Viime keväänä ja kesänä olin raskaana, ja seurasin Facebookissa Hyperemesis Gravidarum -tukiryhmää. Se on hyperemeesiä eli kovaa raskauspahoinvointia sairastavien keskusteluryhmä. Ryhmässä moni jakoi kokemuksiaan oksentelusta ja sairaalahoitoon joutumisesta. Usein samastuin kertomuksiin, vaikka monien raskauspahoinvointi oli vielä rajumpaa kuin omani

Hyperemeesi ei ole mitenkään huippuharvinainen tila. Suomessa siitä kärsii vuosittain noin 700 naista. Joukon jatkona tulemme vielä me muut, joilla varsinaista Hyperemesis Gravidarum -diagnoosia ei ole.

Minun sairauslomatodistuksissani lukee vain ”raskausoksentelu” luultavasti siksi, että oksensin "vain" noin kerran päivässä, ja kuivuminen ja aliravitsemus puuttuivat oirelistastani. Olen kuitenkin kokenut vaikeutta selviytyä jokapäiväisestä elämästä raskauspahoinvoinnin takia. Tässä jälkimmäisessä, syyskuussa 2018 päättyneessä raskaudessa podin vielä kovempaa pahoinvointia kuin vuonna 2014 syntynyttä esikoista odottaessani. Tällä kertaa huono olo jatkui raskauden alusta loppuun saakka, siis tammikuusta syyskuuhun. 

Yksi kurjimmista asioista kovassa raskauspahoinvoinnissa oli se, ettei kukaan oikein ymmärtänyt. Monet normaalin raskauden kokeneet tai sellaisia sivusta seuranneet kommentoivat, neuvoivat ja lohduttivat siten, kuin kyseessä olisi normaali raskaus pahoinvointeineen. Raitis ilma auttaa! Koita vähän lenkkeillä! Pidä keksejä yöpöydällä! Jopa jotkut terveydenhuollon ammattilaiset olettivat, että kyse on asenteesta tai mielenterveysongelmasta, eikä siitä, että pahoinvointi TOSI ASIASSA ON niin kova eikä sille voi kotikonstein mitään. 

Miltä raskauspahoinvointi tuntuu?

Kirjoitan tämän, jotta kaikki voisivat ymmärtää paremmin, miltä kova raskauspahoinvointi tuntuu. Omien kokemusteni mukaan se tuntuu krapulalta. Kuten krapula, myöskään raskauspahoinvointi ei rajoitu mihinkään yksittäiseen oireeseen, kuten oksentamiseen. Se on huonon olon suo, jossa ihminen rämpii pahimmillaan koko hereilläoloaikansa.

Haluatteko tietää, miltä minusta tuntui tuon yhdeksän kuukauden ajan? Kuvitelkaa, että teillä on krapula yhdeksän kuukautta joka ikinen päivä. Ensin on kolme kuukautta sellainen ihan kunnon 10–20 ravintola-annoksen jälkeinen darra, että laattaatte aamulla ja yritätte loppupäivän jotenkuten pysyä järjissänne vällyjen välissä. Joka päivä. 

Sitten on seuraavat kolme kuukautta sellainen peruskrapula, jossa paremmalta tuntuisi maata koko ajan sohvalla, mutta sinnitellen pystyy juuri ja juuri käymään jossain tai tekemään muutaman tunnin töitä. Ja tätä joka päivä. 

Lopuksi on kolme kuukautta sellainen pikkukankkunen, joka aamupäivällä painaa päätä tyynyyn ja illalla sammuttaa valot hyvin aikaisin. 

Ja koko tämän yhdeksän kuukauden ajan se krapula aaltoilee arvaamattomasti: jonakin päivänä se on vähän lievempi kuin edellisenä, ja juuri, kun luulette sen hellittävän, se palaa takaisin entisenlaisena. 

Kohtuuttominta tässä krapulassa on se, että ette voi vaikuttaa siihen omilla valinnoilla. Yritätte vain kestää ja kiroatte sen kännineuvolantädin, joka väitti teille kirkkain silmin, että yhdeksän kuukauden krapula tuskin iskee juuri teihin, koska se on ihmisellä niin äärimmäisen harvinainen. 

