Kirjoitukset avainsanalla Työ

Taisin toivoa vähän vähemmän räkävoittoista viikkoa ilmeisesti vähän liian aikaisin. Ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen sairastelimme heti perään seuraavan viikon. Silloisen sunnuntain kuumeettoman päivän jälkeen arki oli tuona tammikuisena maanantaiaamuna alkamassa, kun herra Murphy päätti astua ovestamme sisään.

Isukki oli viikon etäilyn jälkeen tarmoa täynnä. Pieruverkkarit olivat vaihtuneet farkkuihin, leuasta löytyvät maitohaivenet oli ajeltu, eväät oli purkitettu ja tukkaankin oli viikon tauon jälkeen hierottu vähän tököttiä. Kaikki oli valmiina uutta viikkoa varten, kun toinen prinsessoistamme vaappui keittiöön. Kuume hohkasi hänestä parin metrin päähän kuin festarikeikan pyrotekniikasta. Hurmoshenkisestä yleisöstä vain ei ollut tietoakaan. Flunssaencore oli viimeinen, mitä tässä välissä toivottiin.

Uskoisin siitä olevan mieletön etu, että olin koti-isänä parisen vuotta.

Nyt kuutisen viikkoa myöhemmin voinen todeta meidän aloittaneen varsinaisen tautikiertueen, eikä loppua ole näkyvissä. Molempien tyttärien viimeisin diagnoosi on keuhkokuume ja viimeisen kuukauden räättömät päivät voi laskea käytännössä yhden käden sormilla. Olemmekohan ehtineet välissä olla yhden kokonaisen viikon päiväkodissa.

Onneksi saan hoidettua työni käytännössä 100-prosenttisesti missä vain, kunhan koneeni on mukana ja netti raksuttaa. On äärettömän arvokasta, että työnantajani sallii etätyöt. Tosin, jossei sallisi, työni joutuisi tekemään joku muu. Kaikki voittavat, kun täysin (etä)työkykyinen tekijä hoitaa kipeät lapsensa kotona.

Uskoisin myös siitä olevan mieletön etu, että olin koti-isänä parisen vuotta. Tiedän, mitä kotona pitää tehdä ja osaan aikatauluttaa hommat sen mukaan. Väittäisin täällä olevan isiä, jotka eivät voi jäädä kotiin kipeiden lastensa kanssa, koska systeemi menisi vain enemmän sekaisin. Lisäksi tiedän perheitä, joissa äiti jää vaikka palkattomalle vapaalle mielummin kuin isä kotiin lasten kanssa. Voinkin heittää muutaman vinkin isukeille (miksei äideillekin) etätyöskentelyn ja kotihoidon yhdistämiseen:

1. Aina on aikaa lapselle. Minuutti sinne tänne ei kaada työnantajasi taloutta. Voit sitä paitsi etätyöskennellessäsi ottaa minuutin takaisin myöhemmin päivän aikana.
2. Suuri helpotus on, kun välttämättä ei tarvitse tietää, mitä lapsille laittaa päälle. Jälkikasvu voi pysyä vaikka koko päivän yöpaidoissaan. Ette te kuumeisina mihinkään liiku ja liika vaatetus on vain pahasta kipeänä. Pyjamabileet vuorokauden ympäri!
3. Peppu pyyhitään/pestään samalla tavalla kuin itselläkin. Ruskeattomaksi. Tyyli on suht vapaa.
4. Leikkikahvi juodaan aina hivenen enemmän ryystäen kuin oikea kahvi.

5. Anna lasten kokeilla työvälineitäsi (paitsi jos olet kirurgi (toki kirurgin etähommat ovat suhteellisen h-a-r-v-i-a-i-s-i-a)). Näin se alinomainen mielenkiinto kynää, vihkoa, läppäriä, kännykkää ja kaikkea hiplaamaasi kohtaan hälvenee, ja sekä sinä että jälkikasvusi keskitytte oikeisiin asioihin.
6. Varsinkin kuumeisen lapsen olisi hyvä juoda reippaasti. Näppärä temppu on tehdä mehujätskejä. Ne ovat jostain syystä äärettömän paljon herkullisempia kuin se nestemäinen mukista vedettävä samainen tuote. Toimivat samalla myös viilentiminä.
7. (Työ)puheluista kannattaa ilmoittaa jälkikasvulle ennen vihreän luurin painamista. Ainakin omassa ammatissani on hivenen kiusallista selittää asiakkaalle jotain samalla, kun lapsi huutaa vieressä, että "pitäis mennä kakalle!".
8. Syki. Tekemistä riittää.

Tsemppiä kaikille sairasteleville ja hoivaaville! Elämältä kaiken sain -blogissa myös hyviä selvitytymisvinkkejä lapsiperhesairastelukierteeseen!

