Yksinäisyys on muun muassa sitä, että pettyy, kun leikkipuistossa ei olekaan ketään. Kuva: Jälkeläinen

Kirjoitin hiljattain siitä, miten selviytyä vauvavuoden yksinäisyydestä. Jälkeenpäin aloin miettiä, onko vähän laiskaa ja selkärangatonta antaa vinkkejä selviytymiseen. Meiltä äideiltä kyllä odotetaan selviytymistä ja pärjäämistä, mutta tarvitseeko pärjätä? Ehkä päinvastoin pitäisi aloittaa kapina yksin pärjäämistä vastaan! 

Äitien yksinäisyys on ehdottomasti yhteiskunnallinen ja rakenteellinen ongelma. Siinä on kyse ydinperhemallista johtuvasta seuran puutteesta, mutta myös siitä, että jää liian yksin vauvanhoidon sitovuuden ja hoitovastuun kanssa. Jos on jatkuvasti kiinni vauvassa, ei ehdi tai jaksa olla yhteydessä keneenkään eikä pitää seuraa edes itselleen.

Meidän pitäisi aloittaa kapina yksin pärjäämistä vastaan!

Omassa elämässäni olen kyllä jo aloittanut kapinan. Olen ensinnäkin tunnistanut, että olen kärsinyt vauvojeni kanssa yksinäisyydestä. Olen myös sanonut asian ääneen. Yksinäisyys herättää helposti häpeää, ja sen takia siitä ei ole ihan helppoa puhua. Olen huomannut omassa elämässäni, että häpeän takia omaa yksinäisyyttä on jopa vaikea tunnistaa sillä hetkellä, kun sitä kokee. Olo voi olla epämääräisesti ontto tai alavireinen, mutta häpeää torjuva mieli voi vältellä sen tiedostamista, että minå olen nyt yksinäinen.

Toiseksi, olen vaatinut puolisolta ja lasten isovanhemmilta enemmän läsnäoloa ja vastuunottoa lapsista ja arjestamme. Olen alkanut huudella ihmisiä hätiin hyvissä ajoin. Flunssa, imetyksen aiheuttamat hormonaaliset oireet, paha siitepölyallergia, huonot yöunet tai vastaavat tilanteet ovat minulle nykyisin riittäviä syitä kutsua hoitoapua paikalle. Aluksi oli vaikea saada pärjäämiseeni tottuneet läheiset uskomaan avuntarpeeseeni, mutta sinnikäs toisto on muuttanut kuvioita heidänkin mielessään. Olen myös käyttänyt kaupungin (pientä maksua vastaan) tarjoamaa lapsiperheiden kotipalvelua. Kavereihin otan yhteyttä heti, kun huomaan siihen tarvetta, enkä mieti liikaa sitä, mahtaako toista kiinnostaa yhteydenottoni. Yleensä ihmiset ilahtuvat yhteydenotoista. 

Olen ymmärtänyt, että on muitakin aikuisia, joita minun lasteni hyvinvointi kiinnostaa

Olen ottanut vastaan myös kaiken muun tarjolla olevan avun. Esimerkiksi siskoni ja lapsen kummit ovat käyneet meillä leikittämässä esikoistani. Olen ymmärtänyt, että oikeasti on muitakin aikuisia, joita minun lasteni hyvinvointi kiinnostaa ja jotka ovat valmiita olemaan läsnä ainakin siinä tapauksessa, että pyydän. Olen sisäistänyt sen tosiasian, että pärjäämisen pakko on opittu illuusio. Ja elämä on ihanaa, kun lopettaa pärjäämisen! Lasten kanssa olosta nauttii ihan eri lailla silloin, kun muutkin kantavat vastuuta välillä. 

Minä en halua, että minun perhe-elämäni on pelkkää selviytymistä!

Minusta meidän naisten pitäisi ryhtyä yhdessä kapinaan selviytymistä vastaan. Sen sijaan, että solahdamme äidiksi tullessamme sosiaalisiin odotuksiin ja rupeamme pärjäämään, meidän pitäisi kirkua: Ottakaa muutkin nyt vähän vastuuta! Tehkää oma osuutenne! Minä en halua, että minun perhe-elämäni on pelkkää selviytymistä!

Ihminen on laumaeläin, ja on aivan luonnotonta, että yksi vanhempi on yhden tai useamman lapsen kanssa kotona päivät pitkät.

