Se oli siinä - yhdeksäntoista kuukautta koti-isyyttä. Minun elämässäni se oli vain puolitoista vuotta, mutta nuorin lapseni tuplasi siinä ajassa ikänsä.

Minulla oli suurenmoinen etuoikeus nähdä niin läheltä kuin mahdollista, kuinka hän oppi puhumaan, juoksemaan ja kuivaksi.

Sain olla vieressä, kun hän hoksasi potkupyöräilyn salat. Olla nostamassa pystyyn kerta toisensa jälkeen, kun kävimme ensimmäistä kertaa hiihtämässä. Olla se, jonka paidanhelmassa tuntui nykäisy, kun jokin ei onnistunut tai mennyt taaperon mielestä oikein. Olla syli, johon lapsi kiipesi hakemaan turvaa. Tarjota lämpö, johon uskalsi nukahtaa päiväunille.

Samaan aikaan sain nähdä, kuinka keskimmäinen kasvoi rohkeaksi kerholaiseksi. Sain vastata satoja kertoja kuinka tämä kirjoitetaan -kysymyksiin, mutta myös nähdä vierestä kuinka viisivuotias hoksasi lukemisen jalon taidon.

Arvostan korkealle myös sen, että olin puolentoista vuoden ajan joka päivä ottamassa esikoisen vastaan koulusta ja kyselemässä kuulumiset tuoreeltaan.

Nuo yhdeksäntoista kuukautta olivat merkityksellisempiä kuin työelämä voi koskaan olla. Edellisen puolentoista vuoden hoitovapaan jälkeen totesin sen kuuluneen elämäni parhaimpiin ajanjaksoihin. Sama pätee nyt päättyneeseen koti-isyyteen.

Tällä kertaa hoitovapaan päättymisessä on kuitenkin, jos mahdollista, vielä enemmän haikeutta. Olen ollut kaikkiaan neljä vuotta koti-isä. Se on työ, johon tuskin enää palaan.
Ei tarvita aikaa kultaamaan muistoja, sillä mielikuvissani nuo kuukaudet ovat jo nyt kultaisia. Eiväthän kaikki päivät toki olleet jalometallisia. Mutta jokaikisellä päivällä oli merkitys. Ja mikä tärkeintä: minulla oli mahdollisuus syventää elämäni tärkeimpiä ihmissuhteita tavalla, jollaiseen ei enää mahdollisuutta tullene.

Vuosi sitten kirjoittelin yhdestätoista asiasta, joita en koti-isyydestä enää muistanut hommiin uudelleen hypätessäni. Listalta löytyy myös merkintä, jota pidän koko kotivanhemmuuden kurjimpana puolena: riittämättömyyden tunne mylläsi ajatuksissani lähes päivittäin.

Kun nyt katselen haikeana ympärilleni kodissamme, huomaan, että koti on kulunut vuosien aikana paljon. Lattiat ja ovenpielet kertovat omalla kolhuisella tavallaan, että kolme lasta on viilettänyt tiloissa kaksneljäseitsemän. Eikä kuluminen rajoitu vain lattioihin ja ovenpieliin. Itse asiassa kaikki muu tuntuu kuluneen paitsi herätyskello ja kalenteri.

Asunnon ohella myös minä olen kulunut. Vaikka nostankin empimättä koti-isyyden elämäni hienoimpien hetkien joukkoon, olisin varmasti päässyt työelämässä helpommalla. Kotivanhemmuus on antoisaa, mutta raskasta. Jatkuva moniajo alituisine keskeytyksineen ja kokoaikainen valppaanaolo lienevät suurimmat syyt tähän tunteeseen.

Tuonkin toteamisen jälkeen on silti erinomaisen helppo todeta, että tekisin samat valinnat uudelleen!

Ps. Joko seuraat Isäkuukausien Instagramia?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017

Instagram