomifen, Pregnyl... sellaisia Pokemon-hahmojen kuuloisia kaikki. Ensimmäisen parin viikon pillerikuurin jälkeen matkasimme joka tapauksessa taas lapsettomuusklinikalle.

Oli jokseenkin hämmentävää kuulla itäisesti suomea murtavan sairaanhoitajan suusta "eij pjidä vjaipua epatjoivoon", kun ensimmäisten viikkojen nappulakuurin jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Olimme kuulleet vuosia lapsettomuutta vastaan taistelevista pariskunnista, ja tämä täti luuli meidän heittävän, ei kirveen, vaan lapsen kaivoon heti ensimmäisellä viikolla. Ei muuta kuin uutta nappulaa naamariin!

Muistan tuosta ajasta, että kertaakaan mieleeni ei tullut, että voisimme epäonnistua aikomuksissamme. Lapsi oli tulossa, jotenkin osasin sitä koko ajan odottaa. Olin niin toiveikas, että en tiedä, kuinka syvään kuoppaan olisin tippunut, jos homma ei olisi koskaan tärpännyt. Jos jotain olen aina elämässäni halunnut, niin tulla isäksi. Halusin tietysti myös, että vaimokkeestani tulee äiti. Seikkailulla on varmasti ollut suhteeseemme lujittava vaikutus. Toiset parit sanovat etääntyvänsä toisistaan raskaan ja pakonomaisen suorittamisen takia. Meillä matka oli töyssyttömämpi ja entistä lähentävämpi kokemus.

Kyllä me siellä lapsettomuusklinikan aulassa kyräilimme muistaakseni muutamaan otteeseen odottelemassa jännittyneinä eri kuurien tuloksia. Yksi kuuri oli Menopur-nimistä piikillä pistettävää lääkettä. Se toimitettiin lasiampulleissa, jotka piti itse napsauttaa auki. Sitä toki harjoiteltiin yhden ampullin verran vastaanotolla, mutta jotain noituutta tuntui vaativan avaaminen kotona. Lasi oli tarpeeksi vahva kestääkseen painamisen, mutta liian hauras voimakkaaseen työstöön. Eräänä ottokertana otin isällisin ottein ampullin etusormi-peukalo -puristukseen ja napsautin hellästi. Voimakkaan risahduksen jälkeen selvisi että Menopur-ampulli oli pamahtanut seinille, ja puolet ampullin lasista oli isäehdokkaan peukalon sisällä. Sillä hetkellä se ei ollut tiedossa, mutta tämä oli lapsettomuushoitojemme suurin vastoinkäyminen.

Peukaloepisodin jälkeen tapahtui nimittäin läpimurto. Seuraavassa ultrassa täti totesi molemmissa munasarjoissa olevan yhdet kypsyneet munasolut. Jos kypsyneitä olisi ollut kolme tai enemmän, täti ei olisi antanut meille lupaa sekstailla. Nyt saisimme painella menemään kuin kanit. Käytännössä jo siinä vaiheessa tiesin, että tulossa on kaksoset. Olin siis jo ennen tikkaamisvaihetta kaksosisä, vähintään alitajuisesti.

Pääsimme lapsettomuudesta yli verrattain helposti. Neljä ja puoli kuukautta tumputtamiskäyntini jälkeen testiin ilmestyi vahvat viivat, alle vuoden päästä kaksi ihanaa palleroa. Olen kuitenkin saanut maistiaisen siitä tuskasta, josta monet joutuvat kärsimään vuosia. Ehkä osittain siitäkin syystä olen halunnut olla niin täysillä mukana tyttärieni elämässä koko ajan koti-isänä. Haluan ottaa kaiken irti tästä mahdollisuudesta.

Jos joskus joku taliaivo kehtaa kysäistä, että oliko kaksosemme vahinkoja, voin ylpeänä ilmoittaa, että itse asiassa kaksikkomme oli joka ainutta työntöä myöden käsikirjoitettu tapahtuma. Repikää siitä!

Kiitos inspiraatiosta Shitty is the new black -blogin lapsettomuuspostaus!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

(K)Akkavalta on isäblogi monikkoperhearjesta kaikkine iloineen, suruineen ja kommervenkkeineen. Vaippavuorien, itkupotkuraivareiden ja ainaisen sekamelskan ytimestä löytyy huumori, joka siivittää perheemme kohti uusia seikkailuja.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018