Ilmeestä voi ehkä vähän aavistella, ettei olo ollut hirmu hyvä.

Kova raskauspahoinvointi tuli yllärinä elämääni viime vuoden tammikuun lopulla. Viimeksi eilen sohvalla maatessani ajattelin: ihanaa, että nykyään voin tehdä muutakin kuin maata sohvalla ja sängyssä. Ajattelin myös: Taas on kevät. Mihin karkasi se vuosi tästä välistä?

Joogassa soturiasanassa seistessäni havahduin siihen, että mieli oli rentona ja keho jaksoi liikkeestä toiseen uupumatta. Mielessä liikkui muutakin kuin: onpa huono olo, en jaksa tätä ja miten pääsen täältä kotiin.

 

Kärsin raskauspahoinvoinnista vuonna 2018 tammikuun lopulta syyskuun puoliväliin. Loppuajasta pystyin jo liikkumaan hiukan kaupungilla, mutta silloin mielessäni kiersi useimmiten yksi ainoa ajatus: missä täällä voi levätä.

Mielessäni kiersi useimmiten yksi ainoa ajatus: missä täällä voi levätä.

Viime kevättalvi jäi minulta käytännössä kokonaan väliin. Olen ajatellut sitä viime kuukausina ulkona kävellessäni. Olen miettinyt sitä, miten reviirini kapeutui ja pystyin ulkoilemaan vain kotitalomme pihalla ja lähimetsikössä. Miten lääkäriin ja äitiysultriin mennessä ryystin pillimehua koko automatkan (en tietenkään ajanut itse) ja yritin olla ajattelematta, tuntematta ja liikkumatta. Vain kestää. Samalla pelkäsin, että joutuisin taas selittämään lääkärille pitkän kaavan kautta, miksi muka vieläkin olen työkyvytön.

 

Raskauspahoinvointi on palannut mieleeni viime aikoina myös sen takia, että imetyksen lopettelu on aiheuttanut minulla raskauspahoinvoinnin kaltaista oireilua: kovaa uupumusta, päänsärkyä ja pahoinvoinnin tunnetta.

En halua rypeä raskauspahoinvoinnin tuntemuksissa, mutta asian käsittely mielessä auttaa ymmärtämään tuota kokemusta, joka kokemisen hetkellä oli psyykkisestikin todella hankala. Yksityiskohtien läpi käyminen auttaa muistamaan, että kyse oli todellakin erittäin kuormittavasta vaiheesta elämässäni. Jos en viime vuonna saanutkaan kovin paljon asioita aikaan, en ollut laiska, vaan sairaana.

 

Näin eteni raskauspahoinvoinnin vuoteni 2018 kuukausi kuukaudelta:

 

Tammikuun lopussa osallistuin tanssiworkshopiin. Olin omituisen väsynyt. Kahden päivän kuluttua tein raskaustestin, ja siitä kahden päivän kuluttua oksensin ensimmäisen kerran. Mies keitteli joka aamu minulle kaurapuuron, jota lusikoin puolimakaavassa asennossa varovasti. Jos olin onnekas, se pysyi sisässä, mutta useimmiten ei pysynyt. 

Helmikuussa yritin jatkaa työntekoa. Tein tunnin puhelinhaastattelun sängyssä vällyjen välissä istuen, minkä jälkeen tärisin uupumuksesta. Palautuminen vei loppupäivän. Kirjoitin (sängyssä) kolme viikkoa lehtijuttua, jonka normaalisti kirjoittaisin kahdessa päivässä. Niin, oikeasti en ollut työkykyinen. 

Sometin puhelimella aamusta iltaan. Se auttoi unohtamaan oikean todellisuuden ja oman kehon. Silmälasit vääntyivät, koska makasin niin paljon kyljelläni kännykän ääressä. Tuijottelin myös loputtomasti ulos makuuhuoneen ikkunasta ja odotin, että viikot kuluisivat.

Näytöksestä puolet nautin pelkän kuuloaistin kautta, koska nojasin silmät kiinni miehen olkapäähän.

Maaliskuussa kävin miehen kanssa teatterissa. Näytöksestä puolet nautin pelkän kuuloaistin kautta, koska nojasin silmät kiinni miehen olkapäähän. Ryystin kolme pillituoremehua. Henkisesti reissu virkisti huimasti, vaikkakin Juha Hurmeen Hullu oli vähän raskasta katsottavaa.

Huhtikuussa huomasin saaneeni närästyksen jatkuvasta tuoremehun juonnista. Olin jo parin kuukauden ajan korvannut veden tuoremehulla, koska vesi (!) maistui pahalta. Nyt oli pakko vaihtaa takaisin veteen. 

Loppukuusta osallistuin tutkivan journalismin konferenssiin, johon olin helmikuussa hakenut apurahan toivoen, että olisin konferenssiin mennessä jo kunnossa. En ollut. Pystyin olemaan istuallani melko hyvin, mutta kaikki liikkuminen, fyysinen rasitus ja pystyssä olo lietsoivat pahoinvointia. Suunnittelin siis siirtymät huolella: sain autokyydin junalle ja kävelin junasta koulutuspaikalle vain 300 metriä – silti matkaa tuntui olevan liikaa. Skippasin iltaohjelman, tietenkin. Siirtyminen ratikalla hotellille vei kaikki voimani ja makasin sängyssä koko illan. Mutta tein sen, osallistuin!

