Tilanteessa on niin paljon väärää ja nurinkurista.

Tasan kolme ja puoli vuotta sitten ilmoittauduimme samalla tiskillä synnyttämään. Tänään emme.

Istahdan tänä harmaana kesäpäivänä täsmälleen samalle tuolille odottelemaan kuin tuona talvisena aamuyönä alkuvuodesta 2016. Tuolloin tammikuussa pakkasta oli -27, nyt Suomen kesä näyttää meille ihanimmat puolensa 13-asteisena viileytenä. 

Kaksi kuukautta sitten tapahtui virhe. Lääkäri uskoi keskenmenon jälkeen kohdun tyhjenevän lääkkeillä. Näin ei käynyt. Mielestäni uskon asiat yhdistettynä lääkärintoimeen ovat puoskarointia ja käytännössähän joku pystymetsästä revitty poppamies olisi saanut saman lopputuloksen aikaiseksi hivelemällä keskenmennyttä alavatsaa jollain kuusenkerkkähunajaan kastetulla utareella, eli ei mitään. Keskenmenohoito epäonnistui. Jälkitarkastustakaan ei kuulemma tarvittu, edes raskaushormonia ei mitattu jälkikäteen. "Muutaman viikon" satunnainen vuoto kaikessa ympäripyöreydessään oli sekin heitto, joka sai meidätkin uskomaan, että kyllä se siitä.

Maksamme tuosta virheestä nyt ärsyttävän hinnan. Ei riitä, että olemme toistamiseen kosketuksissa tuohon yhteiselomme mustimpaan möykkyyn, joudumme tekemään sen keskellä synnytysosastoa.

Toisin kuin nuo mahakkaat, olemme tulossa hautajaisiin, emme todistamaan elämän ihmettä.

On nöyryyttävää joutua tulemaan samoista ovista, samaan aulaan ja samoille paikoille kuin synnyttämään tulevat. Emme tarvitse otsaamme "KESKENMENO" -leimaa, olemme ainoat, jolla ei ole mahaa mukanaan. Tai siis vaimoni on, oma ponttoonini ei taida vaikuttaa mielikuvaan, vaikka onhan sitä toki nykyään isätkin synnyttäneet.

Meidät on sijoitettu täysin väärään paikkaan. Naistentautien poli, jossa alunperin kävimme kärsimässä, oli tapaukseen paljon sopivampi mesta, kaukana kaikesta siitä odottavasta EKG-laitteiden tuhinasta ja jännittyneen pinkeistä mahoista. Toisin kuin nuo mahakkaat, olemme tulossa hautajaisiin, emme todistamaan elämän ihmettä.

Chilikastiketta haavoihin saamme, kun odotusaulan viereisessä hoitotilassa hoitsu antaa puhelimitse ohjeita synnyttämään tulevalle: "vhoi kuule, laita siteen päälle talouspaperi ja jos se kastuu kokonaan ni sitten pitäs lähtee ja joo mee kuule vaikka kuumaan suihkuun jos helpottaa ja...". Vastapäisellä seinällä komeilee silmieni korkeudella "10 askelta onnistuneeseen imetykseen" -juliste. Tulisipa vielä koko osaston väki osoittamaan sormella ja nauramaan.

Pääsemme toimenpidehuoneeseen ja käymme koko keskenmenotarinan läpi jälleen kerran jälleen uuden valkotakin kanssa. Ultrattuaan hän päätyy imukupilla suoritettavaan toimenpiteeseen. Uskoo sen toimivan. Kuin pikanttina lisänä kaikkeen epävarmuuteemme, toimenpiteen suorittaja tokaisee avustajalleen ennen aloittamista: "hei viittikkö antaa tuolta kaapista vielä ne ohjeet, että miten tätä käytetään". Katsahdamme vaimon kanssa toisiimme, enkä pysty pidättelemään pyrskäystäni. Sisälläni kiehui.

Kokemus pilaa kaikki ne vanhat jännittyneen onnelliset muistot muutaman vuoden takaa. Olen kertakaikkisen pöyristyneen ahdistuneen raivostunut. Toivon todella, että tämänkertaisen veijarin usko osuu oikeaan, emmekä joudu enää kolmatta kertaa tähän tilanteeseen samasta asiasta. Onneksi kotona odottelee kaksi elävää muistoa tuosta hetkestä kolmen ja puolen vuoden takaa. Tämänkertaiset muistot synnytysosastolta voisin rypistellä sellaiseksi pieneksi räkäpalleroksi ja tunkea syvälle puoskarin sieraimeen. 

Mietin, jos tapahtumat olisivatkin menneet eri järjestyksessä ja tämä keskenmenofarssi olisikin ollut alla ennen ainuttakaan onnistunutta synnyttämistä. Olisin todennäköisesti kouristellut jo ennen osaston sisäänkäyntiä. Mietin tätä kaikkien muidenkin synnyttämään menevien ja keskenmenon kokeneiden ihmisten näkövinkkelistä. Voisiko nuo kaksi tapahtumaa kenties erottaa toisistaan täysin? Ainakin pitäisi. Ei tällaisilla kokemuksilla synnytysintoa taaskaan paljoakaan nosteta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

(K)Akkavalta on isäblogi monikkoperhearjesta kaikkine iloineen, suruineen ja kommervenkkeineen. Vaippavuorien, itkupotkuraivareiden ja ainaisen sekamelskan ytimestä löytyy huumori, joka siivittää perheemme kohti uusia seikkailuja.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018