Kirjoitukset avainsanalla isäblogi

Meillä riidellään viikottain lasten digilaitteiden käytöstä. Asetelma toistuu samana: tenavat haluaisivat käyttää tablettia, telkkaria tai tietokonetta enemmän kuin aikuisten mielestä on suotavaa.

Liioittelematta voi sanoa, että digirajoista riidellään meillä enemmän kuin muista asioista yhteensä.

Se on turhauttavaa.

Maailman suurimmalla taksifirmalla (Uber) ei ole autoja. Maailman suurimmalla elokuvien levittäjällä (Netflix) ei ole leffateattereita. Lähes kaksi miljardia ihmistä tavoittava media (Facebook) ei tuota itse sisältöä. Maailman suurin majoituspalvelu (AirBnB) ei omista rakennuksia.

Tällaista aikaa elämme.

Digitalisaatio on arjessamme läsnä kiinteästi kuin vaipparoskiksen haju kylppärissä. Ja meillä helkkari vie riidellään siitä, kuinka kauan treffeillä digilaitteen kanssa voi viipyä!

Digikasvatus on toki paljon muutakin kuin ruutuaika

Olemme puhuneet sisällöistä. Miten on aivan eri asia tapittaa puolivaloin passiivisena Rikua ja pentua kuin pelata älynystyröitä hieroskellen Möllejä tai Ekapeliä. Ja sisältöön liittyen on korostettu, että muha-aivoille saa ja pitää tulla juttelemaan, jos kohtaa jotain outoa.

On poristu ikärajoista. On kerrottu, että netissä(kään) kaikki ihmiset eivät ole kilttejä. Ei ole jätetty nappuloita yksin Youtuben kanssa (jos et tiedä, miksi Youtube on pienelle paholaisesta seuraava, niin Viihdevintiöt kertoo). Jopa ergonomiasta on tullut jauhettua.

Totta vie olemme jutelleet turvaistuinikäisten kanssa siitä, että digitouhut eivät saa syrjäyttää liikuntaa, askarteluita, lukemista sun muita kivoja juttuja. Ja muistaneet nostaa keskusteluun toisesta vaakakupista niitä digilaitteiden hyviä puolia. Niitäkin syitä on avattu, miksi aikuiset tuijottavat ruutuja aika usein.

Eikä kyse ole siitäkään, että isä (tai äiti) käyttäytyisi diktaattorin tavoin ja vaatisi lopettamaan tekemisen juuri, kun Minecraft-linna on harjalle pystytettyä lippua vaille valmis tai Pipsa Possu hyppäämässä elämänsä lätäkköön.

Lähes aina sanomme, että katsokaapa joku sopiva lopetuskohta. Silloin tällöin homma toimii. Mutta, yllätys - yllätys, aika usein penskat tapittavat taustavalaistua niin pitkään kuin vanhempi suinkin antaa.

Tässä on ongelmamme ydin - tuntuu, että kaikki edellä mainittu hyvä peittyy sen alle, että lapset haluaisivat ruutua (aina) enemmän kuin aikuisen mielestä on kohtuullista.

Koko digikasvatus tuntuu aivan liian usein taistelulta. Sodalta, jonka ainoa tavoite on selvittää missä raja kulkee ajan kartalla.  

Pelipäivä tai ruutuaika avuksi?

Pelipäivä voisi olla ratkaisu, johon olisi helppo tukeutua arjessa. Silti emme haluaisi siihen lähteä. Samasta syystä kuin ei karkkipäiväänkään. Ongelmien sumppuaminen siiloon ja siilon oven aukaiseminen kerran viikossa ei poista ongelmaa. Pelipäivä ei mielestämme opeta, että pelit (tai herkut) kuuluvat sopivissa määrin arkeen. Pikemminkin päinvastoin.

Olisi myös helppo vääntää munakello soimaan päivittäin ja sopia, että pärinästä TV-kiinni ja tabletit hyllyyn. Mutta kaiken edellä mainitun perusteella se ranneliike tuntuu varsin väärältä.

Ruutuaika on käsitteenä vanhentunut kuin meikäläisen nuoruus.

Mutta siitä huolimatta, jos asiasta puhutaan sen oikealla nimellä, ruutuajasta meillä nahistellaan.

Turhauttaa ja harmittaa.

