Ovellamme kävi tuomiopäivän kauppias. En tarkoita nyt ovella säännöllisesti maailmanloppua markkinoivia lentolehtisten jakelijoita, vaan kodinturvajärjestelmän puoliagressiivista helppoheikkiä. Hänellä oli paljon meidän asumismuotoomme sopimattomia kysymyksiä ja teesejä. Yhtä jäin kuitenkin miettimään.

Kaupattuun tuotteeseen olisi kuulunut turvanappi, jota painamalla lapset olisivat voineet hälyyttää apua, jos vanhemmalle sattuu jotain. Tällaista sattumusta ei ole vaikea keksiä, vaikka todennäköisyydet ovatkin pieniä: paha liukastuminen, putoaminen keittiöjakkaralta lamppua vaihtaessa tai sairaskohtaus…

Torppasin myyjän ovella toteamalla, että siihen on toivottavasti 40 vuotta ennen kuin tarvitsen turvanappia. Rehellisesti sanottuna hän oli kuitenkin hyvin oikeilla jäljillä. Olen päivittäin kotona kahdeksisen tuntia pelkästään lasten kanssa. Osaisivatko he auttaa, jos minulle sattuisi jotain dramaattista?

Osaako lapsi soittaa hälytyskeskukseen?

Illalla juttelimme seiska- ja neljäveen kanssa hälytyskeskukseen soittamisesta. Ekaluokkalainen selvisi “tentistäni” aika hyvin. Hän muisti hätänumeron, osoitteemme ja hieman neuvojakin hätänumeroon soittamiseen liittyen.

Neljävuotias muisti hienosti hätänumeron. Mutta sormi meni suuhun, kun katsoimme puhelimellani, kuinka soittaminen oikeasti tapahtuisi. En myöskään usko, että hän muistaisi osoitettamme, jos isä makaisi lattialla tiedottomana. 112-sovelluksestakaan ei ole apua, sillä lapsi ei saa auki puhelimen suojakoodia.

Mitä asialle voisi tehdä?

Olemme jutelleet asiasta viime aikoina useampaan kertaan. Myös kaksivee on ollut “valistumassa”, vaikken oikeasti oleta häneltä vielä mitään tähän asiaan liittyen.

Olen takonut lasten päähän yksinkertaista kaavaa: jos iskä tai äiti makaa lattialla, eikä puhu tai vastaa, niin mene takaovesta parkkipaikalle tai naapuriin ja huuda apua. Joku tulee siihen ennemmin tai myöhemmin. Pyydä hänet sisälle ja soittamaan apua.

Takaoven käyttäminen on yllättävän olennainen asia. Jos tenava menee ulos etuovesta, hän mitä luultavimmin lukitsee itsensä vahingossa ulos. Takaovemme on mallia, jossa näin ei voi käydä.

Olen myös miettinyt, että laittaisin puhelimeeni nelivuotiaan sormenjäljen. Siten hän saisi puhelimen periaatteessa auki ja voisi soittaa 112-sovelluksella apua. Mutta mitähän siitä tulisi puuttuvien konsonanttien kanssa hädän hetkellä? Avun huutaminen parkkipaikalla on mielestäni parasta, mitä lapsi voi hädässä tehdä.

Onko teillä juteltu aiheesta? Millaisia ratkaisuja olette löytäneet?

Aihe toivoakseni herättää keskustelua myös Isäkuukausien Facebookissa ja Instagramissa. Tule mukaan!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (6)

myöspohdittu
1/6 | 

Älypuhelin aukeaa lukosta, kun lapsi siihen katsoo. (kasvojentunnistus)Itse käytän sitten sormitunnistusta, joka hankalampi. Lapsi 3v osaa valita soittovalikon. Yhtä nappia painamalla aukeaa lapsen soittolista, jossa kasvojen kuvat numeroiden lisäksi. Listassa on tätiä, mummoa, isä, ukki. Kaikki kenelle saa soittaa. Lapsi päivittäin avaa puhelimen, menee soittolistaan ja soittaa yleensä isälle. Tunnistaa läheiset helposti, kun selvät kuvat. Laittaa puhelun kaiuttimeen soiton ajaksi. Harjoituksen vuoksi. Hätätilanteessa olen neuvonut soittamaan kaikille niin kauan kun joku vastaa. Jolloin aikuisen on helpompi soittaa häkeen.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Anteeksi, olen skeptinen: toimiihan tuo kasvojentunnistus myös itkuisilla kasvoilla? Minulla ei ole sellaista koskaan ollut käytössä ja jäin miettimään. Muuten systeemi kuulostaa minusta hyvältä ja taidan apinoida ideastasi sekä lapsen oman soittolistan että läheisten kuvien lisäämisen kontakteihin.

Kiitos kommentistasi ja mukavaa kevään odotusta!

Vierailija
2/6 | 

Lapset 7v ja 9v ja kerrostalossa asutaan. Olen hätänumeron sijaan neuvonut menemään soittamaan naapurien ovikelloja ja huutamaan apua rappukäytävään. Lapset ovat välillä yksin/kahdestaan kotona, enkä luota lapsen arvioon siitä mikä on hätätilanne. Lapsen mielestä esim. iso haava ja paljon verta voi tarkoittaa kaikkea asfaltti-ihottumasta lähtien, joten ambulanssin vaivaamisen sijaan naapurin puhallus ja laastari on toimivampi ratkaisu. Luotan siihen, että aikuinen osaa arvioida tilanteen paremmin.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Ymmärrän hyvin (mikä ei tietenkään ole yllätys sen perusteella, mitä tuohon postaukseen kirjoittelin)! Avun huutamisessa on myös se hyvä puoli, että se onnistuu pienessä paniikissakin varmemmin kuin hätäpuhelu kaikkine kommervenkkeineen.

Kiitos, että kommentoit ja mukavaa kevättä!

Vierailija
3/6 | 

Tyttäreni oli n. 5 vuotias, kun kotona laskuja maksaessani nousin sohvalta läppäri sylissä hakeakseni tunnuslukutaulukon. Ylös päästyäni iski valtava huimaus ja palasin takaisin sohvalle. Vaakatasossa huimaus vain lisääntyi ja tuntui, että seinät kaatuvat päälle ja että taju lähtee. Pelästyin, sillä siihen aikaan tytär ei osannut soittaa matkapuhelimella, eikä edes saanut itse etuovea auki, sillä se vaati samanaikaisesti voimakkaan nykäisyn sisäänpäin samanaikaisesti kun lukkoa käänsi. "Kohtaus" osoittautui myöhemmin sinänsä vaarattomaksi asentohuimaukseksi, mutta sai aikaan sen, että opetin tytölle hätänumeron ja puhelimen käytön. Ensimmäisenä kuitenkin opettelimme sen oven avaamisen ja ohjeistin ensisijaisesti menemään naapurin ovelle, jos äiti ei yks kaks tolkuissaan olisikaan... Pelästytti kyllä yksinhuoltajaa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Ei ole vaikea ymmärtää ja uskoa, että on ollut totinen paikka ja laittanut ajattelemaan! Huh! Naapurit ovat kyllä aika hyvä suunnitelma tällaisten tilanteiden varalle. Jospa se olisi myös niin, että kun varautuu, niin ei koskaan tarvitse niitä taitoja/suunnitelmia... Vähän niin kuin vakuutuksia ottaessa aina toivoo, ettei niitä koskaan tarvitsisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017