Tämä on nolo juttu. Se on kuitenkin pyörinyt eskarivuoden aikana niin monesti mielessä, että kerrottakoon nyt blogissakin.

Lahdessa mittelöitiin vuonna 2001 voimia MM-hiihdoissa. Päätimme kahden kaverini kanssa lähteä haistelemaan kisatunnelmaa. Matkan taitoimme omalla kaverin isän autolla, vaikka Lahteen oli silloiselta kotipaikkakunnalta 400 kilometriä.

Laskeuduimme Suomen Chicagoon hieman turhan myöhään. Meillä oli hirmuinen nuorten miesten kiire kisapaikalle. Niinpä kurvasimme ensimmäiselle etäparkkipaikalle, jonka löysimme. Parkkeerasimme auton ja hyppäsimme pysäköintipaikan ja stadionin väliä suhanneen bussin jousille.

Päivä oli mahtava, vaikka suomalaisuutiset eivät hyviä olleetkaan. Imimme kisatunnelmaa itseemme koko rahalla ja otimme kotiinlähdön puheeksi vasta, kun palkintojenjakoja varten sytytetyt soihdut alkoivat sammahdella Lahden keskustassa.

Siinä vaiheessa joku meistä kolmesta pohti legendaarisesti: “Tuliko kukaan ajatelleeksi mille parkkipaikalle jätimme auton?”

Kolme epäuskoista parikymppistä tuijoitti toisiaan Lahden keskustassa. Kaikilla oli ollut niin kiire bussiin, että parkkipaikasta ei ollut kellään mitään käryä.

Innostusta, kavereita, väkivaltaa ja luottamusta koulujärjestelmää kohtaan

Lahden muisto on pulpahdellut mieleeni esikoisen eskarivuoden aikana siksi, että samaa innostumista on ollut havaittavissa lähes joka päivä pojan käytöksessä. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – hän on ollut lähdössä talvella eskariin ilman päällysvaatteita. Kun huomautin kuistilla menossa olleelle juniorille, että laitas takkia ja lakkia päälle, hän itsekin totesi: “Olin niin kovasti jo menossa, etten muistanut!”

Esikouluvuodesta onkin jäänyt myönteisistä asioista mieleen se, että lapsi on nauttinut eskarista. Se on iso juttu. Ensimmäiset kaksitoista päivää olivat pojat mielestä maailman parhaita päiviä. Viihtymistäkin merkityksellisempää on kuitenkin, että poika on oppinut kaveritaitoja ja saanut kavereita. Jopa niin paljon, että yksi eskarilaisen käytetyimmistä lauseista on nykyään “mä haluan kaverin”.

Etukäteen pelkäsin, että kotihoidosta opintielle astunut juniori olisi alistunut kaikenmaailman kulkutaudeille ja kausivitsauksille. Kuin ihmeen kaupalla hänen ei tarvinnut olla päivääkään saikulla (yhtä ylensyönnin aiheuttamaa pahaaoloa ei lasketa). Tästä olen kiitollinen.

Kiitollinen olen myös esikoululle. Henkilökunnan vaihtuvuus ei ole ollut läheskään sitä jääkiekosta tuttua tahtia, mitä etukäteen pelkäsin.

Ammattilaiset ovat myös suhtautuneet erittäin asiallisesti niihin muutamaan selvitystä vaatineeseen asiaan, joihin olemme vanhempina lapsen kertoman perusteella kysyneet lisänäkemystä. Opettajien ja ohjaajien osaaminen on osaltaan rakentanut luottamuksen kivijalkaa koko koulujärjestelmää kohtaan.

Listasin ennen eskarin alkua kokemiani tunteita. Niistä yksi oli viisivuotiaasta tuntemani suuri ylpeys. Rehellisesti täytyy sanoa, että lukema ylpeysmittarissa ei ole vuoden aikana ainakaan pienentynyt. Miten näppärä ja osaava kuusivuotias voikaan olla!

Yhtä ei käy kuitenkaan kiistäminen - kesäloma tulee tarpeeseen! Kirjoitin jo aikaisemmin, että esikoulu on ollut raskasta sekä juniorille että koko perheelle. Muutkin tuon kirjoituksen opit pitävät edelleen kutinsa.

Eskarin kevätjuhla oli tänään. Pieni roska meinasi mennä silmäkulmaan, kun poju sai elämänsä ensimmäisen koulutodistuksen, ruusun, kortin ja tikkarin.

Huomenna vielä kolme tuntia ja harasoo koulu syksyyn saakka. Nyt on siis ihan hyvä aika kysyä, että mikä menneessä vuodessa kaihertaa eniten?

Täytyy myöntää, että en ole päässyt vieläkään sinuiksi leikkeihin pesiytyneen väkivallan kanssa. Mitä eskarilla on havaintoja tehnyt, niin ilmiö on sen verran yleinen, etten ole enää yhtä järkyttynyt kuin syksyllä. Mutta ärsyttää, puistattaa ja vaivaannuttaa silti.

Kaiken kaikkiaan mukavaa muisteltavaa

Palataanpa vielä Lahteen - miten auto lopulta löytyi?

Tuijottelimme aikamme toisiamme ja hyppäsimme taksiin. Taksikuski vilkaisi hieman ihmeissään, kun pyysimme: "Aja kisojen kaukoparkkeja järjestyksessä läpi!”

Sieltä yhden parkkipaikan syrjäisestä nurkasta se tuttu sininen Peugeot aika pian yksinäisenä löytyikin.

Lahden tapausta on suorastaan mukava muistella melkein 20 vuotta jälkikäteen. Eskaria sen sijaan on pääsääntöisesti mukava muistella jo nyt. Parin vuoden päästä pystynee jo nauramaan sillekin, että repun mukaanottamisesta piti huomauttaa joinakin aamuina ainakin kymmenen kertaa. 

Pst. Isäkuukausien Facebook, saa tykätä!

Kommentit (0)

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Instagram