Kirjoitukset avainsanalla arki

Onkohan meidän viisihenkinen pataljoonamme ainoa, jossa nuorempien taistelijoiden ruutuaikaa seuraa taajaan kärttyisyys? Sanan säilä heiluu ja räjähdyksiäkin tapahtuu, vaikka pelaaminen olisi lopetettu rauhanomaisesti.

Eräällä kirjastoreissulla sain kuusivuotiaalta vinkin, kuinka välttää taisteluita.

Kirjastossa tapanamme on, että lapset saavat piipata kirjat. Siis vilauttaa viivakoodit lainausautomaatille. Varsinkin nelivuotias pitää sitä luultavasti kirjastoreissun toiseksi parhaana asiana. Heti hissin käyttämisen jälkeen. Tuolla kyseisellä kirjastokäynnillä poimin itselleni Kuinka kasvattaa diginatiivi -kirjan.

Piippausvaiheessa poju kysyi: "Mikä kirja tämä on?"

“Kuinka kasvattaa diginatiivi”, vastasin.

"Mikä se on?" kuului luonteva jatkokysymys.

Yritin selittää, että opas jossa mietitään, kuinka kasvattaa lapsia käyttämään tablettia, telkkaria, internetiä ja puhelinta.

“Mitä siinä esimerkiksi kerrotaan”, kuusivuotias tenttasi.

“No, esimerkiksi sellaista kasvatusta, että ymmärtäisitte itse, paljonko on hyvä määrä tablettia ja miksi tablettia ei voi käyttää koko aikaa. Osaisitko muuten sanoa, miksi tablettia ei voi käyttää koko aikaa?”

“Voi tulla pää tai silmät kipeiksi. Ei ehdi tehdä muuta mukavaa.”

Se onkin hyvä perustelu. Jos tabletti vie liikaa aikaa liikunnalta tai vaikkapa lukemiselta, niin ei hyvä. Mikään homma ei ole hyvä, jos sitä on liikaa.

Olemme yrittäneet opettaa lapsia löytämään itse sopivan lopetuskohdan peleistä tai ohjelmista. Usein sanomme: “kohta lopetetaan, katsopa sopiva kohta”.

Nelivuotias on oppinut taidon aika hyvin. Kuusivuotiaalla on vaikeampaa. Otin asian puheeksi, kun olimme hänen kanssaan teemaan päässeet: “Olemme äitin kanssa huomanneet, että olet aika usein kärttyisä, kun pelaaminen pitää lopettaa. Mistähän se johtuu?”

Hetken mietittyään poika loihi lausumahan: “Äkäisyys johtuu siitä, että me ei tiedetä, mille tabletin jälkeen aletaan. Silloin ei oikein keksi tekemistä.”

“Mutta kun ehdotamme äitin kanssa, että piirretään, lähdetään ulos tai tehdään palapeliä, niin vastaus on aina huudonsekainen eeeei”, kummastelin.

“Mutta se pitäisi sopia etukäteen. Sillä tavalla, että tietäisi jo ennen tabletin ottamista, että mitä tehdään sen jälkeen!” kuusivuotias perusteli.
 
Fiksua!

Lisää digikasvatuksesta:

Isäkuukaudet: Ruutuaika, miksi se on niin vaikeaa?

Jyllannin suomineito: Nuoret tykkäävät tulla meille, sillä täällä ei nalkuteta pelaamisesta – miksi meillä saa pelata?

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa!

Kommentit (6)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Mukava kuulla! Ja kuuluuhan tämä toki sarjaan "ei siinä ainakaan mitään menetä", koska jos jatkotekemistä ei mieti etukäteen, sen joutuu miettimään jälkikäteen... Olisipa mukava kuulla myöhemmin, auttoiko poitsin idea perheessänne!

