Kirjoitukset avainsanalla keskimmäinen

Syötävän hyvä kaupungintalo

Oulussa järjestettiin viikonloppuna Lumo-valofestivaali. Yksi tapahtuman taideteoksista oli kaupungintalon valaisu muuttuvilla valokuvioilla.

Valaisu muuttui teemasta toiseen pala kerrallaan. Jossain vaiheessa talo alkoi näyttää piparkakkutalolta. Kaksi vanhinta lastamme sekä kummitenavamme saivat päähänsä syödä piparitalon. Voi sitä riemua, kun he ryntäilivät seinän vieressä “syömään” aina siihen kohtaan, johon syttyi uusi piparkakkutalon palanen.

Lopuksi kaikki valot sammuivat. Tässä vaiheessa tenavat palasivat luokseni ja totesivat: “Saimme syötyä sen kokonaan!”

Varsinainen huipennus putosi kuitenkin keskimmäisen suusta kotona: “Minä nuolaisin taloa oikeasti! Oli hyvää!”

Sekaantuvat Jonnet

Laitoin aamulla eskarilaiselle uudet varsikengät. Vaimo kehotti nimikoimaan popot. Tuhersin tussilla sukunimemme molempiin varsiin.

Vaimo haki pojan eskarista kotiin ja “tarkisti” miten olin nimikoinnin toteuttanut. Harmi, etten nähnyt vaimon ilmettä, kun hän luki kengistä “Jonne”.

Kengät olivat luonnollisesti vaihtuneet eskarissa, mutta veikkaanpa rouvan hetken miettineen, että onkohan tämä nyt niin hyvää huumoria.

Lego öisessä sängyssä

"Iskä", kuului pojan huoneesta keskellä yötä. Konkoilin tutkimaan tilannetta. Poju istui patjallaan ja totesi: "Sängystäni löytyi Lego!" Tämän kerrottuaan nuorimies laittoi pään tyynyyn ja jatkoi uniaan. Kiitos vain, en olisi selvinnyt aamuun ilman tätä tietoa. Toisaalta melko vilpitöntä jakaa asia heti, eikä vasta aamulla.

Syömisellä tauteja vastaan

Juttelimme esikoisen kanssa rokotuksista. Melko yllätyksettömästi nuori herra ilmoitti kehittävänsä seuraavana päivänä uuden rokotteen. Eikä mitään yhden taudin täsmäruutausta, vaan “rokotteen, joka estää kaikki sairaudet.”

Seuraavana aamuna poju katseli keittiön kaappeja ja listasi minulle tarvitsemiaan aineita. Ilmassa haisi rokotteen sijaan riita (tällaisesta on kokemusta). Erimielisyys siitä, että pitäisikin lähteä eskariin maailman pelastavan rokotteen sekoittamisen sijaan. Sain selitettyä, että rokotteen tekeminen on liian vaikeaa, mutta terveellisesti syömällä voi myös ehkäistä sairauksia. Innovoisiko suuri keksijä terveellisen ruuan?

Kotiin tullessa repussa oli ollut lappu. Epäilemättä itse kirjoitettu ja mietitty. Valmistusohje oli selkeä: “Kaikki sekoitetaan ja laitetaan siivilään. Läpi mennyt liemi juodaan. Se estää kaikki sairaudet!”

Tässä vielä pari fiilistelyä Lumosta. Kannatti käydä!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vanhemmuudessa tunteet syöksyvät Himalajalta Mariaanien hautaan seitsemässä sekunnissa. Esimerkiksi näin:

Vein keskimmäisen kerhoonsa. Menomatkalla juttelimme. Tunnelma oli hyvä. Viheltelin mielessäni myös siksi, että nyt syksyllä kerhoilu on sujunut hyvin. Toisin oli vielä keväällä, jolloin lasta ujostutti ja jännitti liikaa.

Kerhon pihalla tein virheen. Jäin suustani kiinni kerho-ohjaajien kanssa.

Viisitoista sekuntia riitti – lapsi vilkaisi taakseen. Silmäystä seuranneesta U-käännöksestä Jari-Matti Latvalakin olisi kateellinen: “Vy-hyy, haluan olla isin kanssa! En halua jäädä tänne!”

Neuvottelua ja lohduttamista. Tuloksena lisää itkua. “Haluan leikkiä isin kanssa!”