Tämä on asia, johon kuulisin erittäin mielelläni muiden vanhempien näkemyksiä ja ratkaisumalleja?

ps. Eskarilainen on kekseliäs. Hän kokee, ettei kotona saa pelata tarpeeksi. Niinpä hän selvittää eskaripäivän aikana, kenellä on illalla peliaikaa tai pelipäivä. Ja sinnehän kuusivuotias tietenkin haluaa illalla kylään. On onneksi vielä niin lutuisen rehellinen, että kertoo vanhemmille, miksi haluaa tänään juuri kaverin X luokse.

Seuraatko jo Isäkuukausien Facebookia tai Instagramia?

Kommentit (12)

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Hihih, mä oon just joku fossiili, joka on jämähtänyt 80-luvulle. En osaa nähdä (tai en halua) digitalisaatiossa juurikaan mitään hyvää. Onhan se kiva omassa käytössä, mutta ei lasten. Olenko kaksinaismoralisti? Kyllä. Mutta en minäkään lapsena istunut känny kädessä ja hyvin olen kasvanut... tosin ei niitä kännyjä silloin ollutkaan... anyway. Olen tiukkis. Meillä katotaan pikku kakkonen ja sen lisäksi saa katsoa vielä yhden ohjelman johonkin aikaa päivästä. Sadeilmalla saa katsoa ehkä pari elokuvaa. Tablettia ei 3v tarvitse. Eli tiukka oon. Teini on sitten erikseen. Se istuu puhelin kädessä 24/7. Sitä en ole onnistunut juurikaan rajoittaa... mutta onneksi on koira ja se tarvii liikuntaa ja teinit on just sitä varten. 😅

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista!

Minä istuin lapsena Commodore 64:n edessä ajoittain todella paljon. Se vaikutti paljon. Esimerkiksi niin, että nykyään ohjelmoin työkseni. Ja niin, että näen digitalisaation todella positiivisena asiana. Ja innostavana. Mutta silti minun on todella vaikea hyväksyä sitä, että Late lampaan edesottamuksien tuijottaminen uhkaa ajaa ulkoilun, lautapelin, Lego-leikkien tai vaikkapa lukemisen yli lapsilla.  Kaksinaismoralisimia ehkä tämäkin.

Sormet suuhun
Liittynyt14.3.2018

Meidän pojat on vasta 2,5 v ja 6 kk, ja nyt jo huolettaa tulevaisuuden tappelut ruutuajasta. Sovimme jo ennen esikoisen syntymää mieheni kanssa, että ei anneta lapsille kännykkää tai padia viihdykkeeksi. Ravintolassa istutaan ja jutellaan sitten mukavia koko perhe, eikä tuijoteta ruutua. No, ravintolassa juostaan ympyrää, mutta ei sentään tuijoteta sitä padia :-D Ollaan vähän erikoisia, mutta meidän taapero tutustui vasta tarhassa ekaa kertaa padiin, siitäkin olin vähän ärsyyntynyt kun pitää noin nuorille jo tuputtaa. Kotona taapero ei edes ole pyytänyt padia tai kännykkää, mutta ei me niitä itsekään räplätä lasten edessä. Voi olla, ettei enää kovin kauaa saada esikoista varjeltua digiärsykkeiltä, mutta yritetään niin kauan kuin pystytään. Ihan hyvin sitä ehtii myöhemminkin jumittamaan ruudun edessä :-)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista! Mekin ajattelimme pitää lapset irti digivehkeistä mahdollisimman pitkään. Sitten huomasimme kuinka paljon tabi helpottaa pitkiä automatkoja... Ja sillä tiellä ollaan! Onhan noissa tosi paljon hyvää, mutta siinä vaiheessa kun digistely korvaa liikuntaa, lukemista tai yhteistä aikaa niin aikuisen mielestä alkaa olla aika lopettaa. Siinä olet varmasti oikeasti, että noihin laitteisiin ehtii kyllä tottua myöhemminkin.