Vierailija

Jotkut nopeatempoiset pelit aktivoivat sympaattista hermostoa ja sekin voi olla syynä ärtyneisyyteen peliä lopeteltaessa. Toki lapsi voi olla ärtynyt monessa muussakin tilanteessa kun mukava tekeminen pitää lopettaa. Omaa poikaa ärsytti eilen kun jalkapallon pelaaminen piti lopettaa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista ja pohdinnasta! Hyviä huomioita molemmat. Kyllä meilläkin lapsia kiukuttaa muidenkin mukavien hommien lopettaminen, mutta rehellisyyden nimissä ilmiö on yleisempi tablettipelien kanssa kuin muulloin. Liekö syy sitten sympaattisessa hermostossa vai missä.

Isivuosi

Hieno idea! Kyllä lapset vaan on fiksuja. Itse huomasin aikanaan ollessani iltapäiväkerhossa töissä, että pelit lisäsivät levottomuutta.

Tuo ruutuaika on ido ja vaikea aihe nykymaailmassa, onneksi ei vielä tuon taaperon kanssa ajankohtainen. Paljon kuitenkin jo nyt mietityttää, miten tulevaisuudessa asian kanssa toimitaan.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Kyllä lapset ainakin meillä ovat useimmiten fiksumpia kuin isänsä... Digin käyttö on meikäläisen vajaan seitsemän vuoden kasvatusuran hankalin aihe. Siinä on niin paljon positiivista ja sen käyttö on kiinteä osa nykypäivää, mutta samaan aikaan negatiiviset asiat näkyvät myös erittäin selkeästi. Ei auta kuin toivoa, että vanhemman parhaansa tekeminen riittää tässä(kin) asiassa.

Kaupallinen yhteistyö Lasten oman kaupan kanssa.

Nelivuotias on ottanut luvatta kaupan hevi-osastolla sylintäyteisen vesimelonin kannettavakseen. Leveä hymy hyytyy juuri ennen kuin tyttö pääsee esittelemään ostosideaansa minulle – meloni lipsahtaa lattialle ja halkeaa kuin savipitoinen maa hellejaksolla.

Toruni ovat seitin ohuet, sillä katumus paistaa muksun kasvoilta. Punnitsen lähes kolmikiloisen melonin ja nostan ostoskärryyn. Jatkamme hedelmien ja vihannesten keräilyä. Tytön ilme synkkenee samaa tahtia kuin ostoskärry täyttyy.

Kyykistyn ja kysyn, että mikä on?

Minua harmittaa hirveästi, että otin sen melonin ja se putosi ja meni rikki”, tyttö sopertaa. Itku näyttää etsivän vain sopivaa katalyyttiä purkautuakseen.

“Kyllä sinua varmasti harmittaa, mutta ei siinä kuinkaan käynyt. Otetaan iso hali ja jatketaan. Saadaanpahan joku päivä melonia välipalaksi!” rauhoittelen.

Perheemme viisitoista sekuntia Prisma-julkisuudessa jää onneksi käyttämättä, sillä harmitus painuu taka-alalle. Jatkamme shoppailua, ja minä tuuletan mielessäni tilanteesta selviämistä.

Myöhemmin kotona juttelemme episodista vaimon kanssa. Olemme tyytyväisiä, että tyttö osasi itse kertoa fiiliksistään. Aina niin ei todellakaan ole, vaan tomeran tytön huoneen oven helat saavat ottaa vastaan selvittämättömien tunteiden aiheuttamia iskuja päivittäin.

Tunteiden sanoittamisesta puhutaan vanhemmille ja vanhempien keskuudessa niin paljon, että en varmasti ole ainoa, jolla asia kuohuu välillä yli. Vaikka ajoittain suorastaan inhoan koko tunteiden sanoittaminen -termiä, niin täytyyhän se myöntää, että ajatus on fiksu. Minulle todisteeksi riittää esimerkiksi tuo vesimeloni-gate.

