"Ja kun sitten saavuimme leikkaussaliin, sairaalan lamppujen kirkkaus häikäisi meitä, ja pelkäsin niin, että pulssini oli 110."

Ja tapahtui niinä päivinä, että päädyin synnyttämään suunnitellulla sektiolla. Ja niin vaelsin puolisoni kanssa yliopistollisen sairaalan poliklinikalle, jonne minun oli määrä sovittuna aamuna seitsemältä saapua.

Ja kun synnyttämisen aika tuli, minut puettiin siniseen kaapuun ja vietiin leikkaussaliin. Ja synnytin tytön, kuopukseni, ja siitä synnytyksestä minulla onkin teille kerrottavaa.

Sillä seudulla oli keskussairaalassa mukavia kätilöitä, jotka tsemppasivat ja rohkaisivat, ja tunnelma oli kaikkiaan hyvä. Mutta sitten monen tunnin odottelun jälkeen luoksemme ilmestyi leikkaava lääkäri. Ja me peljästyimme suuresti, sillä lääkäri sanoi:

Onko sinulle kerrottu sektion riskeistä? Tiesithän, että voin leikkauksessa vahingossa osua esimerkiksi virtsarakkoon, virtsanjohtimiin tai suolistoon?

Leikkaukseeni oli tuolloin aikaa vain tunnin verran, ja tuon nimenomaisen lääkärin oli määrä suorittaa leikkaus. Ja kun lääkäri oli mennyt luotani takaisin taivaalliselle valtaistuimelleen, osastokierrokselle tai minne ikinä, puhkesin itkemään sanoen:

Minusta tuntuu nyt siltä, että en pysty menemään suunniteltuun sektiooni, johon olen niin huolellisesti valmistautunut ja jonka riskeistä olen jo hyvissä ajoin toisen lääkärin ja kätilön kanssa keskustellut.

Ja kohta oli luonani mukava kätilö, joka kävi hakemassa leikkaavan lääkärin takaisin, ja lääkäri sanoi:

Minä olin kuulemma täällä itkettänyt sinua. Näistä riskeistä nyt on vaan pakko kertoa. Pahimmassa tapauksessa ihmiselle voidaan leikkauksessa sattuvan vaurion takia joutua laittamaan vaikka avanne.

Samalla hetkellä olivat ympärilläni mieheni kädet, ja mieheni sanoi lääkärille:

Tuo nyt ei auta yhtään.

Ja kun lääkäri yhden aikoihin iltapäivällä oli mennyt takaisin muihin hommiin, puhuimme toisillemme:

Me olemme hankkineet esikoiselle lapsenvahdin, ottaneet vapaata töistä, kulauttaneet sektiolääkkeet kurkusta, pukeneet tukisukat ja olleet ravinnotta ja nesteettä aamusta saakka ja kaikin tavoin valmistautuneet siihen, että saamme lapsemme kohta syliin. Nyt meidän on vain mentävä sinne sektioon ja toivottava parasta.

Ja kaikki, jotka tästä sananvaihdostamme lääkärin kanssa myöhemmin kuulivat, ihmettelivät sitä suuresti. Sillä keisarinleikkauksen riskit kuuluu käydä läpi paljon ennen varsinaista sektiopäivää, ja sairaalassa synnyttäjää pitää kohteleman vain ja ainoastaan kannustavasti. Sen nyt tajuaa jokainen sillä seudulla laiduntava pässikin.

Ja minä päätin, että yrittäisin käsitellä ikävän kohtaamisen tuoreeltaan ja olla kätkemättä sitä sydämeeni.

Ja kun sitten saavuimme leikkaussaliin, sairaalan lamppujen kirkkaus häikäisi meitä, ja pelkäsin niin, että pulssini oli 110. Ja minut pantiin leikkauspöydälle ja selkäni pestiin, ja sitten puudutus alkoi vaikuttaa niin, että pystyin hievauttamaan varpaitani mutta en tuntenut lihassani mitään.

Ja kun leikkaus alkoi, se tuntui vähän siltä kuin joku olisi hytkytellyt keskivartaloani voimakkaasti puolelta toiselle. Jotakin samankaltaista olin kokenut joskus teatteriharjoituksissa tai tanssityöpajoissa, missä oli hytkytelty pareittain tai pienryhmissä toisten raajoja tai muita kehonosia ja etsitty siten kontaktia ja rentoutta.

Leikkaaminen ei siis tuntunut ollenkaan pahalta, vaan oikeastaan aika hauskalta. Ja tästä ajatuksesta tunsin välittömästi syyllisyyttä, olinhan tekemisissä riskaabelin asian – vatsan alueen suurehkon leikkauksen – kanssa. Passiivisesta ja puhtaasti lääketieteellisestä synnytyksestä ei varmasti kuuluisi nauttia, ajattelin.

Mutta hyvin pian oli vauva ulkona, ja kun sain limaisen ja verisen otuksen rinnalleni, en ajatellut enää mitään muuta ja sillä aikaa lääkäri ompeli haavan kiinni.

Ja sitten operaatio olikin ohi ja lötkö ruumiini heivattiin leikkauspöydältä sairaalasängylle, joka sijaitsi hieman leikkauspöytää alemmassa tasossa. Se tuntui vähän samalta kuin huvipuistolaitteen yhtäkkinen kallistuma. Tuostakin ajatuksesta tunsin samanaikaisesti syyllisyyttä ja riemua.

Ja seuraavan tunnin sisällä oli vauva jo rinnallani ja imi kuin vanha tekijä.

Ja minä sain kipupumpusta vahvoja lääkkeitä, jotka laittoivat pääni suloisesti sekaisin, mistä uskalsin seuravina tunteina ihan hieman nauttia, vaikkakin tiesin, että synnyttäneiden vuodeosastolla minua odotti monen päivän kivulias toipuminen, jota seuraisi monen viikon vajaakuntoisuus ja ainakin useita viikkoja jatkuva veritulpan pelko.

Toipuminen suunnitellusta sektiosta sujui kuitenkin hyvin, suorastaan oppikirjan mukaan, juuri niin kuin meille oli sanottu.

Tykkää Jälkeläisestä Facebookissa ja Instagramissa, niin saat tiedon uusista postauksista!

Mitkä tunteet sinun mielestäsi ovat sallittuja sektiosynnytyksessä? Pitääkö keisarinleikkausta pelätä? 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Mielestäni sektioon pitää suhtautua riittävällä vakavuudella, siinä todella on riskinsä, mutta niin on myös alatiesynnytyksessä. Sektiolle on kyllä aikansa ja paikkansa, omat lapseni on molemmat syntyneet sektiolla eikä vaihtoehtoja ollut, mutta silti ne molemmat minua harmittavat, olisin halunnut kokea alatiesynnytyksen myös. Tiedän että pitäisi vain olla tyytyväinen kun lapset ovat terveenä syntyneet, mutta silti olen pettynyt.

Jälkeläinen
Liittynyt15.11.2018

Kiitos, kun jaoit tämän! Tuo on varmasti aika yleistä, että haluaisi kokea alatiesynnytyksen, jollei sitä ole ollut mahdollista kokea. 

Sanna

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen freelancetoimittaja ja bloggaan vanhemmuuden kokemuksesta, sukupuolirooleista ja perhepolitiikasta. Minulla on mieheni kanssa kaksi lasta, joita kutsun blogissa nimillä Soma (4v.) ja Lutu (vauva).

Kuvat on ottanut Pasi Salonen, ellei toisin mainita.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019