Jenni\ilopiikki

Voi, ihana pienten rehellisyys<3 Me annamme toukokuussa lapsille synttäreillä lahjaksi tabletin. Tätä ennen meillä on saanut katsoa päivässä max. yhden DVD:n verran piirrettyjä. Tämä on 40-60 min levystä riippuen. Tämä on ollut selkeä sääntö ja esikoinen on sen aika hyvin niellyt. Tabletin ostimme, sillä meistä on hyvä, että lapset voivat käyttää ruutuaikaa monipuolisemmin. Monet kehittävät pelit eivät ainakaan ole huonompi asia kuin Maisan tai Pipsan tuijottaminen. Tablettiin saa asetettua aikarajan, jonka jälkeen se sammuu automaattisesti. Jos lapselle on jäänyt joku kriittisesti kesken, niin sovimme varmasti, että sen saa vielä hoitaa loppuun. Muuten aikakatkaisu tuntuu selkeältä tavalta sopia aika. Katsotaan, miten menee käytännössä😊

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Lähes varaukseton peukku tabletin antamiselle. Mielestäni kehittävän pelin, piirtämisen tai vaikkapa videopuhelun opetteleminen on aivan eri asia kuin passiivinen piirretyn toljottaminen, kuten kirjoititkin. Ja kyllähän niitä digitaitoja tarvitaan. Ei varmasti ole huono asia alkaa puhua vaikkapa erilaisten sisältöjen eroista jo melko pienenkin kanssa. Mutta vanhemmalta se vaatii kokemuksieni mukaan aikaa ja välillä pitkää pinnaa.

Kiitos kommentista ja hyvää synttäriä muksuille jo etukäteen!

Klarakkk

Meillä vajaa 3 ja vajaa 5 vuotiaat saavat katsoa arkisin pikkukakkosen. Viikonloppuisin aamupiirretyt sekä yleensä katsotaan yhdessä joku perhe-elokuva. Eivät ole löytäneet tablettia tai kännykkää eivätkä sitä osaa pyytää joten helpolla päästään kun eivät mangu :)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Meillä mentiin pitkään tuolla samalla mallilla (pl. perhe-elokuva). Jossakin vaiheessa varsinkin vanhinta eli nykyistä eskarilaista, alkoi kiinnostaa enemmän sekä tabletilla värkkääminen että valinnanvapaus katsottavan sisällön suhteen. Ja eihän se ihme ole. Eikä huono. Toisaalta mankuminen liittyy meillä kyllä kaikkiin ruutuihin.

Vierailija

Noh, minä olen kyllä aivan höveli tämän suhteen. Allekirjoitan koko postauksen muuten, mutta meillä ei kauheasti nahistella asiasta. Kaikesta samasta on kyllä keskusteltu(turva-asiat, ikärajat, muutakin tehdään, aikuisten puhelimen käyttö...), mutta kun ilmoitan että nyt loppui pelaaminen tai piirretyt ja jotain muita hommia, saattaa joku kolmesta hetken narista, mutta en oikein reagoi siihen.
Jos joku (kolme vuotias)jolla saattaa satunnaisesti (aina) olla vähän( paljon) tahtoikäkiukkua (-raivoa), aloittaa kiukkuilun,kerron että saa suututtaa mutta asia ei muutu mihinkään. Nyt se dinojuna loppui ja sillä selvä. Aina ovat keksineet muutakin tekemistä.

Mutta takaisin alkuun. Olen siis höveli ruutujen suhteen ja meillä saa pelata/kuunnella äänisatuja/katsella piirrettyjä usein. En halua mitään kalenteriin merkittyjä peliaikoja. 6-&7-vuotiaiden leikkiä myös syventää erilaiset pelien ja elokuvien tapahtumat, tänään mm.keskusteliin iltapalalla pitkään Zane(?)-ninjan kokemasta ulkopuolisuuden tunteesta, joka kohta 6-vuotiaaseen oli todella kolahtanut. "Epävarmakin voi löytää oman sisäisen potentiaalinsa". Sanoi hän. En tiedä olisinko noita käsitteitä osannut edes itse lapselle opettaa. 7vee on oppinut matemaattisia asioita ja avaruudellista hahmotuskykyä selvästi peleistä.
Meille ruudut ovat ehkä vain asia muiden joukossa. En antaisi 8h pelata putkeen jalkapalloa, leikkiä roolivaatteilla, lukea kirjaa, tai pelata Minecraftia, sillä muutaki pitää tehdä. Mutta, noin muuten -sen kun katsovat ja pelaavat.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos ajatuksista! Sait minut pohtimaan, että ollaankohan meillä liian tiukkoja tuon digin kokonaiskulutuksen suhteen. Kuten totesit: asiassa on todella paljon myös hyvää! 