Päädyimme käveleskelemään kerhopaikan pihalla. Juteltiin lisää. Tyttö rauhoittui. Sovimme, että hän jää kerhoon sillä ehdolla, että tulen myös hakemaan hänet kyseisellä kerralla äidin sijaan.

Olimme puhuneet aikaisemmin päivällä sivulauseessa, että sekä tytön että minun teki mieli Pepsi-Maxia. Meillä ei sitä kuitenkaan ollut. Tilanteen rauhoituttua mainitsin tytölle hakevani “PeeÄmmää”. Voitaisiin sitten kerhon jälkeen juoda yhdessä mustaa.

Lompsin kauppaan tyytyväisenä – sainpa rohkaistua tytön juttelemalla jäämään kerhoon. Enpä sortunut kiristykseen, lahjontaan, uhkailuun tai katteettomiin lupauksiin. Erityisesti mietin, että Pepsinkin mainitsin vasta tilanteen rauettua.

Pari tuntia myöhemmin hain lapsen kotiin. Kerhossa oli jälleen ollut mukavaa.

Hieman ennen kotiovea tyttö kysyi: “Haithan Pepsi-Maxia? Kerroin tädeillekin, että lupasit ostaa sitä, jos minä jään kerhoon!”

“Siis kerroit, että lupasin hakea Pepsi-Maxia, JOS jäät kerhoon?”

“Nii-in!"

ps. Jälkikäteen ajateltuna tässä oli samaa kuin tapauksessa, jossa totesin, että väärin kasvattaminen on helppoa.

Seuraamalla Isäkuukausien Facebookia, Twitteriä ja Instagramia pysyt kärryillä uusista postauksista ja vähän myös vanhemmuuden puheenaiheista.

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Iltarutiinit ovat kuin sää - ennakoimattomuuksia sisältävä kestopuheenaihe. Jokaisella on myös mielipide. Säässä ja iltatoimissa varsin usein ennustuksen ja toteuman korrelaatio on heikko kuin kerran talvessa luisteluhiihtoa harrastavan kuntoilijan tekniikka.

Välillä paistaa aurinko, usein on tylsän harmaata ja silloin tällöin myrskyää. Kirjoitin edellisen kerran asiasta puolitoista vuotta sitten. Silloin olimme vaimon kanssa säätermein ilmaistuna pyörremyrskyssä. Se riepotteli meitä vanhempia ja esikoistamme.

Tuolloin tilanne korjaantui syksyn myötä. Sen jälkeen parhaat rutiinit on saavutettu silloin, kun keskimmäinen muutti omaan huoneeseensa. Tunnin – puolentoista meditaatiohetki lasten nukahtamista odottaen vaihtui lyhyeen hyvien öiden toivotukseen molemmissa huoneissa. Ja niitä seuranneisiin ”tarkistuspistäytymisiin”.

Uutuuden viehätyksen haalistuttua tuokin nukutustapa alkoi saada “mua janottaa”, “unohdin pissata”, “mikä on elämän tarkoitus” -sävyjä. Samoihin aikoihin isompien lasten nukutus siirtyi käytännössä kokonaan vastuulleni, kun vaimon kädet täyttyivät vauvan vaatimuksista, joihin isä ei voi vastata.

Vierinukutus tarjoaa läheisyyttä

Vuoden päivät olen nukuttanut kaksi vanhinta pötköttelemällä heidän vieressään. Yleensä ensin nuoremman kyljessä ja hänen rauhoituttuaan vanhemman luona.

Väärin nukutettu! parahtaa uniassosiaatioihin perehtynyt tässä kohtaa. Lapsihan tottuu siihen, että nukahtamiseen tarvitaan vanhemman henki ja lämpö.

Saattaa olla, mutta toistaiseksi homma on toiminut hyvin. Vierekkäin jutellaan päivän kuulumiset, sitten nuotinvieritän ja hetken kuluttua nousen pois nukahtaneen tai ainakin rauhoittuneen muksun vierestä. Pyörremyrskystä ei ole niin kauan, ettenkö osaisi olla seesteisistä iltatoimista kiitollinen.

Vierinukutuksessa on sen toimivuuden lisäksi mielestäni yksi suuri plussa. Tenavat saavat siinä kaipaamaansa läheisyyttä, jota työssäkäyvä ei juuri valveillaoloaikana ehdi lapsilleen jakaa. Eikä eskarilainen sitä enää kovin hyvä ole vastaanottamaankaan päivätouhujen lomassa. Silti hän muistaa kiittää makoilusta lähes joka ilta. Parhaimmillaan niin, että isän sydän paukuttaa hetken tuplabassoja: “Ihana, että tulit viereeni. Rakastan teitä kaikkia enemmän kuin maailmassa on tähtiä!”

