Raskausaika voi tunnetusti mennä erittäin monipuolisesti päin Turkua. Menneen puolen vuoden perusteella voin kuitenkin sanoa, että yksikin tapa riittää vääntämään perheen siltaan.  Perheessämme on ollut lapsiaikaa rapiat viisi vuotta. Emme ole olleet kertaakaan henkisesti niin väsyneitä ja kaikissa sateenkaaren väreissä tympääntyneitä kuin nyt kolmatta odottaessamme. Vaimon jatkuva kipu on rieponut luonnollisesti hänen pinnaansa, mutta osuutensa ovat saaneet myös muiden perheenjäsenten hermot.

Vaimo yritti kulkea töissä lomansa jälkeen loppukesästä. Liitoskivut pakottivat ensin usealle pätkäsaikulle ja lopulta äitiysloman alkamiseen saakka kirjoitetulle sairaslomalle.

Tuokiokuva noilta viikoilta riittää kuvittamaan koko tarinan: vaimo oli pötkötellyt aamupäivän, koska istuminen sekä jalkeilla olo saivat liitoskivut yltymään irvistelyä aiheuttaviin mittoihin. Iltapäivällä hän alkoi lasten kanssa jollekin. Lapset olivat tietenkin innoissaan. Minä aloitin jonkin rästihomman tekemisen. Varttitunnin jälkeen kivut palasivat ja vaimo siirtyi kivuissaan vaakatasoon.

Lapset olivat, että wtf – miksi äiti jätti homman kesken? Omat fiilikseni olivat myös melko synkkiä - tuntui, että mitään oli edes turha aloittaa vaimon ollessa lasten kanssa. Homma jäisi kuitenkin kesken. Kun puoliso pötköttää suurimman osan päivästä sängyllä tai sohvalla, on välillä vaikea muistaa, että pelaamme kuitenkin samassa joukkueessa. Vaimoakin painoi: sikiö konkreettisesti ja syyllisyys kuvainnollisesti.

Yhtäkaikki – V-käyrä kurotteli kaikilla Pohjantähteä. Parikin puolituttua erehtyi enempiä miettimättä toteamaan, että sairaslomahan on ollut mukava juttu: ”Olette saaneet olla vielä koko porukalla kotona ennen miehen töihin paluuta.”

Jep, jep, teki lähinnä mieli itkeä.

Päivittäinen kipuilu on jatkunut nyt suunnilleen neljä kuukautta. Lapsista huomaa, että he kaipaavat aktiivista äitiään takaisin. Sohvalta osallistuva mutsi on niin kaukana siitä, mihin naperot ovat tottuneet.

En edes yritä arvailla, kuinka paljon tilanne vaimoa rassaa. Hän on kantanut kipunsa ja tympäisynsä uskomattoman vähällä valituksella. Lisämauste on tullut siitä, ettei rouva ole pystynyt liikkumaan. Lähikaupassa käynti on edustanut hänelle pitkää lenkkiä.

Positiivisinta viime kuukausien arjessa on ollut tieto siitä, että lapsivedessä uiskentelevalla odotetulla ja halutulla lapsella on neuvolan ja ultraajien mukaan kaikki koko ajan hyvin.

Energiaa on antanut myös tenavien asteittainen kasvaminen kohti isosisaruutta. Veikeää, että juniorit toivottavat aamulla vauvamahalle huomenta ja illalla kertovat vauvalle vatsanahkojen läpi päivän kuulumisia. Muksut ovat myös esimerkiksi aprikoineet ruokailun yhteydessä, että tykkääköhän vauva kyseisestä ruuasta.

Raskausaika on todellakin odotusaikaa – kunpa hän jo syntyisi!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017