Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin on inspiroiva kirja myös äitiyslomalaiselle, joka kaipaa feministisiä esikuvia.

On tammikuun alku vuonna 2019. Olen sopinut ystäväni kanssa, että matkustan vauvan kanssa hänen luokseen 200 kilometrin päähän. Tarkoituksena on olla jopa yötä.

Makaan kotisohvalla ja kelaan tapahtumia ennalta mielessäni:

1. Junamatka vauvan kanssa. Ulkona pakkasta. Vauva huutaa puettaessa toppavaatteita. —> Junan pysähtymisen odottaminen huutavan vauvan kanssa. Sitten noin 20 minuutin matka bussissa. Entäpä, jos vauva herää kesken matkan ja huutaa myös silloin? Imetänkö bussissa?

2. Nukkuminen vauvan kanssa jossakin muualla kuin kotona. Tuleeko vauvalle kylmä lattiapatjalla? Jos vauva valvoo yöllä, en voi turvautua puolisoon. —> Saanko itsekään nukuttua kyläpaikassa yhtä hyvin kuin kotona? Jos nukun huonosti, miten jaksan paluumatkan seuraavana päivänä?

Soitan ystävälleni ja kerron, ettei reissusta tule mitään. Liian vaikeaa ja stressaavaa, ei jaksa.

Ystäväni ymmärtää. Hänkin on vähän väsynyt.

Olen pettynyt itseeni ja hämmentynytkin siitä, miten helposti nykyään tyydyn kotiäidin osaani. Pitäisikö skarpata ja vain lähteä? Tsädäm, tavarat kassiin ja junaan?

Ei. Kotona on helpompaa.

Kun vauva nukahtaa, tartun joululahjaksi saamaani kirjaan, joka on Mia Kankimäen Naisia, joita ajattelen öisin.

 

On tietysti vähän absurdia lukea tällaista feminististä matkakirjaa juuri nyt, kun en itse pääse (tai taistele tietäni) minnekään. Kirjan idea on se, että kirjailija M matkustaa maailmalla historian naisten kuten Karen Blixenin ja Yayoi Kusaman jalanjäljissä. Sellaisten naisten, jotka ovat eläneet toisin, rohkeasti ja oman päänsä mukaan.

M siis tekee kaikkea muuta kuin sitä, mitä me keski-ikää lähestyvät naiset yleensä teemme – synnytämme, hoidamme lapsia, käymme kaupassa ja ehkä vähän bloggaamme harrastusmielessä. M:n todellisuus ei voisi olla kauempana omastani.

Kuitenkin samastun M:ään kovasti. Samastun ensinnäkin siihen, että hän stressaa ja pelkää. Malaria, auringonpaahde, savannin villieläimet… M on aivan paniikissa Afrikan-matkastaan. Minäkin tärisen, kun edes mietin imetysaivoissani Afrikan – siis Afrikan! –matkaa. Kuolisin siihen stressiin!

 

Tajuan, että pienen vauvan äitinä minulle safari alkaa kotioven takaa. Jo esikoisen hakeminen päiväkodista vartin kävelymatkan päästä on niin jännittävää – herääkö vauva päiväkotilasten meteliin, huutaako, joudunko imettämään päiväkodin eteisessä, jaksaako lapsi tänään kävellä suosiolla kotiin vai alkaako matkan varrella itkeä väsymystään herättäen vauvan, joka alkaa huutaa, minkä seurauksena imetän ehkä lumihangessa, hylkään vaunut tienposkeen ja viimeisillä voimillani raahaan molemmat kersat kotiin, jne. – että paljon enempää jännitystä en kestä.

Mutta M elää toisenlaisessa todellisuudessa, jossa lähtemisen nälkä voittaa pelon. On lähdettävä välttyäkseen jäytävältä tylsistymiseltä ja masentumiselta. Kotioven takana ei ole mitään jännittävää – on mentävä kauemmas. M haluaa löytää elämälle jonkin muun tarkoituksen kuin sen perinteisen: puoliso, lapsia, omistusasunto ja siedettävä työ.

Minulla kaikki nuo on, mutta silti haluan jatkaa lukemista.

 

Ja sitten eräänä tammikuun puolivälin iltana minullekin tarjoutuu mahdollisuus pieneen matkaan. Mia Kankimäki on kirjailijavieraana lähikirjastossamme.

On upea sattuma, että hän hän saapuu vieraaksi juuri meidän kirjastoomme, sillä esimerkiksi pääkirjastoon minun olisi mahdotonta lähteä yksin. En ehtisi kuin sinne ja takaisin vauvan syöttövälin aikana. (Tuttipullo – sitä meillä ei huolita VIELÄ, mutta harjoittelemme ja aiomme onnistua!)

Imetän siis Lutun, vaihdan vaatteet ja näen edessäni vapauden. Yli tunnin kestävän vapauden.

Kun istun autossa, tunnen outoa riemua siitä, että minulla on päälläni rintaliivit, joilla ei voi imettää. Olen pukenut ne päälle, koska voin ja koska ne ovat hyvät ja tukevat. Olen pitkästä aikaa ihminen, aito henkilö, jonka tissit ovat hallinnassa ja joka seuraa kirjallisuuselämää.

