Perjantai! Olen aamusta alkaen viikonloppufiiliksistä. Tytärkin antaa minun nukkua puoli tuntia pidempään kuin aikaisemmin tällä viikolla. Olen kyllä kiitollinen, että pikkuneiti on vedellyt jo monta kuukautta 12h yöunia.

Aamutoimiin menee tänään jopa pari tuntia ja myöhästymme sovituilta mammatreffeiltä. Inhoan sitä, että olen nykyään kaikkialta myöhässä. Ennen vauvaa, olin se ihminen, joka oli vähintään 10 minuuttia etuajassa paikalla ja nykyään minua saa odottaa. En ole siis vieläkään näiden yhdeksän kuukauden aikana oppinut, että vauvan kanssa tietyt asiat vaan vievät enemmän aikaa ja tilanteisiin tulee yllättäviä muutoksia.

Onneksi ystävänikin on poikansa kanssa myöhässä. Käymme tekemässä täsmäiskuja tiettyihin kauppoihin, jonka jälkeen istahdamme kahvilaan syömään lounasta, ruokkimaan lapsemme ja seurailemaan pikkuisten touhuja. Lastemme ikäero on vaan pari viikkoa, joten on mukavaa tavata ja keskustella viimeiset kuulumiset.

Äitiyslomalla on ollut kiva huomata kuinka äitiys lähentää. Itse olen lähentynyt monen sellaisen naisen kanssa, jotka aikaisemmin ovat olleet elämässäni vain tuttuja tai sitten vanhat ystävät ovat tulleet uudestaan takaisin elämääni. Ihana saada viettää aikaa upeiden naisten ja heidän lastensa kanssa.

Pikkuneitini ei tänään toiminutkaan niin kuin aikaisemmin tällä viikolla, eli hän ei halunnut nukahtaa päikkäreille heti lounaan jälkeen. Itki vaan vastaan kun yritin nukuttaa häntä vaunuihin. Valvokoot sitten ajattelen ja hän jatkaa leikkimistä ikätoverinsa kanssa.

Lähdemme pikkuhiljaa kotiin päin, sillä tunnin päästä olisi startti mieheni kotiseudulle viikonlopun viettoon. Suunnittelen pitäväni tyttäreni hereillä lähtöön asti, jotta hän nukkuisi koko automatkan, kun ei ole kerta tähän mennessä nukahtanut. No eipä onnistunut tämäkään suunnitelma, vaan tytär nukahtaa ensimmäistä kertaa istualtaan vaunuihin. Saan onneksi kannettua vauvan vaunuvarastosta kotiin jatkamaan unia sängyn päällä.

Tyttären nukkuessa saan pakattua omani ja neidin tavarat. Pakkaaminen ei todellakaan ole lempipuuhaani ja välttelen sitä loppuun asti. En tykkää miettiä mitä tarvitsen reissussa tai saatan tarvita. Saan kun saankin kamat pakattua. Tänään pakkaan mukaani verkkarit ja mustan mekon, niillä on pärjättävä.

Mies tulee töistä kotiin ja rupeamme pakkaamaan autoon matkalaukkuja, matkasängyn, vaunut yms. Kiamme on kattoon asti tavaraa täynnä. Hissukin herää päikkäreiltä ja välipalan jälkeen lähdemme ajamaan kohti Päijät-Hämettä.

Alkumatka sujuu hyvin naureskellen, mutta puolessa välissä matkaa kiroan jo mielessäni, että en enää ikinä lähde lapsen kanssa pitkälle automatkalle. Pienin matkustaja nimittäin rupeaa itkemään raivoisasti (väsy/kuuma/ikävä istuin?), mutta yhtäkkiä hän hiljenee ja nukahtaa hetkessä silittäessäni hänen päätään. En uskalla liikahtaakaan taikka siirtää kättäni, olen jumissa, meneehän se matka näinkin. Suloista. Ja samalla hetkellä unohtuvat ajatukset siitä, että en enää ikinä lähtisi lapseni kanssa minnekään autolla.

Pääsemme parin tunnin ajomatkan jälkeen perille ja tytärkin herää sopivasti. Majoittaudumme viikonlopuksi tyttäremme kummitädin kotiin. Perjantai-ilta meneekin katsellessa serkusten leikkiä, seurustellessa ja saunoessa. Ihana viettää aikaa ilman somea. Nukkumaan pääsen reilusti ennen puoltayötä. Huomenna olisi tiedossa raskas päivä henkisesti.