Kirjoitukset avainsanalla arki

Ekaluokkalainen on rättiväsynyt. Se heijastuu jo muutenkin väsyneeseen perheeseen. Viikonloppu ei tällä hetkellä tunnu riittävän viikosta toipumiseen. Ei siis ihme, että sana syysloma kuulostaa juuri nyt seireenien laululta.

Esikoulu oli esikoisellemme raskasta. Ilmiö on jatkunut ekaluokalla. Häly, aikaiset heräämiset, jatkuvat sosiaaliset tilanteet ja paljon uutta - vaativa kvartetti aikuisellekin. Ei ihme, että väsyttää.

Harmillisesti väsymys on näkynyt viime viikkoina kotona käytöksenä, joka on johtanut takahampaideni ennenaikaiseen eroosioon. Huomion hakeminen kiroilemalla, nimittelemällä ja suorastaan räyhäämällä on pistänyt puremaan hammasta.

Eikä huono käytös ole ollut väsymyksen ainoa oire. Poitsin oma-aloitteisuus kaikkeen tekemiseen on ollut tasolla, johon olen törmännyt aiemmin vain Neuvostoliiton suurkolhooseista lukiessani. Mikään ei ole koulupäivän jälkeen kiinnostanut, ellei vanhemmista jompi kumpi ole ollut mukana.

Naskalin kunniaksi on sanottava, että hän on huomannut väsymyksensä myös itse. Hän on halunnut pitää kaverittomia päiviä todeten, että “olen väsynyt, haluan olla vain kotona.”

Viikonloppuna ehätettiin paistamaan suoleen tungettua lihaa ja tikkupullia. Tätä lisää sitten syyslomalla!
Viikonloppuna ehätettiin paistamaan suoleen tungettua lihaa ja tikkupullia. Tätä lisää sitten syyslomalla!

Käyttäytymisen suitsiminen ja ykkösluokkalaisen ohjelmatoimistona oleminen on tietenkin vienyt aikaa. Ja se aika on ensisijaisesti pois siitä, miksi ylipäätään olen kotona, yksiveen ja neljäveen kanssa olemisesta.

Enkä todellakaan voi väittää, ettei kirosanaräp ja nimittelyjazz olisi kiristänyt koti-isän hermojani. Sekin näkyy myös pikkusiskoille. He väsyvät välillisesti isoveljen väsymykseen. Ymmärrän heitä.

Koti-isyyteen liittyen pitää tehdä myös tunnustus. Olin ohuesti unohtanut, kuinka kuormittavaa jatkuva valmiustilassa oleminen ja kokoaikainen kaiken keskeytyminen on 24/7-muodossa tarjoiltuna. Välillä todellakin tekisi mieli puuskahtaa: “Kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja - please hold!

Ja edelleenkin on niin, etten malta mennä tarpeeksi aikaisin nukkumaan.

Olen kuullut useammastakin suusta (ja esimerkiksi tästä Kivakupla-blogistin postauksesta), että kouluissa sekä opet että oppilaat ovat syyslomaa ennen loppu, kaput, finito. Kun edellekirjoitetut jutut punoo yhteen, voi vain todeta, että kyllä toivotetaan syysloma sydämellisesti tervetulleeksi myös kotona!

Isäkuukausien väsynyttä läppää voi seurata Facebookissa, Instagramissa ja blogit.fi-palvelussa.

Kommentit (0)

1)Liikuntaa saa huomaamatta. Istuminen on myrkkyä. Joku sanoo sen jopa tappavan. Oletko nähnyt pienten lasten vanhempaa, joka joutaisi istumaan? En minäkään. Kotona lapsia hoitava tuleekin liikkuneeksi päivän aikana melkoisesti. Lihasten kannalta taapero ja kahvakuula eivät eroa toisistaan.

2)Ulos ja luontoon pääsee joka päivä parhaaseen aikaan. Ei vain illalla töiden jälkeen. Tätä arvostan kuin suomalaisia Nobel-voittajia ja merkitys vain korostuu, mitä lähemmäksi talvipäivänseisausta kuljemme. Aurinko on olemassa myös tulevina kuukausina, vaikka sen päivätyöläisenä saattaakin unohtaa.

3)Kauppaan pääsee parhaaseen aikaan. Aamupäivällä ei juurikaan ole asiakkaita, mutta henkilökuntaa senkin edestä. Kun pitää kysyä piparjuuritahnan osoitetta, ei tarvitse kiertää koko hallia myyjää etsien. Aamupäivällä hyllyt notkuvat tavaraa. Kassoille ei ole jonoja.

4)Naapureita tapaa useammin. Lasten kanssa ulkona kuluu paljon aikaa. Iso siivu siitä omalla pihamaalla. Jalkapallopelien ja kiikkumisen sivutuotteena tulee parannettua maailmaa pihan poikki kulkevien naapureiden kanssa.

5)Työpaikalla syödään aina juuri niin hyvää ja terveellistä ruokaa kuin haluat tehdä. Tai jaksat tehdä. Jos kotivanhemman syömä työpaikkaruoka ei miellytä, palautepiste löytyy lähimmän peilin luota.