Voiko sen vain jättää taakse?

Sitten joku lohduttaa, että sehän menee ohi. Viimeistään yhdeksän kuukauden kuluttua. Jep. No, ensinnäkin, se on tosi pitkä aika kärvistellä krapulassa. Toiseksi, ei sitä kokemusta voi mitenkään nollata tai sivuuttaa sen jälkeenkään. Jos olisitte olleet yhdeksän kuukautta krapulassa, vaikka ette olisi juoneet tippaakaan viinaa, miltä tuntuisi? Ja montako vuotta tilittäisitte siitä kavereille kännissä? 

Sitten joku sanoo, että palkinto on kuitenkin ihana. Joo, onhan se. Mutta kuvitelkaa unelmaduuni, jota olette odottaneet ja tavoitelleet koko ikänne. Siis ihan mahtava työ, jota voitte kaiken lisäksi tehdä etänä kotoa. Duuni kuitenkin alkaa tuntikausia kestävällä fyysisellä suorituksella tai leikkauksella, johon ette ole voineet sen yhdeksän kuukauden krapulan takia kerätä voimia. Ja työ on luonteeltaan jatkuvaa eli olette ensimmäisestä päivästä lähtien tarvittaessa hommissa vuorokauden ympäri. Siis todella palkitseva työ ja mahtava sisältö – mutta ehkä saatatte silti kokea, että olisi ollut kohtuullisempaa vaikka hengähtää välissä hetki, edes muutaman päivän tuntea olonsa rauhassa normaaliksi, ja kerätä voimia, jotta jaksaisi nauttia siitä, mitä on toivonut ja tavoitellut.

Kuten sanottu, monille jaetaan vielä huonommat kortit kuin minulle. Suoraan sanottuna en ihan ymmärrä, miten voi selviytyä, jos oksentelee kuukausitolkulla yötä päivää vaikkapa puolen tunnin välein. Vaikka toki kaikesta selviytyy, jotenkin. Jotkut päätyvät raskauden keskeyttämiseen – yksi tapa selviytyä sekin. Voitte varmaan kuvitella, kuinka kohtuuttomalta puhe synnytystalkoista näistä ihmisistä tuntuu.

Minä ainoastaan makasin tuhansia tunteja sängynpohjassa ja selasin kännykällä Facebook-ryhmien keskusteluja. Iltaisin ja viikonloppuisin sanoin esikoiselle lukemattomia kertoja: ”Äiti ei nyt pysty/jaksa/voi…” 

Raskauspahoinvoinnin jälkeen

Äitiyslomaa en varsinaisesti odottanut. Ajatus kotiin jäämisestä ei tuntunut hohdokkaalta, kun olin jo viettänyt kuukausia neljän seinän sisässä. Alku vauvan kanssa on kuitenkin sujunut yllättävän hyvissä tunnelmissa. En ole koskaan ollut mikään koti-ihminen, mutta raskausajan jäljiltä olen niin tottunut kotona oloon, etten osaa edes kaivata ulkomaailmaa normaaleine rientoineen. Arkeni ei ole muuttunut vauvan takia juuri mitenkään. Jatkan pesimistä samojen vällyjen välissä kuin tähänkin asti – nyt mahan sijasta vauvan kanssa. 

Vauvan syntymän jälkeen olen usein hämmästynyt ja liikuttunut siitä, ettei enää ole paha olo. Monta viikkoa se tuntui melkein ihmeeltä. Lähes yhtä suurelta ihmeeltä kuin tämä uusi jälkeläinen.

Tervetuloa keskustelemaan aiheesta ja tykkäämään Jälkeläisestä someen!

Facebook: www.facebook.com/jalkelainen/

Instagram: www.instagram.com/jalkelainen/

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (7)

Ystävä
1/7 | 

Tämä on varmasti ihan superkamalaa, voin vain kuvitella miten hirveää!
Ikävää on myös sivusta seuranneena juuri se, että itse et todella voi tehdä _yhtään mitään_ toisen olon parantamiseksi! Ja usein avuttomat hyväksi tarkoitetut kommentit pahoittaa toisen mielen :( Mitä ystävänä voi tehdä tai sanoa?