Instagram: @kakkavalta

Facebook: @kakkavalta

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsemme kotiuttivat ensimmäisen päiväkotiviikkonsa kunniaksi jonkun sortin aloittelijaflunssan. Koska vaimo lähti loppiaisen jälkeen kuluttamaan läsnäolopakollista koulunpenkkiä, käytin ensimmäistä kertaa elämässäni työnantajan tarjoamaa mahdollisuutta tehdä etätöitä hoitaakseni kaksikkomme kuntoon.

Jostain ihmeen syystä sitä on jossain romanttisissa kuvitelmissaan maalaillut kipeiden lasten kotihoitamisen etätöiden ohella jotenkin leppoisaksi. Noissa kuvitelmissa kannan kuumeisen kaksikkomme aamulla sohvalle, laitan päättymättömän animaatioleffan pyörimään televisiosta, keitän pannullisen kahvia itselleni, asetun nojatuoliin ja teen katkotta 8 tuntia töitä. Mitä nyt välillä kannan sohvalle laihaa kanalientä, jaffaa ja karamellejä, mikäli enkelin lailla sirkuttavat kaksosemme niitä hentoisilla flunssaäänillään pyytävät. Flunssa on ohi päivässä ja palaan sulavasti töihin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Paskanmarjat.

Todennäköisesti kuvitelmani juontaa juurensa logististen huolten (tarha- ja bussimatkat suuntaansa) jäämiseen pois kuviosta. Oletin ilmeisesti päivässäni olevan muutama tunti lisäaikaa kaikelle. Lisätunnit ovat toki totta, mutta joka ikinen minuutti menee hoitamisen ja töiden yhdistämiseen.  Lisäksi sohvalla majaileva "enkelkuoro" onkin kuin pari virittämätöntä viulua ja hoivastani huolimatta vaikerruksen määrä on rajaton. Toisilla se sytyttää hoivavietin, toisilla ohimosykkeen. Viimeistään kolmantena päivänä kuuluin jo viimeisempään ryhmään.

Vingahtelu johtuu alinomaisesta tarpeesta jollekin ja kyllähän minä ymmärrän, että olo on kökkö, kun yskit keuhkoja pihalle, nenästä tuntuu valuvan koko harmaa-aines ja kuume huitelee saunalämpötiloissa. Yritän toki kaikkeni parantaa kaksikon oloa, mutta vinkuraja meni minullakin siinä kohtaa, kun toisen tytön mehujää oli kuulemma "liian tylsä".

Se on joku kiero luonnonlaki, että kun sähköposti, puhelu tai vaikkapa PowerPoint -esityksen luonnostelu on kriittisessä vaiheessa, alkaa yleensä tapahtua.

Kaksi kolmevuotiasta flunssapotilasta on kuin kaksi paketissa odottelevaa epästabiilia ilotulitusrakettia valmiina pamahtamaan. Sytykkeenä toimii lääke ja esim. Burana toimii kuin energiajuoma teini-ikäiselle. Buranapärinä laittaa flunssavirsuun vauhtia ja kaikki se energia, joka on jäänyt käyttämättä päivän aikana, puretaan heti. Puoleksi tunniksi sohvapotilaasta kuoriutuu kymmenottelija, joka suorittaa kaikki lajit kerralla, vain vaipuakseen taas loppupäiväksi vaikerruksen alhoon.

Alinomaisesta lääkintävalppaudestani huolimatta etätyöskentely kyllä onnistuu, mutta kaikki aivotyötä vaativa keskeytyy useita kertoja päivässä. Se on joku kiero luonnonlaki, että kun sähköposti, puhelu tai vaikkapa PowerPoint -esityksen luonnostelu on kriittisessä vaiheessa, alkaa yleensä tapahtua.

Siinä vaiheessa, kun kynä vaihtuu kesken työpäivän kuumemittariksi, on parempi pitää pienoinen kaffepaussi.

Yskiminen ja aivastelu tapahtuvat pyynnöistä huolimatta kohti hoitajan pläsiä. Mainioin seuraus hoivaamisesta onkin, että lopulta saat taudin itse. Se onkin ihana palkinto siitä, että viikon teet niin sanotusti tuplavuoroa. En tiedä, mitä poppamiespöperöä ja -nappulaa olisi saanut koko viikon vedellä, ettei muka sairastuisi. Yleensä tämä oman taudin alku ajoittuu sopivasti samalle päivälle sen kuuluisan kuumeettoman päivän kanssa. Eli kun kipuilevan kaksikon energiataso ja kunto ovat tapissa viikon hapuilun jälkeen, sinun tekisi mieli maata pimeässä sängynpohjalla.

Työviikon ollessa takana työt on onnistuneesti tehty ja tyttäret jotenkuten terveidenkirjoissa. Voinen duhaidella dedällädi danoa olebani boidon buolella. Kunhan vain ensi viikon ohjelma olisi vähän vähemmän räkävoittoinen ja arki normalisoituisi. Huh!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Enpä olisi ilman Facebookin muistutusta tajunnut, että viime viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta valmistumisestani. Tuon päivän eteen kävin 20 vuotta kouluja ja tuon päivän jälkeen elämä oli edessä ja vain taivas rajana. Piti mennä parhaassa Movember-huumassa koppaamaan tutkintotodistuskin ehkä Skandinavian karmeimmilla hahtuvilla. Älkää pelätkö, en aio laittaa kuvaa tänne. Ikinä.

