Iltarutiinit ovat kuin sää - ennakoimattomuuksia sisältävä kestopuheenaihe. Jokaisella on myös mielipide. Säässä ja iltatoimissa varsin usein ennustuksen ja toteuman korrelaatio on heikko kuin kerran talvessa luisteluhiihtoa harrastavan kuntoilijan tekniikka.

Välillä paistaa aurinko, usein on tylsän harmaata ja silloin tällöin myrskyää. Kirjoitin edellisen kerran asiasta puolitoista vuotta sitten. Silloin olimme vaimon kanssa säätermein ilmaistuna pyörremyrskyssä. Se riepotteli meitä vanhempia ja esikoistamme.

Tuolloin tilanne korjaantui syksyn myötä. Sen jälkeen parhaat rutiinit on saavutettu silloin, kun keskimmäinen muutti omaan huoneeseensa. Tunnin – puolentoista meditaatiohetki lasten nukahtamista odottaen vaihtui lyhyeen hyvien öiden toivotukseen molemmissa huoneissa. Ja niitä seuranneisiin ”tarkistuspistäytymisiin”.

Uutuuden viehätyksen haalistuttua tuokin nukutustapa alkoi saada “mua janottaa”, “unohdin pissata”, “mikä on elämän tarkoitus” -sävyjä. Samoihin aikoihin isompien lasten nukutus siirtyi käytännössä kokonaan vastuulleni, kun vaimon kädet täyttyivät vauvan vaatimuksista, joihin isä ei voi vastata.

Vierinukutus tarjoaa läheisyyttä

Vuoden päivät olen nukuttanut kaksi vanhinta pötköttelemällä heidän vieressään. Yleensä ensin nuoremman kyljessä ja hänen rauhoituttuaan vanhemman luona.

Väärin nukutettu! parahtaa uniassosiaatioihin perehtynyt tässä kohtaa. Lapsihan tottuu siihen, että nukahtamiseen tarvitaan vanhemman henki ja lämpö.

Saattaa olla, mutta toistaiseksi homma on toiminut hyvin. Vierekkäin jutellaan päivän kuulumiset, sitten nuotinvieritän ja hetken kuluttua nousen pois nukahtaneen tai ainakin rauhoittuneen muksun vierestä. Pyörremyrskystä ei ole niin kauan, ettenkö osaisi olla seesteisistä iltatoimista kiitollinen.

Vierinukutuksessa on sen toimivuuden lisäksi mielestäni yksi suuri plussa. Tenavat saavat siinä kaipaamaansa läheisyyttä, jota työssäkäyvä ei juuri valveillaoloaikana ehdi lapsilleen jakaa. Eikä eskarilainen sitä enää kovin hyvä ole vastaanottamaankaan päivätouhujen lomassa. Silti hän muistaa kiittää makoilusta lähes joka ilta. Parhaimmillaan niin, että isän sydän paukuttaa hetken tuplabassoja: “Ihana, että tulit viereeni. Rakastan teitä kaikkia enemmän kuin maailmassa on tähtiä!”

Sitä paitsi! Oivallisessa lapsen aivojen kehitystä kuvaavassa Pää edellä -kirjassa korostetaan läheisyyden merkitystä useaan otteeseen. Pääsin kysymään kirjailijoilta, mitä he ajattelevat nukutusläheisyydestä. Sain synninpäästön. Kirsi Heikkinen ja Tiina Huttu tuumivat viereen nukuttamisen tarjoavan lapsen kehityksen kannalta aivan yhtä hyvää läheisyyttä kuin muunkin lähekkäin touhuilun.

Mutta edelleen on ajankohtainen kysymys siitä, kuinka itse malttaisi nukkua hieman enemmän?

ps. Tuolle kummien hommaamalle kuvassa näkyvälle yövalolle vahva suositus. Siinä on ajastin, materiaali on mukavaa "hieman" pehmeää muovia ja paristot (3 * LR44) kestävät jokailtaisella käytöllä luokkaa puoli vuotta.

Kommentit (4)

Eeva

Mukavalta kuulostaa nuo teidän iltatouhut.  Mutta. Miksei saisi vieressä nukuttaa?

Minusta on ihan ihmisen meininkiä, että tietenkin vierinukutusta, jos ei vierinukkumista. Eiväthän isi ja äitikään nuku yksin?

Minun 15v. tyttäreni tuli usein iltaisin sänkyyn viereeni, hetkeksi, joskus nukahtikin siihen. Ja ihan tuossa viikko sitten samaisen tyttären, nyt jo 30v, kanssa köllöteltiin vierekkäin aamulla heti heräämisen jälkeen ja saman peiton alla - tosin minun pyynnöstäni ja hän hieman empi, mutta viihtyi kun vähän rapsuttelin :)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että yksin nukkuminen ei ole parasta nukkumista. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että lapsi oppii nukahtamaan siihen, mihin hänet nukutetaan. Läheisyyteen, lauluun tai vaikkapa unileluun turvaten. Ja tätä oppimaansa lapsi sitten kaipaa, jos ja kun herää yöllä. Eli jos nukahtamisassosiaationa on sängystä löytyvä unilelu, lapsi nukahtaa luultavasti uudelleen lelun löytäessään. Mutta jos on tottunut nukahtamaan aikuisen viereen, ei lapsi saakkaan yöllä uudestaan unen päästä kiinni, kun vieressä ei ole aikuista.

Toistaiseksi yöt näiden kahden osalta eivät juurikaan ole sisältäneet "tuu peittelemään" tms huutoja, joten ainakaan vielä en ole uniassosiaatiosta kovin huolissani. Tuli muotoiltua ehkä vähän raflaava otsikko, vaikka teoaria pohja käsittääkseni noin meneekin. Tai ainakin jokin teoria.

Eeva

Joo, niin, unilelu tai uniriepu, onha niitä tosiaan ollut minullakin käytössä :) ... ja unilaulut ja pään silitykset siihen lisäksi.

Sitten on niitäkin perheitä, joissa nukutaan kaikki samassa sängyssä, perhepetiperheitä ... kiintymyssvanhemmuutta ... .

Olen kyllä itse usein miettinyt, että mistä juontaa se käsitys, että lapsi pitää ihan pienestä asti opettaa yksin nukkumaan, ja käsittääkseni tämä on aika nuori keksintö ihmissuvun pitkässä historiassa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Ihan hyvä kysymys! Minulla ei ole vastausta. Jos tenavia on useampia, niin käytännön seikat puhunevat sen puolesta, että vauva ja muut lapset nukkuvat eri huoneissa. Vauva saattaa olla melko äänekästä ja fyysisesti melko herkkää uniseuraa. Ja vähän myöhemmin varsin "tilaavievä" unikaveri.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi. Tämä isäblogi kuulostelee viisihenkisen perheen riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2017

Instagram