Toisaalta veikkaan, että mikäli aikaa ei rajotettaisi, natiaiset viettäisivät ruutujen kanssa koko valveillaoloajan. Mutta niin se on herkkujenkin kanssa. Jos määrää ei rajoittaisi, tenavat eläisivät sokerilla. Toivon, että tuhannen toiston, keskustelun ja perustelun jälkeen lapset oppivat itse huomaamaan, mikä on sopiva määrä. Se olisi tärkeä taito tulevaisuutta ajatellen.

Vierailija

Meillä ei ole koskaan riidelty ruutuajasta. Lapset 6 ja 7v. Tällainen käytäntö meille on muodostunut: iPadia saa käyttää vain viikonloppuisin. Telkkaria saa katsoa jos ympäri kämppää levitetyt lelut ym. on siivottu. Siinä on se win-win, että lapset joko siivoavat tai keksivät muuta tekemistä. Sairaana saa katsoa telkkaria ilman että tarvii siivota. Joskus toki joustetaan tuosta siivouksesta tilanteen mukaan. Mitään tiettyä aikaa ei ole, kauanko ruutua saa kerralla/päivässä tuijottaa, mutta yleensä sanotaan että kohta olis aika lopettaa, ja sitten hetken päästä että nyt se ruutu pois, kun vanhempien mielestä kiintiö on täynnä.

Uusia haasteita tähän varmasti tuo jatkossa esikoisen puhelin, johon on jo pari peliä asennettu. Sillä saa kotona pelata vain viikonloppuna, mutta olen sanonut että koulussa ja kaverilla saa pelata arkenakin jos muutkin pelaa, kunhan pysyy kohtuudessa. (Koulussa on kuulemma joskus välitunteja jolloin saa pelata.) Ollaan myös puhuttu ruudun liikatuijottamisen vaikutuksista, ja tytöt ovat itsekin huomanneet, että joskus tulee niskajumi tai pahalle tuulelle. Päätavoitehan tässä hommassa olisi, että itse oppisivat säätelemään omaa ruutuaikaansa (aikuistumiseen mennessä) ja tunnistamaan milloin ovat tuijottaneet sitä liikaa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole koskaan riidelty ruutuajasta.

Onnittelut! Teillä on tehty jotain todella oikein asiaan liittyen. Oma näppituntumani nimittäin on, että aivan ainoa näistä asioista nahisteleva perhe ei asu meillä.

Vierailija kirjoitti:
Päätavoitehan tässä hommassa olisi, että itse oppisivat säätelemään omaa ruutuaikaansa (aikuistumiseen mennessä) ja tunnistamaan milloin ovat tuijottaneet sitä liikaa.

Se on juuri näin! Kyseessä on aivan olennainen taito nuoruutta, ja toki aikuisuuttakin, ajatellen. Eikä varmaan tarvitse mennä edes sinne teini-ikään saakka, vaan jo koululaisen olisi hyvä osata ainakin jollakin tasolla miettiä digiannoksensa kokoa.  

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kolmesti lääkärissä. Kaksi tai kolme antibioottikuuria. Kolme kuratautia. Siinä kolmilapsisen perheemme kiertotautitilasto kuuden ja puolen vuoden ajalta!

Meillä on ollut valtava onni pysyä perusterveenä viime vuodet (kuten kerroin jo, kun irtisanoimme lasten terveysvakuutuksia). Toki tavallista pikkunuhaa ja arkiköhää on meilläkin sairastettu. Niistä on kuitenkin selvitty pehmopaperilla ja tulehduskipulääkkeillä.

Jotain tilanteesta kertonee, että jonkin aikaa sitten mieleeni tuli piimä, kun kaverini puhui AB-kuurista.

Vaikka olemme sairastaneet harvoin, on Mr. Murphy osannut astua parrasvaloihin tyylilleen uskollisilla hetkillä. Lasten sairasteluiden takia on jäänyt väliin yksi kaveriporukan viikonlopun mökkireissu, ystävien lapsen ristiäiset ja lomamatka Belgian joulutoreille.

Uskon, että vähäiseen sairastamiseen on kaksi syytä. Ensinnäkin lapsemme ovat olleet aina kotihoidossa. Toisekseen poimimme kesäisin niin paljon marjoja, että selkä oikenee vasta marraskuussa. Vaivan palkkana on se, että pakastimesta löytyy joka päivälle “suomalaista superfoodia”.