Jälkeläinen
Liittynyt15.11.2018

Ainakin itse odotin ystäviltä vain kuuntelemista ja sitä, että he osoittivat sanoilla myötätuntoaan. On arvokasta, jos jaksaa kuunnella kuukaudesta toiseen samaa valitusta... Voi myös tarjota käytännön apua esimerkiksi siivoamiseen, jos avun antaminen on itselle mahdollista ja jos sen tarjoaminen tuntuu luontevalta. 

Sanna

Vierailija
2/7 | 

Kuulostaapa tutulta! Paino laski koko raskauden ajan ja pahimmillaan ohjattiin ostamaan ravintolisäjuomia apteekista, ettei joutuisi tiputukseen. Työ sairaalassa vei voimat ja kotona ei jaksanut kuin maata, vaikka 4-vuotias oli pakko hoitaa. Sairauslomaa olisi saanut uupumuksen vuoksi, mutta päätoimisena opiskelijana ja määräaikaisena sijaisena en tahtonut töitäni riskeerata. Yksi suuri syy siihen miksi meille (minulle) kaksi lasta riittää!

Juu
3/7 | 

Tuo on tila jota ei voi täysin ymmärtää jos ei ole kokenut. Itselläni jo pelkkä 3 kuukautta koko päivän ajan liian kovaa pahoinvointia aiheutti lopulta jopa kuoleman ajattelua, vaikka muuten olin onnellinen mutta fyysinen olotila oli vain niin sietämätön. Mutta en voi kuvitella miltä noin pitkä aika sitä oloa olisi tuntunut, huhhuh. Vertaistuki olisi kyllä itselle tehnyt silloin hyvää. Mutta siitäkin selvisin. Kannattaa muuten kilppariarvot mittauttaa raskaana, sekin voi ehkä pahentaa oireita jos piileekin hoitamattomana vajis.

Vierailija
4/7 | 

Voin tuntua kurjalta puheet synnytys talkoista... Mutta näin lapsettomuudesta kohta 10vuotta kärsineenä tän tekstin lukeminen tuntuu ihan sata varmasti vieläkin pahemmalta... En halua vähätellä yhtään sitä kuinka rankkaa tuollainen varmasti on.. Mutta silti on olemassa ihmisiä jotka antaisivat mitä vain että saisivat edes sen mitä olette saaneet... 💗 Eli asiat vois olla huonomminkin, jospa siitä sais edes lohtua sellaiset jotka tästä pahoinvoinnista kärsivät..

Jälkeläinen
Liittynyt15.11.2018

Hyvä, että sanot tämän asian ääneen. Uskon kyllä, että lapsettomuudesta kärsivä voi kokea juuri noin kuin kirjoitat. Silti myös kovasta raskauspahoinvoinnista pitää voida puhua ja sitä kokeneiden kärsimys pitää tunnustaa. 

Sanna

Vierailija
5/7 | 

Kiitos tekstistä, oli helpottavaa lukea se. Voin pahoin ja oksensin viikolta 7 synnytykseen asti, mutta koska se oli juuri tuota ”vain” kerran päivässä, ei tilannetta pidetty vakavana (huolimatta 10 % painonlaskusta). Seurauksena vuosia kestänyt vaikea suhde ruokaan (ennen raskautta olin normaalipainoinen, raskauden jälkeen olen ollut alipainoinen tai huomattavan alipainoinen) ja epäluottamus hoitohenkilökuntaan sekä tietenkin valtava pelko uutta raskautta kohtaan. Päällimmäisenä kysymyksenä mielessä on ”miksi”. Miksi minua ei kuunneltu ja autettu? Se tuntuu käsittämättömältä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen freelancetoimittaja ja bloggaan vanhemmuuden kokemuksesta, sukupuolirooleista ja perhepolitiikasta. Minulla on mieheni kanssa kaksi lasta, joita kutsun blogissa nimillä Soma (4v.) ja Lutu (vauva).

Kuvat on ottanut Pasi Salonen, ellei toisin mainita.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019