Toukokuussa oksentelu loppui, mutta pahoinvoinnin lisäksi kärsin voimakkaasta siitepölyallergiasta. Pysyttelin sisätiloissa ja ajattelin, että ehkä on kuitenkin kivempi katsella makuuhuoneen ikkunasta ulos nyt kuin silloin talvella, jolloin puissa ei ollut lehtiä.

Kesäkuussa päätin, että hemmetti, nyt on pakko nähdä ihmisiä. Niinpä matkustimme juhannukseksi kavereideni mökille 350 kilometrin päähän. Perillä olin aivan uupunut automatkasta (joku voisi luulla, että autossa istuminen olisi lepäämistä, mutta siltä se ei tuntunut)  Kun näin kavereitani, sain järkyttävän itkukohtauksen, koska kerrankin paikalla oli potentiaalisia lohduttajia. Koko juhannuksen ajan olin aivan loppu siihen, että ulkovessaan piti kävellä sata metriä.

Koko juhannuksen ajan olin aivan loppu siihen, että ulkovessaan piti kävellä sata metriä.

”Juhannusreissu oli aika maksimi mun jaksamisen kannalta, kuten ehkä tuli ilmi”, mesetin ystävälleni, ikään kuin pahoitteluna.

Heinäkuussa yritin jälleen tsempata, olihan oloni kuitenkin parempi kuin missään muussa raskauden vaiheessa. Viikkokausia jatkuneet helteet kuitenkin tekivät minusta lopun. Makasin kaiket päivät lähirannalla varjossa ja kävin välillä vedessä vilvoittelemassa. Pää painui raskaana muhkuraiseen metsämaahan, ja raahautuminen rannalta kotiin vaati isot ponnistukset. Peruin suunnitellun kolmen yön loman Yyterissä laina-asuntovaunussa.

”Varattiin sen sijaan yhden yön kylpyläloma Aulangolle, mutta perutaan ehkä sekin”, mesetin.

Selviydyin kuitenkin kylpylälomasta. Siinä parasta oli ilmastoitu huone.

Heinäkuun lopun päivät vietin ilmastoiduissa ostoskeskuksissa, koska olo kotona oli sietämättömän tukala. Kun lähiostarin ilmastointi hajosi, siirryin keskustan ostarille. Tunsin itseni raskaana olevaksi pakolaiseksi. Keskityin selviytymään yhdestä päivästä kerrallaan.

Elokuussa vatsa alkoi painaa jo niin, että kävely oli hankalaa. Tämä yhdistettynä yhä jatkuneeseen pahoinvointiin teki kodin ulkopuolella asioinnista aikamoista taiteilua. Panin maate melkein missä tahansa – esimerkiksi terveyskeskuksen odotusaulassa. Ihmiset kyselivät, olinko kunnossa. Hyvinä päivinä onnistuin kuitenkin tapaamaan joitakin ystäviä, ja sain naputeltua loput työt. Osallistuimme mieheni sukulaisen häihin toisella paikkakunnalla, mistä selviydyin taksikyytien avulla.

Syyskuussa synnytin. Pahoinvointi jäi leikkauspöydälle, joskin suklaata kohtaan tuntemani ällötys säilyi vielä pari viikkoa. Ällötys ei kuitenkaan enää ollut niin kova, että se olisi estänyt minua syömästä suklaata.

 

Kaikkiaan olen onneksi selviytynyt raskauspahoinvoinnista hyvin. En enää mieti sitä läheskään joka päivä. Onnellisin olen siitä, ettei kokemus ole millään tavalla haitannut suhdettani vauvaan. Ehkä vaikutus on ollut jopa päinvastainen. Osaan nyt tuntea enemmän kiitollisuutta siitä, että oloni on enimmäkseen ihan hyvä ja jaksan hoitaa lapsiani.

Ei tarvitse jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

On normaalia, että voimakkaat ja raskaat kokemukset palaavat mieleen vielä pitkän ajan kuluttua. Helposti ajatellaan, että raskauspahoinvointi on "vain raskauspahoinvointia", eli lyhyt ja ohimenevä vaihe, joka vain jää taakse. Jos kokemus on ollut voimakas ja vaikea, raskauspahoinvointiakaan ei kuitenkaan tarvitse vain unohtaa. Ei tarvitse jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kokemus on luvallista ja suotavaa käsitellä. Näin sen voi todennäköisesti ihan oikeasti jonakin päivänä jättää hyvillä mielin taakse. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen freelancetoimittaja ja bloggaan vanhemmuuden kokemuksesta, sukupuolirooleista ja perhepolitiikasta. Minulla on mieheni kanssa kaksi lasta, joita kutsun blogissa nimillä Soma (4v.) ja Lutu (vauva).

Kuvat on ottanut Pasi Salonen, ellei toisin mainita.

Käythän tykkäämässä blogistani Facebookissa!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019