Mitä kuuluu? 

Niin, juuri sinulle? 

Mormuskamutsi kyseli instagram tarinoissaan eilen, mitä kuuluu? Oikein tuntui tuijottavan suoraan minuun ja monta kertaa jankkasi että mitä juuri sinulle kuuluu? Bloggaaja myös puhui siitä, miten tärkeää näin yksinkertaisen asian kysyminen voi olla. Lapsille, nuorille, mutta ihan meille kaikille. 

Milloin sinulta on kysytty sitä viimeksi ja vielä niin, että kysyjä tarkoittaisi sitä oikeasti ja odottaisi aidon vastauksen kuulemista? Niin, että kysymyksessä olisi pyyteetön mielenkiinto, uteliaisuus, huoli, aito välittäminen tai jopa rakkaus? 

Kukahan kysyi minulta viimeksi? En rehellisesti sanottuna muista milloin sitä olisi minulta kysytty. Tai kait sitä joku joskus ohimennen huikkaa, kadun toiselta puolelta tai pakollisena small talkina ennen siirtymistä työasioihin. Kunhan ei tarvitse oikeasti jäädä olemaan läsnä.

Tai lieneekö kyseessä edes tahto tai tahdottomuus, vaan vaikka kiire.

Tai vain se ettei huomata mitään erikoista toisessa. Jos ulkoisesti kaikki näyttää ihan normaalilta, voi olla vaikea nähdä jos oikeasti olisikin ystävän tarpeessa. Tai vaikka vain ihmisen, joka joskus haluaisi kurottaa lähelle ja nähdä mitä sydämeen kätkeytyykään.

Masennus aiheuttaa häpeää

Olen nykyään itse aika hyvä kertomaan voinnistani ja avautumaan ystäville, silloin kun tuntuu pahalta. Mutta näin ei ole aina ollut ja ei se edelleenkään ole niin helppoa. Kun olin itse nuorempana vakavasti masentunut, oli vaikea kertoa siitä kenellekään. Masennuksen ikuinen seuralainen kun on häpeä siitä, että ei voi hyvin. Ja pelko siitä, että aiheuttaa muille taakkaa. 

Jokainen kun haluaa olla onnellinen, terve ja hyvinvoiva. Mieletön tyyppi, jonka seuraan kaikki janoavat. On vaikeaa myöntää epäonnistuneensa, voivansa pahoin. Ja kun mieli laahaa maata ja mikään ei tunnu miltään, tunteistaan on vaikea puhua.

Varsinkaan jos ei ole lähellä ketään, joka osoittaisi todellista kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa.

Kaksi sanaa, joita jaksaa toistaa toistamistaan. Sillä joku päivä ne jankuttamiselta tuntuvat kaksi sanaa voivat olla elintärkeä kädenojennus.

Kaksi helppoa sanaa

Kysyn sinnikkäästi joka päivä lapsilta, miten meni päivä ja mitä kuuluu. Vaikka vastaus olisi ynähdys tai klassinen ei mitään, koen sen oman menneisyyteni vuoksi tärkeänä. Teinin huoneesta kuuluu usein vaan OMG. Mutta on myös ollut päiviä ja hetkiä, jolloin kysymys on voinutkin saada aikaan itkunpyrskähdyksen. Silloin teinin huoneen oven saa avata ja istua sängyn reunalle juttelemaan. 

Kaksi sanaa, joita vaan jaksaa toistaa toistamistaan.

Sillä joku päivä ne jankuttamiselta tuntuvat kaksi sanaa voivat olla elintärkeä kädenojennus.

Monestikohan olen itse ollut itku kurkussa, kun joku kysyi mitä sulle oikein kuuluu juuri sinä päivänä, kun ei meinannut jaksaa? Voin kertoa, että todella monesti. Ja ihan yhtä usein kun olen ollut itku kurkussa, on se purkautunut lopulta itkuksi asti. Usein toki vasta salaa turvassa kulman takana tai puhelun loputtua.

Mutta niin ne kaksi helppoa sanaa voivat avata sisäisen lukon, jolla voi olla suuri merkitys.

Suomen mielenterveysseura kannustaa meitä kaikki tekemään pienen asian, kyselemään toisiltamme miten menee. On vaikea  tietää mitä toisen sisäisessä maailmassa tapahtuu, varsinkin jos ei rohkene sitä edes kysymään. Kysyminen on siis jo hyvä alku. Se ei sitä paitsi maksa mitään, mutta voi pelastaa hengen.

"Itsemurhan tekeminen tai sen yrittäminen on usein todella pienestä kiinni. Pieni välittämisen ele synkimmästä synkimpänä päivänä voi kääntää itsemurha suunnitelmien suuntaa. Moni kasaa pahaa oloa sisälleen, kunnes joku kysyy, on läsnä ja kuuntelee. Arvokkain lahjoitus, jonka voit alakuloiselle ystävälle antaa, alkaa kysymyksestä “mitä kuuluu?”" 

Kommentit (0)

Seuraa 

Tähän blogiin kirjoittelee Tanskassa asuvan monikulttuurisen uusperheen vegaaniäiti. Elämä on hassua, hullua ja uskomattoman kaunista. Kerron siitä kuvin ja sanoin- seuraa mukana!

 

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Heinäkuu
Kesäkuu
2017

Kategoriat