Vaikka tenavat ovatkin olleet kotihoidossa, niin kyllä meille mitä luultavimmin on pöpöjä eksynyt. Minun työpaikallani parveilee nelinumeroinen työntekijämäärä. Vaimon työpaikalla taas satoja lapsia. Perillisemme ovat myös käyneet päiväkerhoissa heti siitä lähtien, kun ovat saavuttaneet osallistumiseen vaadittavan kolmen vuoden iän.

Joka tapauksessa olin syksyllä täysin varma, että päiväkotien bakteerikirnuihin tottumaton esikoinen olisi eskarivuodestaan ison osan sairaana. Toisin on kuitenkin käynyt. Hän ei ole kirjauttanut tilastoihin yhtään sairaspoissaoloa. Pessimisti ei taaskaan pettynyt.

Miksi sitten kirjoitan vähäisestä sairastamisesta?

Sain Facebookissa edelliseen bloggaukseen erittäin hyvän kommentin. Sen ydinsanoma kuului:
“Pitäisi pysähtyä useammin arvostamaan sitä mitä on saanut!”

Olen soitellut viime aikoina blogissa jossain määrin mollisäveliä, vaikka kaikki on perushyvin ja oikeastaan aika mukavastikin. Oli siis korkea aika kirjoittaa yhdestä asiasta, josta todellakin pitää olla kiitollinen.

Lue myös Sormet suuhun -blogistin pohdinta siitä, saako lapsiperheessä ylipäätään iloita julkisesti hyvin olevista asioista?

Kommentit (7)

Jenni / Ilopiikki

Se on tosiaan onni, että perheessa ollaan terveitä. Meillä ei onneksi ole tarvinnut lääkärissä lasten kanssa käydä tai antibiootteja syödä. Tänä talvena on kyllä ollut useampi flunssa riesana. Kyllä hyvistä asioista saa ja kuuluukin kirjoittaa. Mulle tuli ainakin hyvä mieli tästä tekstistä. Itse haluan myös ilahduttaa lukijoitani postauksillani. Aitoa positiivisuutta ei mielestäni ole koskaan liikaa😊

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista! Ja mukava kuulla, että teilläkin on lääkärit ja piimäkuurit vältetty. Noita perusnuhia ei varmaan pysty yksikään perhe kaikkia välttämään. Onneksi niiden aiheuttama särö arjessa ei ole kovin iso, eikä kovin pitkäikäinen.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Tässä asiassa eivät tosiaankaan nallekarkit mene tasan, mutta eivätpä ne taida mennä missään elämään kuuluvassa. Toivottavasti pöpögenrejen keräily talttuu teilläkin, kun muksut kasvavat.

Kiitos kommentista ja aurinkoista kevään jatkoa!

Arjenmiljonääri

Joo, kyllä se liian usein unohtuu itselläkin tuo että pitäisi olla tyytyväinen ja pohtia enemmän näitä asioita joista pitäisi olla kiitollinen. Sitä ei vaan arjessa aina hoksaa, mutta kiitos muistutuksesta. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kymmenkuinen nukkuu pinnasängyssään puolitoista metriä sydämestäni paapuuriin. Oma tajuntani seilaa unen ja valveen pehmeässä ristiaallokossa. Juuri, kun unen lempeä aalto on hyökynyt ylitseni, tajuntani valtaa sumutorven ulina.

Oikeasti kyseessä ei tietenkään ole sumutorvi, vaan johonkin minulle vieraaseen maininkiin herännyt vauva, joka ilmaisee huonon mielensä ainoalla osaamallaan tavalla. Itku ei lakkaa tassuttelemalla eikä laulamalla, joten nostan lapsen syliini. Rauhoittuminen kestää pitkään. Kuin myrskyn muuttuminen peilityyneksi.

Itkun aaltojen laskeuduttua jostain makuuhuoneen ulkopuolelta kuuluu äidin ääni. Myrsky nousee uudelleen puolessa sekunnissa.

Hetkeä myöhemmin äiti tulee katsomaan tilannetta. Vauva kurottautuu sylistäni niin pitkälle äitiään kohden kuin pystyy. Sylin vaihdos tyynnyttää tilanteen hetkessä.

Ei kovin palkitsevaa isän ja vauvan yhteistä matkaa. Tällaista elämä kuopuksen kanssa kuitenkin oli vuoden ajan. Isä kyllä kelpasi hyvällä tuulella, mutta huonolla puhurilla äiti oli ainoa, joka sai luovia vauvan takaisin parempiin tunnelmiin.