 

Saavun tilaisuuteen tietysti vähän myöhässä, mutta en malta jäädä takariviin vaan raivaan tieni sellaiselle paikalle, josta näen kirjailijan. Hän näyttää aika vaatimattomalta ja puhuu hiljaisella ja vähän narisevalla äänellä. Hän saa kuitenkin yleisön nauramaan kertomalla, että toisen kirjan (Naisia, joita ajattelen öisin) kirjoittaminen oli, jos mahdollista, vielä kamalampaa kuin esikoiskirjan (Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin). Esikoisen kirjoittaminen näet vei kolme ja tämän toisen kirjoittaminen peräti viisi vuotta – siis paljon kauemmin kuin kirjailija oli suunnitellut. Ja on aika kuumottavaa vain kirjoitella omia juttujaan vuosikausia rutiköyhänä tietämättä, tuleeko kirjasta koskaan mitään. On taatusti!

Sitten haastattelijat (kaksi kirjallisuudenopiskelijaa) kysyvät kirjailijalta tietenkin siitä, mistä ilmaisu ”yönaiset” tulee. Kankimäki vastaa, että näitä naisia hän on ajatellut öisin kello kolmen jälkeen valvoessaan ja miettiessään, mitä hitsiä tässä elämässä oikein pitäisi tehdä.

Siellä hän on.

Koen samanmielisyyttä kirjailijan kanssa, vaikka en olekaan lapseton tutkimusmatkailija. Minäkin kaipaan yönaisten voimaa.

Kaipaan selustatukea esimerkiksi niihin tilanteisiin, joissa tuntuu siltä, että minun odotetaan olevan vain äiti eikä muuta. Usein olen tuntenut itseni kummajaiseksi äitipiireissä, kun olen saanut kuulla, etteivät muut oikeastaan kaipaa lasten -ja kodinhoidon oheen mitään omaa juttua. Noissa hetkissä olen miettinyt, mitä vikaa minussa on, kun en selviydy kuukausi- tai vuosikaupalla järjissäni ilman omia kirjoitusprojekteja, työkeikkoja tai tanssiworkshopeja. Yönaisten voimalle olisi ollut noissa tilanteissa käyttöä.

Tarvitsen feministisiä esikuvia myös nyt, kun suunnittelemme vauvanhoidon jakamista puolisoni kanssa.

 

Tilaisuuden lopussa on yleisökysymysten vuoro. Onneksi minulla ei ole mitään kysyttävää, sillä jo pelkän kuuntelemisen seurauksena oloni on oudon hengästynyt ja tykyttävä. Olen kuormittunut pelkästään siitä, että olen ollut yksin ihmisten ilmoilla ja ajatellut normaalien ihmisten asioita.

Alitajuisesti taidan huolehtia koko ajan siitä, onko vauvan maitohätä jo lähellä.

Eikä yleisökysymyksille tule loppua. Onko minun ryysittävä jalkaparien yli myös poistuessani? Enkö ehdikään pyytää omistuskirjoitusta kirjaani?

En tosiaan ehdi. Harpon huoneesta toppavaatteet kainalossani ja sujautan kirjaston palautusluukkuun ohimennen vielä Mimun maailma 1 -dvd:n, josta on aiemmin viikolla tullut palautuspyyntö. Sitten käyn vielä hätäisesti lainaamassa Maija Mehiläinen -dvd:n, koska esikoiseni on luovuttanut Mimun maailma 1 -dvd:nsä palautettavaksi vain sillä ehdolla, että tuon jotakin ”huvittavaa” tilalle.

Kotona esikoinen itkee. Maija Mehiläinen ei ole tarpeeksi huvittava.

Kohta vauvakin itkee. Riisun paidat ja liivit ja imetän.

Kun menen makuuhuoneeseen pukemaan kotivaatteita, mies jää viihdyttelemään vauvaa ja kuulen oven läpi, miten vauva nauraa ensimmäistä kertaa ääneen.

 

 

---

 

Tykkäsitkö tekstistä? Saat tiedon Jälkeläisen uusista postauksista, kun tykkäät Jälkeläisestä myös Facessa ja/tai Instassa

Lue myös Meidän Perhe -lehden Sanna Sommersin osuva pääkirjoitus Matkalla synnytyssairaalasta kotiin syntyi uusi ihminen: pelokas äiti-minä.

Ja jos et vielä ole nähnyt imetyksestä kertovaa lyhytelokuvaa Mother and Milk, käy ihmeessä katsomassa se osoitteessa www.vauva.fi/motherandmilk! Se havainnollistaa hyvin termin "suihkutissit" :D

Kommentit (4)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen freelancetoimittaja ja bloggaan vanhemmuuden kokemuksesta, sukupuolirooleista ja perhepolitiikasta. Minulla on mieheni kanssa kaksi lasta, joita kutsun blogissa nimillä Soma (4v.) ja Lutu (vauva).

Kuvat on ottanut Pasi Salonen, ellei toisin mainita.

Käythän tykkäämässä blogistani Facebookissa!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019