Näkyykö minua näiden pilttipurkkivuorten takaa? Kuva: Jälkeläinen

Vastikään ilmestyneessä Vauvassa kerron Bloggaaja vastaa -palstalla siitä, miten selviytyä vauvavuoden yksinäisyydestä. On jännä juttu, että lapsettomalle äitiys näyttäytyy ihmisiä yhdistävänä asiana, vaikka käytännössä varsinkin pienen lapsen äitiys on yksinäistä puuhaa. Koen, että tässä ydinperhemalliin perustuvassa yhteiskunnassa meiltä äideiltä odotetaan olemista loputtomasti yksin kotona vauvan kanssa. Esikoisen synnyttyä yritinkin mukautua ympäristön odotuksiin ja pärjätä kotona pitkää päivää ja iltaa. Kävin kyllä alusta saakka paljon ihmisten ilmoilla, mutta koin silti yksinäisyyttä. Usein päädyin vain kiertelemään esimerkiksi kirppiksillä yksin vauvan kanssa, ja kerhoissa kohtaamiset olivat varsin lyhyitä ja pinnallisia.

Ydinperhemalliin perustuvassa yhteiskunnassa meiltä äideiltä odotetaan olemista loputtomasti yksin kotona vauvan kanssa.

Ainakaan omasta mielestäni muskareissa, kerhoissa ja leikkipuistoissa ei ole kovin helppoa tutustua. On paljon ihmisiä, yleistä hälinää, ja oma vauvakin vaatii huomiota. Joillakin alueilla neuvola yhyttää vanhempia jo raskausaikana. Arvelen, että sellainen tutustuminen voisi toimia, koska raskausaikana ehtii vielä jutella ja tutustua rauhassa ilman vauvoja. Hiljattain sain tietää, että tällainen palvelu olisi ollut myös meidän alueellamme, mutta kukaan ei (neuvolassa) kummankaan lapsen kohdalla muistanut kertoa siitä meille! Kannattaa siis kysellä äitiysneuvolakäynneillä, onko teillä tarjolla tällaista ryhmäneuvolaa. Aika hyvä säkä tosin saa käydä, että ryhmästä Iöytää samanhenkisiä kavereita, mutta ainakin vauvat ovat samanikäisiä.

Pienten vauvojen äitinä olen päinvastoin kaivannut niitä ihmisiä, jotka tuntevat minut hyvin.

Itse en ole ollut kovin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin äitiyden myötä. Pienten vauvojen äitinä olen päinvastoin kaivannut niitä ihmisiä, jotka tuntevat minut hyvin. Olen toivonut, että joku muistuttaisi minua päivittäin siitä, kuka oikeastaan olen – kuka muu kuin pienen vauvan äiti. Kotona vaippojen seassa pyöriessä oma kynnys aloitteiden tekemiseen voi kuitenkin kasvaa. Onko minulla edes mitään kuulumisia? Muistan, että kun aikanaan avauduin vuolaasti esikoiseni imetysvaikeuksista, vauvan nukkumisista tai rytminmuutoksista, muissa elämäntilanteissa olevia ei tuntunut kiinnostavan. Tuntui siltä, että olin yksin kuplassani.

Kotona vaippojen seassa pyöriessä oma kynnys aloitteiden tekemiseen voi kuitenkin kasvaa. Onko minulla edes mitään kuulumisia?

Yksinäisyyttä voi lisätä se, että soitteleminen kavereiden kanssa on myös käytännössä vaikeaa. Puhelut keskeytyvät vauvan tarpeisiin. Toisen vauvan kohdalla olen oppinut, että kuulokkeiden avulla puhelua voi jatkaa melkein missä tahansa tilanteessa. Vaipat vaihtuvat, tissi tyhjenee ja juttu jatkuu. Useimmiten luurin toisesta päästä löytyy ymmärtämystä pienelle taustaulinalle.