Tässäkin asiassa kirjat ojentavat auttavaa kättänsä haparoivan vanhemman suuntaan. Sanoma on kustantanut tänä keväänä ilmestyneen kolmen kirjan Arjen taitoja -sarjan. Niissä käydään Disneyn tuttujen hahmojen avulla läpi paitsi tunteiden hallintaa ja tunnistamista, myös erilaisuuden arvostamista ja myötätunnon osoittamista.

Jokainen kirja sisältää noin kolmenkymmenen sivun tarinan, jonka sekä nelivuotias että eskarilainen jaksoivat hyvin kuunnella kertaistumalta. Haparoivan vanhemman kannalta kirjojen paras osuus koittaa tarinan jälkeen. Loppuun on nimittäin ladottu valmiiksi joukko kysymyksiä, joiden avulla lapsen kanssa voi keskustella kirjan aihepiiristä. Kysymykset ovat sillä tavalla hyviä, että ne eivät alleviivaa asioita liikaa, mutta pistävät silti miettimään.

Kirjasarjan opukset ovat:

  • Inside out: Kiukkupussit
  • Doria etsimässä: Halitaan!
  • Frozen: Ainoa laatuaan

Lasten Oma Kauppa, Sanoma Media Finland ja Vauva ovat osa samaa Sanoma-konsernia.

Kirjakolmikon kuvituksesta junioreiden mieleen parhaiten painunut yksityiskohta: "Kiukku kävi niin kuumana, että Inho paistoi liekeissä vaahtokarkkia!"
Kirjakolmikon kuvituksesta junioreiden mieleen parhaiten painunut yksityiskohta: "Kiukku kävi niin kuumana, että Inho paistoi liekeissä vaahtokarkkia!"

Haluatko voittaa yhden näistä kirjoista itsellesi? Isäkuukausien Facebookissa on arvonta sunnuntaihin saakka.

Kommentit (0)

Perheemme on elänyt yli kuusi ja puoli vuotta yhdellä palkalla ja Kelan tukieuroilla. Olemme jakaneet sekä työ- että lastenhoitolegit niin, että toinen vanhemmista on ollut koko ajan kotona. Talous on ollut alati tiukoilla, muttei missään vaiheessa ihan Imodiumilla.

Vuosi sitten kokosin yksitoistakohtaisen taloudellisen selviytymispakkauksen kotihoitovuosille. Sen jälkeen on tullut usein mieleen, että toisen vanhemman kotonaollessa ”yhteiset rahat” -ajatus on merkittävä osa pärjäämistä.

Tässäpä kuusi perustelua:

1)Impulssiostokset joutuu perustelemaan paitsi itselleen, myös samaa tiliä käyttävälle puolisolle. E-rit-täin usein tämä poistaa tarpeen heräteostosten tekemiseen.

2)Yhteinen tili on laiskan (lue: mukavuudenhaluisen) valinta. Jollakin toiminee esimerkiksi menojen jakaminen tulojen suhteessa tai eurojen siirteleminen aikuisen tililtä toiselle. Joku tykkää jopa siitä, että saa lyödä tulot ja menot taulukkolaskimeen. Mutta tykkääväthän jotkut kansantanssistakin.

Meillä on tällä hetkellä elämässä muuttujia jopa enemmän kuin lappilaisessa digiboksin ostamisessa. Iltoihin ei siis varsinaisesti kaivata Excel-sulkeisia. Ei edes keskustelua siitä, kuka maksoikaan ulkohaalarin edelliskerralla. Eikä riitoja rahasta.

3)Yhteinen tili helpottaa kotona olevan suhtautumista työssäkäyvän ylitöihin. Ylityöthän ovat tavallaan extrahommaa myös lapsia kotona hoitavalle. Erona on vain se, että kotihoidontuki ei työtunteja katso. Puolison ylityöilmoitus saattaa helposti aiheuttaa naapuriin saakka kuuluvan hiljaisen huokauksen. Kun ylityökorvaus aikanaan napsahtaa yhteiselle tilille, saa myös kotia pystyssä pitänyt siitä siivunsa.

