Kun lapset hyppivät päälle ja vaativat tauotonta huomiota, tulee mieleen, että heinäkuu saisi jo loppua.

Heinäkuu on jo pitkällä, mutta ei riittävän pitkällä. Ennen lapsia en koskaan ajatellut näin, vaan halusin heinäkuun kestävän ikuisesti. Eikä nytkään ole paljon muuta valittamista kuin se, että päiväkoti on kiinni.

Kaksi pientä lasta, herätys 07 ja pienemmän nukkumaanmeno usein vasta 22. Mulla ei ole mitään tekemistä, en halua mennä kirjastoon, en voi syödä tätä keittoa kun on kuuma, haluan jäädä vielä rannalle, äiti rapsuta taas mun päätä kun kutittaa, hiuksia en pese. 

Tätä päättymättömällä kasetilla, kuten 90-luvulla oli tapana sanoa. Lapset, kesäjanoiset, imevät meistä kaiken. Sairastelujenkin takia puolisoni ja minä olemme tasapuolisesti yhtä loppu tähän työleiriin. 

Onneksi ovat isovanhemmat, ja onneksi myös Lutu viihtyy jo vanhemmillani yöhoidossa. Ongelmia tuottaa vain Soma, joka on aina ollut reipas kyläilijä, mutta joka nyt miltei 5-vuotiaana yhtäkkiä liimautuu meihin, eikä suostuisi lähtemään minnekään. Parin tunnin itkun jälkeen parin päivän hengähdys kuitenkin järjestyy meille kaikkemme antaneille vanhemmille.

Mutta mitä nyt pitäisi tehdä? Lähteä niin kauas kuin kahdessa päivässä ehtii? Vetää kännit? Hautautua sänkyyn? Imuroida? Pestä kylppärin kaakelit?

Noin vuorokauden hämillään olon jälkeen jostain kaukaa menneisyydestä muistuu mieleen sellainen asia, että ihminen voi käyttää elämästään peräti kolme tuntia yhtämittaisesti viihde-elokuvan katseluun kotisohvalla. Leffan kuluessa säpsähdän monta kertaa siihen, ettei meitä vieläkään ole keskeytetty. Voiko olla, että saamme vain istua sohvalla tuijottaen yhteistä ruutua? Että pause-nappia tarvitsee painaa vain silloin, kun itse haluaa käydä vessassa tai jääkaapilla?

Vapaus tuntuu niin hyvältä. Voi lähteä puolison kanssa jopa lounaalle! Oluen tilaamista kuitenkin emmin niin kauan, että ruoka ehtii loppua lautaselta. 

Puoliso ehdottaa, että kävisimme oluella viereisessä terassipaikassa. Tosiaan! Olin kyllä syödessäni katsellut ikkunan läpi viereen noussutta uutta terassibaaria. Olin miettinyt, millainen se mahtaa olla, mutta mieleeni ei ollut tullut, että me voisimme MENNÄ SINNE. Kävellä sisään eikä vain lastenvaunujen kanssa ohi.

- - -

Kahden vuorokauden kuluttua aivot alkavat pikkuhiljaa muistaa, mitä on stressitön tila. Loma. Sen pystyy muistamaan, koska sitä on joskus elämässään kokenut. Mutta voiko siihen tilaan enää ikinä päästä, kun lapsia nyt on tullut saatua?

Mielessä väijyy jatkuvasti tietoisuus siitä, että kun emme itse hoida lapsiamme, joku muu hoitaa. Onkohan lapsilla ikävä, riittääkö äidinmaidonkorvike, pitääköhän pientä tänään kanniskella jokaisille unille... Mietin näitä, vaikka luotan, että he ovat hyvässä hoidossa.

Onko sitä täydellistä vapautta - lomaa aivoille - enää edes olemassa? Milloin seuraavan kerran? Joskus eläkkeelläkö?

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

En osaa lapsivapaalla ajalla enää rentoutua, odotan yöheräämistä/aamuheräämistä/seuraavan päivän ruuanlaittoa/seuraavan viikon hoitoaikojen ilmoittamista/kotiinhakua...
Ja loman pidän pätkissä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen freelancetoimittaja ja bloggaan vanhemmuuden kokemuksesta, sukupuolirooleista ja perhepolitiikasta. Minulla on mieheni kanssa kaksi lasta, joita kutsun blogissa nimillä Soma (4v.) ja Lutu (vauva).

Kuvat on ottanut Pasi Salonen, ellei toisin mainita.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019