Aivan parasta olisi ollut se, jos joku lähellä asuva ystävä olisi sattunut lisääntymään samoihin aikoihin. Olisi ollut ihanaa, jos olisi vain voinut soittaa kaverille aamulla, pistäytyä kahville ja makoilla yhdessä vauvojen kanssa. Olen kuitenkin onnistunut lisääntymään aivan epäsynkassa useimpien kavereideni kanssa, ja lisäksi monet asuvat kaukana. Tällä hetkellä minulla on kotikaupungissani yksi äitikaveri, jonka tunnen ajalta ennen raskautta. Vauvojemme ikäero on kolme päivää. Tuntuu mahtavalta, että vauvojen ansiosta olemme nyt tutustuneet toisiimme paremmin. Maantieteellistä eroa on kuitenkin noin 15 kilometriä, joten kyläily ei onnistu ihan tuosta vain.

On kiva tuntea itsensä merkitykselliseksi myös muille kuin oman ydinperheen jäsenille.

Kuopukseni on nyt kahdeksan kuukauden ikäinen. Hänen vauva-aikanaan en ole pahemmin potenut yksinäisyyttä, koska olen soitellut ystäville rohkeasti. Erityisesti yhden ystävän kanssa olen puhunut monta kertaa viikossa tai välillä miltei päivittäin. Ystävien kuulumisia ja tilityksiä on mukava kuunnella, koska siitä saa muuta ajateltavaa. On kiva tuntea itsensä merkitykselliseksi myös muille kuin oman ydinperheen jäsenille. Omat vanhempani ovat myös käyneet säännöllisesti kylässä ja auttamassa, mikä on vahvistanut tunnetta siitä, etten ole vauvanhoidon kanssa yksin. Myös esikoisen kanssa touhuilu iltaisin on tuonut arkeen vaihtelua. Puoliso on luopunut iltamenoistaan, ja hoitovastuun jakaminen on onnistunut entistä paremmin.

Olen joutunut sanomaan ääneen puolisolle ja muille tukijoukoille, että en pärjää enkä halua pärjätä pitkiä päiviä yksin.

Taitaa olla niin, että yhden vauvan kanssa hankittu kokemus on auttanut järjestämään asiat toisen kohdalla niin, että arki on itselle siedettävää ja mukavaa eikä liian yksinäistä. Ydinoivallukseni on ehkä se, että vauvavuoden yksinäisyydestä selviytyy, kun tunnistaa kärsivänsä yksinäisyydestä ja ryhtyy sitten toimiin sen taklaamiseksi. Itse olen joutunut myös vaatimaan läheisiltäni asioita. Olen joutunut sanomaan ääneen puolisolle ja muille tukijoukoille, että en pärjää enkä halua pärjätä pitkiä päiviä yksin.

Vauvan Bloggaaja vastaa -palstalla suosittelen päiväkirjan pitämistä yksinäisyydestä kärsiville. Päiväkirjan pito ei pelkästään riitä selättämään yksinäisyyttä, mutta se on hyvä keino pysyä kärryillä omista kuulumisista, jos tilaisuuksia jutella toisille aikuisille on vähänlaisesti.

Kun lähipiirissä joku lisääntyy, muistakaa kysellä, mitä kuuluu.

Haluan kannustaa teitä jokaista myös pitämään huolta ystävistänne. Kun lähipiirissä joku lisääntyy, muistakaa kysellä, mitä kuuluu, ja yrittäkää myös jaksaa kuunnella (joskus tylsät tai oudot) vauvakuulumiset. Käykää kyläilemässä muutenkin kuin muodollisella vauvavisiitillä. Viekää pullaa tai muuta ruokaa ja viis veisatkaa sotkusta. Kun ystävä pääsee irtautumaan vauvastaan, hakekaa hänet kotoaan ja viekää pariksi tunniksi jonnekin. Tehkää yhdessä jotakin, mistä ystävä tykkäsi jo ennen vauvaa. Vauvan äitinäkin hän todennäköisesti haluaa edelleen muistaa, kuka on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen freelancetoimittaja ja bloggaan vanhemmuuden kokemuksesta, sukupuolirooleista ja perhepolitiikasta. Minulla on mieheni kanssa kaksi lasta, joita kutsun blogissa nimillä Soma (4v.) ja Lutu (vauva).

Kuvat on ottanut Pasi Salonen, ellei toisin mainita.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019