Ensimmäisenä koulun jälkeen piti saada rahakas työ. Vasta papereitani vastaavan homman löydyttyä piti alkaa lisääntymään. Kaiken piti olla valmiiksi pedattu tuleville lapsillemme ja rahakas työpaikka takaisi hyvän pohjan jälkikasvulle, näin ajattelin.

Hakemisesta huolimatta en papereillani ole neljään vuoteen tehnyt käytännössä vielä mitään, mutta muuten on tapahtunut senkin edestä. Tuli lisäännyttyä kertaheitolla tuplasti, hommattua velalla ensimmäinen auto (itse asiassa kolmas jo menossa), täytettyä 30, kihlauduttua, hommattua (koulutusta vastaamaton) työpaikka, avioiduttua, muutettuakin ihan kiitettävän monta kertaa. Neljään viime vuoteemme mahtuu ohjelmaa keskinkertaisen Hollywood-kyhäelmän verran. Mitä nyt juttuja olen kuunnellut, niin silti edessämme on vieläkin railakkaampi meno. Hoitovapaa lähentelee loppuaan ja tyttärillämme koittaa päiväkotiaika. Vaimon palatessa joko koulu- tai työarkeen perhearjen tempo kasvaa vähintäänkin satakertaiseksi. Ruuhkavuosiksikin ovat aikaa nimittäneet.

On hauska ajoittain leikitellä ajatuksella, että entä jos olisimme jääneet odottelemaan sitä isopalkkaista pestiäni. Kaivelisinko edelleen työttömänä, vaimottomana ja lapsettomana varpaanvälejäni sohvannurkassa? Tai jos olisin saanut heti säkeittäin seteleitä tuottavan työn, minkälainen isä olisin? En varmastikaan isä, joka voisi kertoa olleensa lastensa kanssa kotona ensimmäiset 2 vuotta ja 4 kuukautta. Näin jälkeenpäin on mukava todeta, että onneksi sain aikaa työn ja rahan sijaan.

Kun työpäivän jälkeen raahustan kotiin, minulla on kotona jotain, jonka takia sinne raahustan.

Ei ole mitenkään väärin kääriä fyffeä pahan päivän varalle ennen lastentekoa. Voin omasta kokemuksestani kertoa sen olevan jopa erittäin suotavaa. Monikkoperheemme on kuitenkin elävä esimerkki siitä, että kyllä täällä vähälläkin selviytyy. Tukiviidakko on raskas, eikä kenenkään pitäisi joutua harrastamaan sitä pidempiä aikoja. Sellainen hallittu persaukisuus tekisi ihan jokaiselle hyvää. Pari vuotta ”kädestä suuhun"-tekniikalla antaa mukavasti perspektiiviä elämään.

Voinkin ilolla tunnustaa, että se Oskari, joka neljä vuotta sitten ajatteli polkunsa uran ja perheen suhteen valmiiksi, oli väärässä. Onneksi rohkenimme siirtää urahaaveet ja keskittyä perhehaaveeseemme. En nykyisellään lähde töistä taskut pullollaan rahaa, mutta kun työpäivän jälkeen raahustan kotiin, minulla on kotona jotain, jonka takia sinne raahustan. Eikä vain jotain, vaan itse asiassa ihan kaikki. Ja vaikka ehkä se isopalkkainen homma siintääkin tulevaisuuden ajatuksissa, ei se ole mitenkään itseisarvo.

Ei siis kannata antaa rahan määrittää kaikkea tekemistään, vaikka se toki tähän maailman aikaan tärkeä asia tuntuu olevankin. Käy pian niin, että ahneuksissaan huomaa, että hei nyt on massia, mutta kassit eivät enää toimi.

Siinä missä itse lopetin kouluni neljä vuotta sitten, omat tyttäreni aloittelevat omaa koulutietään neljän vuoden päästä. Myös rakas vaimo lähtee takaisin kuluttamaan koulunpenkkiä. Edessä on mielenkiintoisia mullistuksia ja suurimmat niistä tapahtuvat perheeni kautta. Enkä nyt tarkoita sitä, että heittelisin pikku hiljaa oman elämänkirveeni kaivoon ja alkaisin etsiä keinutuolia, mihin sammaloitua. Tarkoitan, että on mahtava päästä seuraamaan ruuhkavuosien keskellä omien lastensa suuria hetkiä. Olen kuitenkin vasta vähän päälle 30. Elämä on edelleen edessä ja taivas rajana. Ja tukka takana.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

(K)Akkavalta on isäblogi monikkoperhearjesta kaikkine iloineen, suruineen ja kommervenkkeineen. Vaippavuorien, itkupotkuraivareiden ja ainaisen sekamelskan ytimestä löytyy huumori, joka siivittää perheemme kohti uusia seikkailuja.

Teemat

Blogiarkisto

2018