6)Rahankäyttöään on pakko miettiä. Kun tilille napsahtaa kuussa muutama satanen, on prioriosoitava. Ja on pakko miettiä mitä arvostaa.

7)Yhtä elämän suurista kysymyksistä joutuu katsomaan silmästä silmään. Koti-isyyden kontrasti työelämään on niin iso, että jossain vaiheessa on pakko pysähtyä miettimään, mitä elämältään oikeasti haluaa.

8)Suhde luontoon muuttuu tai ainakin sitä joutuu tarkastelemaan uudelleen. Lasten kanssa pitää mennä ulos. Myös sateella, kuralla ja pakkasellakin. Fiilikseen vaikuttaa yllättävän paljon se, ottaako sateen luontoäidin kettuiluna vai luonnon erilaisena näyttäytymisenä.

 

Suurin osa kotivanhemmuuden positiivisista asioista liittyy tietysti lapsiin. Niistä olen kirjoittanut enemmänkin kuin rivien väliin vastikään näissä kahdessa postauksessa: Me selvisimme uhmasta! ja Yksivuotiaan kanssa on ihanaa - ei tarvitse osata Macarenaa Gangman stylen sanoilla. Myös nimeä myöten upea Shitty is the new black -blogi on pohtinut, mikä on parasta kotivanhemmuudessa.

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram, niihinkin nämä hienot puolet heijastuvat viikottain. Ja myös ne ei-niin-ihanat puolet.

Kommentit (0)

Takaani kuuluu iloinen laulu. Tulkitsen sen tykkäämiseksi. Duurittelija on nelivuotias tyttöni, joka istuu peräpyörän satulassa ja polkee vimmatusti. Tunnen tuuppaukset oman pyöräni jakkarassa.

Maisemat vaihtuvat parinkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Hymyilyttää. 

Olemme iloisia yhteisestä liikkumisesta, sillä peristelyyn tuli tauko oman pyöräni päivittymisen myötä. Onneksi peräpyörän sovittaminen 27.5+ -kokoisen maasturin taakse ei vaatinut investointipäätöksiä (toisin kuin peräkärryn).

Miltä peräpyörän kanssa ajaminen tuntuu?

Mielenkiintoisin havainto on edelleen, kuinka paljon perillisen liike tuntuu aluksi omassa kropassa huojuntana. Ja kuinka rauhattomuus vähenee muutaman sadan metrin jälkeen olennaisesti.

Myös luonnonlait pätevät edelleen. Painavan yhdistelmän pysäyttämiseksi vetopyörän vauhdinsurmaajien eli jarrujen pitää olla kunnossa.

On myös jännä tuntea tuuppaus omassa fillarissaan, kun juniori oikein innostuu polkemisesta. Ja edelleen kanssaliikkujien suusta kuulee ällistyttävän usein kommentteja yhdistelmäajoneuvostamme.

Kattavammin kokemuksia peräpyörän kanssa ajamisesta voi lukea pari vuotta sitten kirjoittamastani postauksesta.

Mistä löytyisi uusi peräpyörä?

Nälkä näyttää kasvavan syödessä. Yllätys. Päädyin nimittäin kiikaroimaan nettiä uuden peräpyörän hankinta mielessäni.

Vanha (sanavalinta on tietoisesti “vanha”, ei “nykyinen”) peris on Trekin kuusivaihteinen Mountain train. Yllätyksekseni Trek ei kuitenkaan tuo vaihteellista peräpyörää nykyään Eurooppaan. Ja haluan, että mahdollisessa nuoremman sukupolven edustajassa on vaihteet.

Muutamien muidenkin merkkien verkkokuolauskuvastoa tuli selattua, mutta kovin jäivät tulokset hinteliksi. Vielä en kuitenkaan ole heittänyt googlauskirvestä kaivoon.

Ps. Isäkuukausien Facebook ja Instagram, niissäkin pyöräillään.

Kommentit (0)

Tiedän. Olemme etuoikeutettuja. Kaikki on niin hyvin, että allergioistakin perheeseemme on osunut oikeastaan vain ainoa hyödyllinen allergia. Kuulumme siihen sinisen planeetan muutaman prosentin vähemmistöön, jolla kaikki on hyvin.

Siitä huolimatta, tai juuri siksi, kehtaan marista harrastusvalintojen vaikeudesta.

Kun esikoisemme tanssiharrastuksen talvikausi päättyi keväällä, hän ilmoitti jo ennen kevätnäytöstä: “Ensi syksynä en halua tanssia. Haluan pelata jalkapalloa.”

Näytöksen jälkeen aihe onkin sitten kimpoillut puheissa kuin pallot Lotto-koneessa.

Peruskysymys kuuluu tietenkin, että mitä lapsi haluaa harrastaa?