Olen sitä mieltä, että olisi lapsiperheiden ja etenkin äitien etu kyseenalaistaa myös nykyinen asumisen kulttuuri.
Ihminen on laumaeläin, ja on aivan luonnotonta, että yksi vanhempi on yhden tai useamman lapsen kanssa kotona päivät pitkät. Ainakin itse koen, että olo on paljon freesimpi silloin, kun paikalla on toinen tai toisia aikuisia, joiden kanssa jutella. Olennaista on se, että nämä paikalla olevat aikuiset eivät kilpaile lasten kanssa huomiostani vaan sen sijaan juttelun lomassa auttelevat lasten tarpeisiin vastaamisessa. Tällainen tilanne toteutuisi laumassa. Se ei toteudu ydinperhemallissa. 

En kaipaa 40-luvulle, jolloin porukka asui vanhempiensa kanssa, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Kaksikymppisenä opiskelijana löysin yksinäisyyteeni lääkkeen kimppa-asumisesta. Pyöritin kimppakämppää muuutaman vuoden ja asuin vaihtuvien kämppisten kanssa, joista suureen osaan ystävystyin läheisesti. Myös nyt pikkulapsivaiheessa asuisin mieluusti taas yhteisössä, mutta äitikommuunit vaikuttavat olevan yksinhuoltajien etuoikeus. Ydinperheenä ei ole helppoa löytää yhteisöä, joka ei vaatisi jäseniltään jonkin ideologian noudattamista ja johon ei liittyisi massiivista (ja erittäin kallista) rakennuttamisprojektia tai muuta vastaavaa. En ole pätkääkään innostunut suunnittelemaan asuntoani alusta lähtien, pinoamaan hirsiä tai tappelemaan rakennusluvista.

Minun mielestäni kaupunkeihin ja niiden lähistölle pitäisi suunnitella yhteisöllisiä, valmiita asumisratkaisuja, joissa toteutuisi myös perheiden tarvitsema yksityisyys. Uskon, että tällaiselle asumismuodoille olisi paljon kysyntää. Kuka lobbaisi ajatuksen rakennuttajafirmoille? Mikä Suomen kunta tai kaupunki ryhtyisi edelläkävijäksi?

Ydinasia äitien jaksamisen parantamiseksi on kokonaisvastuun tasaisempi jakaminen puolisoiden kesken.

Mielestäni feministit eivät vielä pidä tarpeeksi meteliä siitä, että pikkulasten äitien ei kuulu jaksaa ja pärjätä kotona yksin. Paljon puhutaan naisten oikeudesta työelämään, mutta vähän vähemmän siitä, että jokaisen kuuluu perhe-elämässäkin hoitaa vain oma osansa. Jos pienten lasten äiti kokee jaksamisongelmia, syyksi tarjotaan liian usein persoonasta johtuvaa masentuneisuutta, ahdistuneisuutta tai stressiherkkyyttä. Oikeasti tämmöistenkin oireiden taustalla on usein se, että naisen lähipiirissä joku tai jotkut eivät vielä kanna omaa osuuttaan vastuusta, ja että nainen puolestaan sosiaalisten odotusten paineessa kantaa ylimitoitetusti vastuuta. 

Ydinasia äitien jaksamisen parantamiseksi on kokonaisvastuun tasaisempi jakaminen puolisoiden kesken. Silti vastuunjakoa jälkeläisistä sietäisi miettiä myös laajemmin, yhteisöllisenä asiana. Olisi hyvä, jos äidit (ja isät) eivät jäisi koteihinsa niin yksin.

Jos tykkäsit tästä tekstistä, käyhän tykkäämässä myös Jälkeläisen Face-sivusta! Se löytyy täältä: www.facebook.com/jalkelainen

Ja IG: www.instagram.com/jalkelainen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Vierailija
3/4 | 

No tällä kirjoittajalla on asiat hyvin ja vähän ihmettelen valitusta - isovanhemmat auttaa, kummit ja sisarus auttaa.
Meillä ei auta kukaan, koskaan. Kumpiakaan isovanhempia ei kiinnosta, näkevät lapsia ehkä kerran kahdessa vuodessa puolen tunnin ajan. Eivät käy, soittele, tule synttäreille, tule jouluksi. Eivät ole tässä 9vuoden aikana yhtä ainoaa kertaa hoitaneet lapsia tai mitenkään auttaneet, esim kaksi nuorimmaista minun piti synnyttää yksin kun nämä laiskat itsekkäät isovanhemmat eivät suostuneet tulemaan synnytyksen ajaksi hoitamaan. Ei siis edes hätä tai kriisi tai erikoistilanne saa näitä kiinnostumaan.
Anoppi ei ole nuorinta nähnytkään ja yhä odotan onnitteluja vauvasta, ”vauva” jo yli 2v joten odotus saattaa olla pitkä :)

Kummit asuvat kaukana ja sisarukseni ovat velasinkkuja, heitä ei lapset kiinnosta.