Sitä paitsi! Oivallisessa lapsen aivojen kehitystä kuvaavassa Pää edellä -kirjassa korostetaan läheisyyden merkitystä useaan otteeseen. Pääsin kysymään kirjailijoilta, mitä he ajattelevat nukutusläheisyydestä. Sain synninpäästön. Kirsi Heikkinen ja Tiina Huttu tuumivat viereen nukuttamisen tarjoavan lapsen kehityksen kannalta aivan yhtä hyvää läheisyyttä kuin muunkin lähekkäin touhuilun.

Mutta edelleen on ajankohtainen kysymys siitä, kuinka itse malttaisi nukkua hieman enemmän?

ps. Tuolle kummien hommaamalle kuvassa näkyvälle yövalolle vahva suositus. Siinä on ajastin, materiaali on mukavaa "hieman" pehmeää muovia ja paristot (3 * LR44) kestävät jokailtaisella käytöllä luokkaa puoli vuotta.

Kommentit (4)

Eeva

Mukavalta kuulostaa nuo teidän iltatouhut.  Mutta. Miksei saisi vieressä nukuttaa?

Minusta on ihan ihmisen meininkiä, että tietenkin vierinukutusta, jos ei vierinukkumista. Eiväthän isi ja äitikään nuku yksin?

Minun 15v. tyttäreni tuli usein iltaisin sänkyyn viereeni, hetkeksi, joskus nukahtikin siihen. Ja ihan tuossa viikko sitten samaisen tyttären, nyt jo 30v, kanssa köllöteltiin vierekkäin aamulla heti heräämisen jälkeen ja saman peiton alla - tosin minun pyynnöstäni ja hän hieman empi, mutta viihtyi kun vähän rapsuttelin :)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että yksin nukkuminen ei ole parasta nukkumista. Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että lapsi oppii nukahtamaan siihen, mihin hänet nukutetaan. Läheisyyteen, lauluun tai vaikkapa unileluun turvaten. Ja tätä oppimaansa lapsi sitten kaipaa, jos ja kun herää yöllä. Eli jos nukahtamisassosiaationa on sängystä löytyvä unilelu, lapsi nukahtaa luultavasti uudelleen lelun löytäessään. Mutta jos on tottunut nukahtamaan aikuisen viereen, ei lapsi saakkaan yöllä uudestaan unen päästä kiinni, kun vieressä ei ole aikuista.

Toistaiseksi yöt näiden kahden osalta eivät juurikaan ole sisältäneet "tuu peittelemään" tms huutoja, joten ainakaan vielä en ole uniassosiaatiosta kovin huolissani. Tuli muotoiltua ehkä vähän raflaava otsikko, vaikka teoaria pohja käsittääkseni noin meneekin. Tai ainakin jokin teoria.

Eeva

Joo, niin, unilelu tai uniriepu, onha niitä tosiaan ollut minullakin käytössä :) ... ja unilaulut ja pään silitykset siihen lisäksi.

Sitten on niitäkin perheitä, joissa nukutaan kaikki samassa sängyssä, perhepetiperheitä ... kiintymyssvanhemmuutta ... .

Olen kyllä itse usein miettinyt, että mistä juontaa se käsitys, että lapsi pitää ihan pienestä asti opettaa yksin nukkumaan, ja käsittääkseni tämä on aika nuori keksintö ihmissuvun pitkässä historiassa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Ihan hyvä kysymys! Minulla ei ole vastausta. Jos tenavia on useampia, niin käytännön seikat puhunevat sen puolesta, että vauva ja muut lapset nukkuvat eri huoneissa. Vauva saattaa olla melko äänekästä ja fyysisesti melko herkkää uniseuraa. Ja vähän myöhemmin varsin "tilaavievä" unikaveri.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Valehteleva aikuinen on tyhmä. Ja ärsyttävä. Valehteleva kolmevuotias sen sijaan voi olla sosiaalinen nero! Tai sitten tuleva autokauppias.