Ei tunnu hyvältä, kun ei kelpaa omalle lapselleen.

Viime aikoina tilanne on onneksi alkanut muuttua ja selviämme taaperon kanssa lähtökohtaisesti melko vaikeistakin tilanteista yhdessä. Jopa sellainen onnistuu, että vaimo antaa iltamaidon sängyllämme nyt jo neljäntoista kuukauden ikäiselle taaperolle ja minä hoidan iltanukutuksen siitä eteenpäin.

Toki toistaiseksi puhetaidoton yksisanainen draama queen nostaa hetkeksi desibelit kattoon mutsin poistuessa. Mutta äidin selän kadotessa huoneen ovesta, äänitaso normalisoituu nopeasti ja taapero tuntuu tyytyväiseltä isän seurassa.

Se, että taaperolla ja isällä synkkaa on tärkeää koko perheen kannalta

Se, että isäkin alkaa kelvata on tietenkin erinomaisen tärkeää minun ja taaperon kannalta. Mutta ainakin yhtä tärkeää se on sisarusten perspektiivistä: kun taaperoa voi luotsata tunteiden aallokossa isäkin, äidille vapautuu aikaa olla kapteenina (tai messipoikana) isompien leikeissä. Eikä toki sovi unohtaa, että kun taaperolla ja isällä synkkaa, voi äiti lähteä kotoa vähän useammin ja vähän kauemmaksi kuin vauvavuoden aikana.

Ihan mielenkiintoista on rasittaa aivosolujaan miettien, miksi kuopus on ollut niin äitinsä perään. Ettei kyseessä vain olisi ainakin osittain opittu juttu? Vaikka olen viettänyt pienimmän kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista, perheemme jakautui kolmannen lapsen myötä pitkäksi aikaa kahteen yksikköön.

Luonnollisesti olen verrannut tilannetta esikoisen vauva-aikaan. Jäin hänen kanssaan kotiin, kun lapsi oli alle puolen vuoden. Jos oikein muistan, niin aluksi juniori protestoi kotona tapahtunutta vanhempien roolin vaihtoa. Mutta aika pian ”ykkösvanhemman” univormu siirtyi minulle, koska olin lapsen kanssa isomman osan vuorokaudesta kuin töihin palannut vaimoni.

Ps. Blogit.fi-palvelun mukaan Suomen suosituimpiin perheblogeihin kuuluvassa Shitty is the new black -blogissa muistutetaan osuvasti, että isäkin kuuluu vauvakuplaan.

Joko seuraat perheemme ristiaallokkoa Facebookissa tai Instagramissa. On siellä välillä toki tyyntäkin. Muttei koskaan tylsää.

Kommentit (2)

Nubi

On se meilläkin samaa, että kun tilanne on oikein pahaa niin vain äiti kelpaa. Isän pelkkä kosketus saa huutoraivarit aikaan silloin.

Mutta muuten isä on kyllä paras. Sitä odotetaan naama ikkunaa vasten, koska saapuu töistä ja vihdoin kävelee pihatietä pitkin. Ja aina kun isi astuu ovesta sisään, pienokainen tekee pienen ilotanssin. 

Se on kyllä kumma miten paljon tilanteet eroavat lapsella. Sanat henkilöt, ihan eri reaktio. 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olet asian ytimessä - isä on tilanteen mukaan supersankari tai pahimmanlaatuinen rosvo. Tutulta nimittäin kuulostaa tuo ilotanssi meilläkin. Ja varmaan siksi kelpaamattomuudesta ei varsinaisesti osannut olla huolissaan. Jos vauva olisi kaikissa fiiliksissä tukeutunut äitiin, niin tilanne olisi ollut toinen. Kiitos kommentista ja mukavaa kevättä koko perheelle!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuinka usein lasten hankkiminen kaduttaakaan!? Jos elämässä olisi lapset peruva undo, tarttuisinko mahdollisuuteen vapisevin mutta määrätietoisin käsin?

Tällaisia mietin iltana muutamana.

Pöydällä olleet tanskalaiset muovipalat kiinnostivat enemmän kuin suomalaisessa syyskesässä tuleentuneen viljan, maidon ja suolan seos lautasella. Sitä paitsi puuron päällä oli vääriä marjoja. Lusikan varressa oli Ms. Niisku. Olisi pitänyt olla Muumipeikko. Yövaatteet olivat hukassa ja päivävaatteiden kaula-aukko liian ahdas Houdinillekin. Hammastahna oli väärän makuista.