Joten yksin ollaan aina, arkena ja pyhänä ja en ole saanut kolmen lapseni osalta tässä yli 9 vuoden aikana KERTAAKAN HOITOAPUA KOSKAAN. Päiväkoti on ainoa tukiverkko ja nyt vanhimmalla koulu.

Tämä on yksinäisyyttä. Ei se että isovanhemmat ja suku ramppaa kylässä ja hoitaa ja auttaa ja välittää. Ja tätä totaaliyksinäisyyttä on vaan kestettävä, ei auta kapinointi sillä isovanhemmat eivät kiinnostu vaikka ”vaatisi”.

Mun mielestä artikkelin kirjoittaja on etuoikeutettu ja hyväosainen.

Vierailija
4/4 | 

En ole aivan samaa mieltä. Nykyään on ihan hirveästi äitejä, joilla ei ole tukiverkostoa eivätkä ne sitä saa pyytämällä. On myös ihmisiä, joita ei kiinnosta lasten hoito. Mun mielestä on hölmöä olettaa, että jos on lapsia, tulevat hänen sukunsa mielellään auttamaan kun lapsen äiti käskee. Osa kokee sen varmaan aikamoisena taakkana.

Vierailija
5/4 | 

Tämä on tärkeä asia ja hyvä kun siitä puhutaan. Tottakai asiat voisivat aina olla vieläkin huonommin, mutta eihän kukaan voi koskaan sanoa toiselle ihmiselle, että sinun kokemuksesi on väärä, eikä siitä saisi puhua. Tuntuu edelleen olevan sellainen kullttuuri, että kun minäkin jaksoin ja oli paljon vaikeampaakin, niin kyllä sinunkin on jaksettava. Ja kaikki puhuminen on turhaa valittamista. Tässä yksi syy, miksi monet vanhemmat uupuvat. On pärjättävä ja jaksettava ihan itse, ja väsymisen näyttäminen on omaa heikkoutta. Minulla on myös isovanhemmat, jotka kyllä tarvittaessa auttavat, mutta jostakin syystä avun pyytäminen on minulle ihan hirveän vaikeaa. Avun pyytäminen tuntuu joka kerta pieneltä epäonnistumiselta ja vähän nololta, vaikka järjellä ajatellen tiedä, ettei siinä ole mitään noloa tai epänormaalia.

Ja kokonaisvastuun pitäisi todellakin jakautua tasaisemmin perheissä. Kyllä se edelleenkin vuonna 2019 on enemmän naisten harteilla kuin miesten. Itse koen, että nykypäivän feminismi ei ole tästä epäsuhdasta enää kiinnostunut. Tuntuu, että feministien mielestä on jopa vähän noloa puhua perheen työnjaosta tai länsimaisen naisen uupumisesta lapsiperhearjessa. Feminismi suuntautuu nykypäivänä ihan muihin (sinänsä kyllä tärkeisiin) asioihin kuin tähän. Mielestäni omaa pesää ei pitäisi silti unohtaa. Jos meillä sukupuolten tasa-arvo rappeutuu tai kompastelee, niin millä lihaksilla voidaan auttaa muita? Itse ajattelen, että länsimainen ihanne sukupuolten välisestä täydellisestä tasa-arvosta on hyvä, ja sitä kohti pitäisi edelleen pyrkiä. Vaikka hyväksyn muunlaiset tavat elää ja ajatella, mielestäni on ihan oikeutettua puolustaa ja puhua tämän suomalaisen perusarvon puolesta Suomessa. Tarvittaisiin uusi liike, joka keskittäisi voimansa yksiselitteisesti sukupuolten välisen tasa-arvon puolustamiseen.

Olen myös samaa mieltä, että

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen freelancetoimittaja ja bloggaan vanhemmuuden kokemuksesta, sukupuolirooleista ja perhepolitiikasta. Minulla on mieheni kanssa kaksi lasta, joita kutsun blogissa nimillä Soma (4v.) ja Lutu (vauva).

Kuvat on ottanut Pasi Salonen, ellei toisin mainita.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Instagram