Enpä olisi ilman Facebookin muistutusta tajunnut, että viime viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta valmistumisestani. Tuon päivän eteen kävin 20 vuotta kouluja ja tuon päivän jälkeen elämä oli edessä ja vain taivas rajana. Piti mennä parhaassa Movember-huumassa koppaamaan tutkintotodistuskin ehkä Skandinavian karmeimmilla hahtuvilla. Älkää pelätkö, en aio laittaa kuvaa tänne. Ikinä.

Ensimmäisenä koulun jälkeen piti saada rahakas työ. Vasta papereitani vastaavan homman löydyttyä piti alkaa lisääntymään. Kaiken piti olla valmiiksi pedattu tuleville lapsillemme ja rahakas työpaikka takaisi hyvän pohjan jälkikasvulle, näin ajattelin.

Hakemisesta huolimatta en papereillani ole neljään vuoteen tehnyt käytännössä vielä mitään, mutta muuten on tapahtunut senkin edestä. Tuli lisäännyttyä kertaheitolla tuplasti, hommattua velalla ensimmäinen auto (itse asiassa kolmas jo menossa), täytettyä 30, kihlauduttua, hommattua (koulutusta vastaamaton) työpaikka, avioiduttua, muutettuakin ihan kiitettävän monta kertaa. Neljään viime vuoteemme mahtuu ohjelmaa keskinkertaisen Hollywood-kyhäelmän verran. Mitä nyt juttuja olen kuunnellut, niin silti edessämme on vieläkin railakkaampi meno. Hoitovapaa lähentelee loppuaan ja tyttärillämme koittaa päiväkotiaika. Vaimon palatessa joko koulu- tai työarkeen perhearjen tempo kasvaa vähintäänkin satakertaiseksi. Ruuhkavuosiksikin ovat aikaa nimittäneet.

On hauska ajoittain leikitellä ajatuksella, että entä jos olisimme jääneet odottelemaan sitä isopalkkaista pestiäni. Kaivelisinko edelleen työttömänä, vaimottomana ja lapsettomana varpaanvälejäni sohvannurkassa? Tai jos olisin saanut heti säkeittäin seteleitä tuottavan työn, minkälainen isä olisin? En varmastikaan isä, joka voisi kertoa olleensa lastensa kanssa kotona ensimmäiset 2 vuotta ja 4 kuukautta. Näin jälkeenpäin on mukava todeta, että onneksi sain aikaa työn ja rahan sijaan.

Kun työpäivän jälkeen raahustan kotiin, minulla on kotona jotain, jonka takia sinne raahustan.

Ei ole mitenkään väärin kääriä fyffeä pahan päivän varalle ennen lastentekoa. Voin omasta kokemuksestani kertoa sen olevan jopa erittäin suotavaa. Monikkoperheemme on kuitenkin elävä esimerkki siitä, että kyllä täällä vähälläkin selviytyy. Tukiviidakko on raskas, eikä kenenkään pitäisi joutua harrastamaan sitä pidempiä aikoja. Sellainen hallittu persaukisuus tekisi ihan jokaiselle hyvää. Pari vuotta ”kädestä suuhun"-tekniikalla antaa mukavasti perspektiiviä elämään.

Voinkin ilolla tunnustaa, että se Oskari, joka neljä vuotta sitten ajatteli polkunsa uran ja perheen suhteen valmiiksi, oli väärässä. Onneksi rohkenimme siirtää urahaaveet ja keskittyä perhehaaveeseemme. En nykyisellään lähde töistä taskut pullollaan rahaa, mutta kun työpäivän jälkeen raahustan kotiin, minulla on kotona jotain, jonka takia sinne raahustan. Eikä vain jotain, vaan itse asiassa ihan kaikki. Ja vaikka ehkä se isopalkkainen homma siintääkin tulevaisuuden ajatuksissa, ei se ole mitenkään itseisarvo.

Ei siis kannata antaa rahan määrittää kaikkea tekemistään, vaikka se toki tähän maailman aikaan tärkeä asia tuntuu olevankin. Käy pian niin, että ahneuksissaan huomaa, että hei nyt on massia, mutta kassit eivät enää toimi.

Siinä missä itse lopetin kouluni neljä vuotta sitten, omat tyttäreni aloittelevat omaa koulutietään neljän vuoden päästä. Myös rakas vaimo lähtee takaisin kuluttamaan koulunpenkkiä. Edessä on mielenkiintoisia mullistuksia ja suurimmat niistä tapahtuvat perheeni kautta. Enkä nyt tarkoita sitä, että heittelisin pikku hiljaa oman elämänkirveeni kaivoon ja alkaisin etsiä keinutuolia, mihin sammaloitua. Tarkoitan, että on mahtava päästä seuraamaan ruuhkavuosien keskellä omien lastensa suuria hetkiä. Olen kuitenkin vasta vähän päälle 30. Elämä on edelleen edessä ja taivas rajana. Ja tukka takana.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

(K)Akkavalta on isäblogi monikkoperhearjesta kaikkine iloineen, suruineen ja kommervenkkeineen. Vaippavuorien, itkupotkuraivareiden ja ainaisen sekamelskan ytimestä löytyy huumori, joka siivittää perheemme kohti uusia seikkailuja.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Instagram