Veli oli liian lähellä. Sisko liian kaukana. Pissalle piti mennä, vaikka “aivan justiinsa” oli pissannut.

Ai niin, sanoinhan jo, että isä oli tilanteessa “tyhmä muha-aivo”.

Saattelin perheemme protokollan mukaisesti kaksi isompaa sänkyihinsä ja jäin ensiksi nelivuotiaan viereen.

Verenpaineen taannuttua ajatukset kääntyivät ohuesti siihen, että mitä tekisin, jos elämässä olisi lapsi-undo? Click vain ja isyys poistuisi minusta.

Pian huomasin kuitenkin miettiväni, että mitä oikeastaan olisin, jos en olisi isä.

1-, 4- ja 6-vuotiaan vanhempana isyys määrittää minua tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu. Enemmän kuin mikään muu koskaan aikaisemmin.

Se on hienoa, itseaiheutettua ja haluttua. Olen onnellinen. Olen hyvin mielelläni isä. Pikkulapsiaika on lyhyt. Siis se aika, kun lapset tarvitsevat isän läsnäoloa mahdollisimman paljon. Eskarilainen osoittaa jo merkkejä, että vanhempien seuran lisäksi kaverit ja oma aika alkavat kiinnostaa.

Mutta silti: mitä olisin, jos en olisi isä? Mikä on se hinta, jonka maksan isyydestä menetettyinä mahdollisuuksina ja kokemuksina?

Olen aika varma, että olisin ajatuksissani jyrkempi ja kovempi. Ihan varmasti olisin vähemmän empaattinen. Ja vaikka olisin ehtinyt matkustella ja lukea enemmän kuin perheellisenä, luulen, että ymmärtäisin maailmaa huonommin kuin nykyään.

Luultavasti olisin kovemmassa kunnossa ja näyttäisin nuoremmalta. Liikunta on asia, jota olen laiminlyönyt lasten takia paljon. Toisaalta elintapani eivät varmaankaan olisi yhtä terveelliset kuin nykyään. Silmäpussini eivät välttämättä halaisi housujen polvipusseja, kuten tällä hetkellä.

Aivan varmasti olisin lapsettomana huonompi pidättämään hengitystäni. Vaipparoskiksen pussinvaihdot ovat tarjonneet kovaa treeniä!

Silti vahva veikkaukseni on, että ilman lapsia olisin vapaudesta ja pienemmästä vastuusta huolimatta vähemmän onnellinen ja vähemmän tyytyväinen elämääni.

Ellei isyys olisi määrittämässä minua niin voimakkaasti kuin se nyt määrittää, minua määrittäisi joko ura tai jossakin harrastuksessa pitkälle eteneminen.

Saattaisin myös olla eronnut. En nimittäin ole varma, olisimmeko enää yhdessä vaimoni kanssa ilman lapsia. Eripuran korppikotkat kiertelevät toki ajoittain väsyneen avioparin yllä nääntymistä odottaen. Siitä huolimatta koen, että lapset sitovat meitä yhteen, eivät suinkaan työnnä meitä erilleen, vaikka parisuhde välillä tuntuukin kämppäkaveruudelta.

Mitä muuta olisi erilailla? Pennien venyttämisessä ei tarvitsisi olla yhtä luova kuin nykyään. Näkymätöntä työtä olisi vähemmän ja vapaa-aikaa enemmän. Tähän liittyy myös mielikuva, että näkisin kavereita enemmän kuin nykyään. Ajatus lienee harha, sillä myös monien kavereiden elämän juna on puksuttanut ruuhkavuosien asemalle. Heilläkin on perheensä ja velvollisuutensa.

Keskimmäinen nukahti ja ajatukseni palasivat undottomaan maailmaan. Kun hetkeä myöhemmin esikoinen halasi ja toivotti hyvää yötä en muistanut enää koko undoa. Aivan aidosti lasten hankkiminen ei ole kaduttanut koskaan paria minuuttia kauempaa.

Aihe on mietityttänyt muitakin Vauvan bloggareita. Check it out:

Vähän isyyspohdintaa, paljon lasten lausahduksia, reippaasti arjen iloa, mutta myös perhekaaoksen myötä leviävää päätä. Sitä tarjoaa Isäkuukausien Facebook ja Instagram. Tervetuloa seuraajaksi, keskustelijaksi!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017