Sosiaaliseen nerouteen, tai ainakin taidokkuuteen, viittaa se, että pieni tenava valehtelee miellyttääkseen. Hän osaa lukea tilannetta ja tajuaa, mikä olisi vanhemmalle mieliksi. Lastenpsykiatri Janna Rantalan mukaan näin on varsinkin, jos lapsi tietää asian olevan vanhemmalle tärkeä.  

Kun siis kysyn ulkoilun jälkeen 3,5-vuotiaaltamme käsien pesusta ja saan vastaukseksi sähäkkää nyökyttelyä, minun pitäisi olla tyytyväinen. Tyytyväinen, vaikka nyrkkien pääväri on harmaa ja sormien välissä itää kurakintaiden vuorinöyhtä. En osaa olla läheskään aina tyytyväinen. Saatan jopa kysyä: ”Hei, miksi sinä valehtelet?” 

Välillä tuntuu suorastaan, että kolmevuotias on patologinen valehtelija. Hän väittää vaikka perunamuusin risotoksi ja valehtelee vaatteiden olevan hukassa, vaikka seisoo niiden päällä. Pissalla on käyty ihan juuri hetki sitten, ihan sama milloin asiaa kysyy. Ja Legot on varmasti siivottu sovitusti. Vaikka ei tietenkään ole.

Harmittavin tilanne on silloin, kun kolmevuotiaan sepite ja todellisuus ovat ristiriidassa niin, että keskustelu äityy vänkäämiseksi. Tyttö esimerkiksi saattaa väittää pyjamassa kirkkain silmin, että vaihtoi jo päivävaatteet. Kun huomauttaa, että tuo on kyllä yöpuku, lapsen kierroslukumittari heilahtaa nopeasti punaisen rajalle.

Itse asiassa keskimmäisen ajoittainen valehtelu alkoi nostaa elintä otsaan sellaisissa määrin, että selailin puoli iltaa nettiä aiheesta. Löysin tietoa. Jouduin nielemään kiukkuni.

Valehteleminen osoittaa siis lapsen ymmärtävän sosiaalisten tilanteiden odotuksia. Toisaalta se saattaa kertoa, että lapsen mielikuvitus toimii. MLL:n loistava artikkeli aiheesta alkaa suorastaan huojentavalla kappaleella: “Jos 3-vuotias kertoo, että olohuoneessa on leijona, hän ei valehtele, vaan narraa tai satuilee. 3–4-vuotiaalle lapselle oma mielikuvitusmaailma on yhä hyvin todellinen ja villit mielikuvitustarinat ovat tavallisia.”

Helpottavaa. Ymmärrettävää. En nimittäin jaksa uskoa, että tyttäremme osaisi näytellä niin vilpitöntä kuin hän useimmiten muunneltua totuutta kertoessaan on. Havahduin myös miettimään, että ei kai aikuinenkaan aina muista milloin on jonkin rutiinin viimeksi suorittanut? 

Samaisen MLL:n artikkelin mukaan totuuden ja tarun ero alkaa hahmottua paremmin vasta 5-6 ikävuoden tienoilla. Eih, siihen on pitkä aika!

Onneksi omatunto ilmeisesti jo silloin tällöin kiipeilee kolmevuotiaan olkapäälle kuiskuttelemaan.

Keskimmäinen leipoi eräänä päivänä ensimmäistä kertaa äitinsä kanssa banaanikakkua, jota minä olen lasten kanssa muutaman kerran tehnyt. Tyttö halusi muussata banaanit käsin puristelemalla. Vaimo ihmetteli, että antaako isä tehdä niin? Tytön vastaus oli ennakkoon arvattavissa: "Antaa!" Kun banaanit oli puristeltu, vaimo passitti tytön pesemään kätensä. Käsiä pyyhkeeseen kietoessaan kylppäristä kuului tunnustus: “Äiti, ei isä anna muussata banaaneita käsin!”

ps. Jo pariin kertaan mainitun MLL:n artikkelin mukaan mainitsemani miksi-kysymykset ovat lapselle vaikeita. Taas ropisi miinuspisteitä isyystilille.

Kommentit (2)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Oi, kiitos! Jospa olisit oikeassa. Osa tuosta valehtelusta on varmasti jotain tuollaista ja joskus muksu sanookin, että "juksasin vaan". Silti ärsyttää hetkittäin, mutta nyttemmin vähemmän, kun tuli asiaa kaiveltua.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi. Tämä isäblogi kuulostelee viisihenkisen perheen riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2017

Instagram