4)Perheen kaikkien sisääntulevien eurojen asettaminen samaan kakkuun tuntuu ainoalta reilulta ja tasa-arvoiselta ratkaisulta. Jos toinen kasvattaa lapsia kotona palkatta ja toinen tekee ansiotyötä, niin olisi melko outoa jättää kotona oleva rahatta.

Hippo keulii!
Hippo keulii!

5)Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu nollasaldo vain puolikas nollasaldo. Nolla on toki jaettunakin nolla, mutta kyllä arki helpottuu, kun kumpikin aikuinen tietää perheen taloudellisen tilanteen. Suomeksi sanottuna jakaa tuskan siitä, kun pakollisten menojen jälkeen tilille ei pahimmillaan jää kuin muutama euro.

6)Jaetut rahat helpottavat myös hankinnoista haaveista puhumista. Ei synny tilannetta, jossa toinen ehdottaa vaikkapa pitkää viikonloppua kivassa kaupungissa ja toinen torppaa keskustelun toteamalla: ”Ai, millä rahalla?” Jos haavetta varten käynnistetään extremehypersäästökampanja, molempien on helpompi sitoutua, kun tulot ja menot ovat tiedossa.

Myös bloggaajakaverit ovat pohtineet aihetta, check it out:

(K)Akkavalta - Perheessämme jokainen pennonen on yhteinen

Villi viisikko - Mun, sun ja meidän rahat

Ps. Tule seuraamaan Isäkuukausia myös Facebookiin, Instagramiin tai blogit.fi:hin. Siihen ei tarvita kenenkään rahaa.

Edit 14.5.2018: Aito Säästöpankki nosti Twitterissä esiin erittäin hyvän huomion yhteiseen tiliin liittyen. Isäkuukaudet kiittää mitä nöyrimmin ja on täysin samaa mieltä!

 

Kommentit (2)

Vierailija

Meillä on molemmilla omat tilit sekä yhteinen taloudenhoitotili. Miehen tilille menee hänen palkkansa sekä vuotuiset osinkotulot ja minun tililleni minun osa-aikainen palkkani sekä vuotuiset osinkotuloni. Osakkeet olemme saaneet lapsuudenkodistamme sillä molempien vanhemmat olivat säästäneet pienet osakesalkut, molemmat olemme lisäksi jatkaneet osakesäästämistä ja omistusasuntojemme maksamista heti kun menimme työelämään, lisäksi minulle tuli pieni perintö isovanhemmilta koska olivat testamentanneet varansa niin ettei kukaan joudu maksamaan perintöveroja ja sijoitin sitten senkin osakkeisiin. Lapsilisät menevät taloudenhoitotilille ja sinne siirrämme myös lähes kaikki osinkomme eli mies siirtää kaikki omansa ja minä siltä osin kuin ylittävät osa-aikaisen työntekoni menetykset. Lisäksi olimme laittaneet tilisäästöjämme n. 20000 euroa taloudenhoitotilille ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Toimii meillä erinomaisesti. Molemmilla on taloudenhoitotilin käyttöoikeus ja sieltä maksamme mm. lasten kaikki kulut, yhtiövastikkeen, veden, sähkön, lämmön ja vakuutukset. Omilta tileiltämme maksamme omat vaatekulumme, parturit, kosmetologit, kosmetiikan, harrastuksemme ja mies isompipalkkaisena ja autoa pääasiassa käyttävänä maksaa omalta tililtään autokulumme eli kuukausittaisen huoltoleasingmaksun. Taloudenhoitotililtä laitamme kuukausittain molemmille lapsille indeksirahastoon 50 euroa, jonka saavat sitten osakkeina mukaansa kun muuttavat kotoa. Tarkoitus on myöskin että me vanhemmat ja molemmat isovanhemmat pystyisivät laittamaan lapsille osakkeisiin yhteensä muutaman kymppitonnin lahjoituksena ennen heidän kotoamuuttoaan, jotta pärjäisivät sitten opiskeluajan osingoilla, osa-aikaisella työnteolla ja mahdollisilla opintotuilla. Samoin vanhempainvapaat ovat huomattavasti helpommat kun on osinkotuloja.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos perusteellisesta kuvauksesta! Arvostan suuresti tällaisia ratkaisuita, joissa pitkäjänteinen säästäminen on taloudessa ikään kuin prioriteetti numero yksi pakollisten menojen jälkeen. Tai ainakin sellainen kuva tekstistäsi jää.

