Kymmenkuinen nukkuu pinnasängyssään puolitoista metriä sydämestäni paapuuriin. Oma tajuntani seilaa unen ja valveen pehmeässä ristiaallokossa. Juuri, kun unen lempeä aalto on hyökynyt ylitseni, tajuntani valtaa sumutorven ulina.

Oikeasti kyseessä ei tietenkään ole sumutorvi, vaan johonkin minulle vieraaseen maininkiin herännyt vauva, joka ilmaisee huonon mielensä ainoalla osaamallaan tavalla. Itku ei lakkaa tassuttelemalla eikä laulamalla, joten nostan lapsen syliini. Rauhoittuminen kestää pitkään. Kuin myrskyn muuttuminen peilityyneksi.

Itkun aaltojen laskeuduttua jostain makuuhuoneen ulkopuolelta kuuluu äidin ääni. Myrsky nousee uudelleen puolessa sekunnissa.

Hetkeä myöhemmin äiti tulee katsomaan tilannetta. Vauva kurottautuu sylistäni niin pitkälle äitiään kohden kuin pystyy. Sylin vaihdos tyynnyttää tilanteen hetkessä.

Ei kovin palkitsevaa isän ja vauvan yhteistä matkaa. Tällaista elämä kuopuksen kanssa kuitenkin oli vuoden ajan. Isä kyllä kelpasi hyvällä tuulella, mutta huonolla puhurilla äiti oli ainoa, joka sai luovia vauvan takaisin parempiin tunnelmiin.

Ei tunnu hyvältä, kun ei kelpaa omalle lapselleen.

Viime aikoina tilanne on onneksi alkanut muuttua ja selviämme taaperon kanssa lähtökohtaisesti melko vaikeistakin tilanteista yhdessä. Jopa sellainen onnistuu, että vaimo antaa iltamaidon sängyllämme nyt jo neljäntoista kuukauden ikäiselle taaperolle ja minä hoidan iltanukutuksen siitä eteenpäin.

Toki toistaiseksi puhetaidoton yksisanainen draama queen nostaa hetkeksi desibelit kattoon mutsin poistuessa. Mutta äidin selän kadotessa huoneen ovesta, äänitaso normalisoituu nopeasti ja taapero tuntuu tyytyväiseltä isän seurassa.

Se, että taaperolla ja isällä synkkaa on tärkeää koko perheen kannalta

Se, että isäkin alkaa kelvata on tietenkin erinomaisen tärkeää minun ja taaperon kannalta. Mutta ainakin yhtä tärkeää se on sisarusten perspektiivistä: kun taaperoa voi luotsata tunteiden aallokossa isäkin, äidille vapautuu aikaa olla kapteenina (tai messipoikana) isompien leikeissä. Eikä toki sovi unohtaa, että kun taaperolla ja isällä synkkaa, voi äiti lähteä kotoa vähän useammin ja vähän kauemmaksi kuin vauvavuoden aikana.

Ihan mielenkiintoista on rasittaa aivosolujaan miettien, miksi kuopus on ollut niin äitinsä perään. Ettei kyseessä vain olisi ainakin osittain opittu juttu? Vaikka olen viettänyt pienimmän kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista, perheemme jakautui kolmannen lapsen myötä pitkäksi aikaa kahteen yksikköön.

Luonnollisesti olen verrannut tilannetta esikoisen vauva-aikaan. Jäin hänen kanssaan kotiin, kun lapsi oli alle puolen vuoden. Jos oikein muistan, niin aluksi juniori protestoi kotona tapahtunutta vanhempien roolin vaihtoa. Mutta aika pian ”ykkösvanhemman” univormu siirtyi minulle, koska olin lapsen kanssa isomman osan vuorokaudesta kuin töihin palannut vaimoni.

Ps. Blogit.fi-palvelun mukaan Suomen suosituimpiin perheblogeihin kuuluvassa Shitty is the new black -blogissa muistutetaan osuvasti, että isäkin kuuluu vauvakuplaan.

Joko seuraat perheemme ristiaallokkoa Facebookissa tai Instagramissa. On siellä välillä toki tyyntäkin. Muttei koskaan tylsää.

Kommentit (2)

Nubi

On se meilläkin samaa, että kun tilanne on oikein pahaa niin vain äiti kelpaa. Isän pelkkä kosketus saa huutoraivarit aikaan silloin.

Mutta muuten isä on kyllä paras. Sitä odotetaan naama ikkunaa vasten, koska saapuu töistä ja vihdoin kävelee pihatietä pitkin. Ja aina kun isi astuu ovesta sisään, pienokainen tekee pienen ilotanssin. 

Se on kyllä kumma miten paljon tilanteet eroavat lapsella. Sanat henkilöt, ihan eri reaktio. 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olet asian ytimessä - isä on tilanteen mukaan supersankari tai pahimmanlaatuinen rosvo. Tutulta nimittäin kuulostaa tuo ilotanssi meilläkin. Ja varmaan siksi kelpaamattomuudesta ei varsinaisesti osannut olla huolissaan. Jos vauva olisi kaikissa fiiliksissä tukeutunut äitiin, niin tilanne olisi ollut toinen. Kiitos kommentista ja mukavaa kevättä koko perheelle!

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Instagram