Vastaus puolestaan riippuu ihan päivästä: Tänään puhutaan tanssin jatkamisesta, huomenna jääkiekosta, ylihuomenna tiedekerhosta... Seuraavana päivänä pikkumies ei halua pelata ainakaan jääkiekkoa, koska “en pidä toisten  tuuppimisesta”.

Mitä harrastus antaa?

Vanhempana mietin kuinka todennäköisesti harrastus johtaa rahakkaaseen ammattiin millaista vastapainoa harrastus tarjoaa koululle.

Eskarivuosi lastasi vanhemmuuden kärryyn kaksi oppia. Harrastuksia ei saa ensinnäkään olla liikaa. Niiden pitäisi ladata akkuja, ei suinkaan kuluttaa energiaa.

Toisaalta eskari itsessään oli raskasta. Ykkösluokka on kuulemma vielä raskaampi. Millainen ja kuinka usein toistuva harrastus keventäisi kokonaiskuormaa?

Tästä ajatuksesta on helppo hypätä mietteeseen siitä, että mitä harrastus ylipäätään antaa lapselle? Itse näen lapsen kaverisuhteet yhtenä tärkeimmistä syistä, joiden vuoksi olisin valmis notkumaan jäähallin lehtereillä kolmena iltana viikossa. Pitäisikö kysellä kavereilta, mitä heillä on syksyn harrastussuunnitelmissa?

Kirjoitinko, herra paratkoon, kolmena iltana? Ainakin kahtena. Se kaikki on pois perheen yhteisestä ajasta. Harrastuksen on syytä antaa lapselle paljon, että perheemme on valmis tällaiseen uhraukseen!

Taitoluistelussa ja viulunsoitossa tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan viimeistään rakenneultran jälkeen.

Monissa muissakin lajeissa todella aikaisin. Totta kai ajatus kalvaa vanhempaa: jos lapsi ei pääse tarpeeksi aikaisin harrastuksen pariin, osa ovista saattaa jo olla tulevaisuutta ajatellen kiinni.

Mutta mitä sitten? Ne samat ovet sulkeutuvat - tai pysyvät auki - myös siinä tapauksessa, että lapsi harrastaa harrastushyppelyä ja kokeilee vuoden sitä, toisen tätä.

Entäpä sitten eurot? Perheellämme ei ole varaa kartingiin, mutta soittimeen tai jääkiekkoon ehkä. Jatkaisimmeko kuitenkin hyväksi havaitulla linjalla, jossa perheen yhteinen hiihtolenkkikin voidaan katsoa harrastukseksi?

Esikoisen harrastuksia pohtiessa katse kääntyy myös kahteen nuorempaan. Jos vanhempien resurssit vielä esikoisen kohdalla riittäisivätkin vaikkapa jääkiekkoon, niin mikä on tilanne, kun perheessä muutaman vuoden kuluttua on kolme harrastavaa lasta? Mistä eurot ja tunnit sitten irrotetaan?

Ahdistaa!

Ei ihme, että vaimo asiasta keskustellessamme parahti tuskaisesti: “En minä tiedä, soita jollekin muulle!”

Muillakin Vauvan bloggareilla harrastusjutut pyörivät mielessä näin lehtien kellastumista odotellessa:

* Teehetkien koti: Syksyn harrastusrumba lapsiperheessä - mitä ja kenen ehdoilla?

* Terkuin Ninni: Lapsi harrastaa - kuka ja mikä määrää tahdin?

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - olet tervetullut seuraamaan perheemme edesottamuksia!

Kommentit (2)

Katta /Arki(paska)ruokaa

Meillä esikoinen (13v) aloitti luistelukoulussa 2,5 vuotiaana ja on ollut jääkiekkojoukkueessa 5-vuotiaasta lähtien. Into treenata ja pelata on iso. Ennemmin maksan ne sataset hyvästä harrastuksesta ja mies käyttää aikaa valmennukseen, kuin katselemme pojan hengailua paikallisessa kauppakeskuksessa. Sama tytön kohdalla. Jalkapallo tuli lajiksi kaksi vuotta sitten ja nyt vuosia jatkunut voimistelu päättyi futiksen viedessä voiton. Parasta tässä on se, että äitikin sai harrastuksen itselleen jalkapallosta, sekä pelaajana että tytön joukkueenjohtajana. 💪💪💪 Kannattavia sijoituksia siis. -Katta /Arki(paska)ruokaa

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olipa mukava, että jätit kommentin!

Mainitsit monta asiaa, jotka harrastuksissa voivat mennä hyvin. Ja silloin, kun nuo menevät hyvin, niin onhan se kaikille ilo. Ja iso ilo, eikä se käytetty raha ja aika varmasti tunnu huonolta sijoitukselta.

Vertailu kauppakeskushengailuun on tyly, mutta ei epärealistinen. Sen myönnän.

Esikoisenne on harrastanut jo niin pitkään, etten malta olla kysymättä: oletko huomannut, että harrastus olisi jossakin vaiheessa ollut raskaampi kuin jossain toisessa vaiheessa? Vai onko harrastus aina ollut ehdottoman selkeästi vastapainoa kouluhommille tarjoava?

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017