En yleensä ajattele kovin materialistisesti. On kuitenkin asioita, jotka jokaisen (miehen) pitäisi omistaa. Ihan vain oman mielenterveytensä takia. Tällaisia ovat esimerkiksi voimakas vakuumipakkain, välyksetön minikaivuri, tarkka yläjyrsin, käyttäjäänsä arvostava tietokoneen käyttöjärjestelmä ja luotettava lentolaukku.

Ostimme kesällä silloin nelivuotiaalle poitsillemme käytetyn peräpyörän. Takana on nyt useita lenkkejä ja monta enpä ole tuollaista ennen nähnyt -kommenttia. Peräpyörä on menossa vauhdilla alussa mainitulle listalle. Niin hyvä kampe se on.

Poika sanoi heti yhdistelmän nähdessään, että kyllä ihmiset ihmettelevät. No, se on ollut totta. Erityisen mielissään poju oli, kun ohittamamme mammat huusivat perään, että onpa siisti pyörä!

Vaikka reissuja on siis tehty, niin aina lähtiessä yllätyn, kuinka selvästi pojan liikkeet välittyvät omankin pyörän kallisteluiksi. En tiedä tottuuko liikkeeseen vai rauhoittuuko poitsin kallistelu matkan edetessä, mutta joka tapauksessa tuo tunne vaivaa vain ensimmäisten satojen metrien matkalla.

Toinen jännä ja vetävän pyörän satulaan tuntuva havainto syntyy, kun poika laittaa kunnolla painetta peräpyörän polkimiin. Silloin tuntuu oikeasti, että omaa fillaria pusketaan eteenpäin.

Pisin lenkkimme on tähän mennessä ollut noin tunnin ajelu. Seniorijuniori tuntuu väsähtävän lähes joka kerta hommaan kolmen vartin kohdalla. Tulkintani mukaan kysymys on enemmän kyllästymisestä kuin väsymyksestä. Tuota pidempien reissujen ajamisessa ei liene järkeä. Leikkihän pitäisi lopettaa, kun kaikilla on vielä hauskaa.

Matkanopeutena olemme pitäneet hieman reilua pariakymmentä kilometriä tunnissa. Se on itselle vielä suhteellisen kevyttä, eikä viima käy kovin ankaraksi. Vaatetusta pitää joka tapauksessa kerrostaa lapselle enemmän kuin silloin, kun hän ajaa omalla pyörällään.

Jos menoa vertaa pyöräkärryn kiskomiseen, niin helpommalla tuo peräpyörä siirtyy paikasta toiseen. Toki kärryssä on yleensä kaksi kyytiläistä. Yhtäläistä peräkärryssä ja -pyörässä on, että vetävän fillarin jarrujen on syytä olla tolkuissaan.

Peräpyörä on muistuttanut myös lähes joka reissulla, miksi lapsen 20"-pyörässä ei pidä olla ketjuvaihteita. Vaihtajan alimmainen rissa on niin lähellä maata, että varsinkin maastossa se osuu ihan liian usein maahan.

Niin, maastossa. Vedän peräpyörää maastopyörällä ja onhan yhdistelmää pitänyt helpoilla neulaspoluilla käydä kojottamassa. Hyvin kulkee sielläkin ja poika hihkuu, että onpa hienoja paikkoja! Ja poikakin on oppinut nostamaan takamusta penkistä juurien kohdalla. Ainoa ongelma on oikeastaan tuo vaihtajan rikkoutumisen pelko.

Huonoista puolista kirjoittaessa on pakko myös mainita, että peräpyörä ja rapakeli sopivat yhteen kuin kaurapuuro ja chilikastike. Vaikka vetävässä pyörässä olisi täysimittaiset lokasuojat, niin peräpyöräilijä saa märissä olosuhteissa osumaa. Eivätkä osumat rajoitu pelkästään vaatteisiin, vaan kura nousee herkästi virneeseen saakka. Siinä vaiheessa virnistys saattaa muuttua irvistykseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017