Minusta aivan liian moni tekee niin, että ensin maksetaan pakolliset, sitten ostetaan "kaikkea kivaa" ja lopuksi säästetään, jos jotain on jäljellä. Usein ei ole. "Säästäisin minä, mutta kaikki menee, mitä tulee." Varsinkin lapsille säästämisessä säästämisen täytyy olla prioriteeteissa tärkeämmässä asemassa kuin pakollisiin kuluihin kuulumattomat ostokset.

Mukavaa kevättä perheellenne!

Myönnän. Erittäin puheliaat lapsemme aiheuttavat minulle joskus nolostelua julkisilla paikoilla. En varsinaisesti ajattele, että esimerkiksi kaupassa pitäisi olla hiljaa. Silti jostain äärimmäisen syvältä alitajunnasta kumpuaa ajoittain tunne, että suomalaisen pitää ennemmin vaieta kuin puhua pulputtaa alati. Kauppajonossa katselen ympärilleni, kun tenavat selittävät, kertovat, keksivät ja sanailevat.

Tänään sain opetuksen, kun hain etätyöpäivän lounastauolla pojan eskarista ja ruokaa Lidlistä. Autossa ja kaupassa poju puhui hänelle ominaiseen tyyliinsä paljon ja innostuneesti.

Hän kertoi päivän kuulumisista. Guinnesin ennätyskirjaa muun muassa olivat lukeneet. Ei siis ihme, että poju suunnitteli tekevänsä illalla Lasten maailmanennätykset -kirjan. Siihen tulisi kertomuksia vahvoista lapsista.

Ensimmäinen esiteltävä maailmanennätys olisi eskarikaveri, joka jaksaa kuulemma nostaa isänsä ilmaan.

Liityimme kassajonoon hetki sen jälkeen, kun kauppakuulutus oli ilmoittanut: ”Olkaa hyvä, kassa kolme aukeaa.”

Jonossa poitsi antoi mielikuvituksensa ravata ja selitti tauotta, miten mikäkin kassa voisi aueta ja osa mennä kiinni: ”Sitten ykkönen aukeaisi ja kolmosesta siirtyisi väki ykköseen. Ja sitten kakkonenkin menisi kiinni, mutta viitonen ja kuutonen aukeaisi. Olkaa hyvät, kassa neljä aukeaa. Taas väki siirtyisi…”

Edessämme suomalaisten rakastamassa ihmismuodostelmassa oli mummoikään ehtinyt nainen. Hän kääntyi useamman kerran hymyilemään poitsin jutuille ja kysyi viimein: ”Minkä ikäinen hän on? On niin mukava, kun puhuu paljon!”

”Eskari-ikäinen”, vastasin.

Sen jälkeen keskityimme siirtämään itseämme jonossa kohti kassaa. Poitsi jatkoi juttuaan.

Kassojen välisessä kanjonissa poju lueskeli houkutushyllystä tuotemerkkejä: ”Ha-ri-bo! Voidaanko ostaa nallekarkkeja?”

Ei liene yllätys, että taklasin ajatuksen: ”Viikonloppuna ja vappuna herkuteltiin, joten emme osta tänään karkkeja.”

Lapsi tyytyi kohtaloonsa ja jatkoimme vaellustamme edessä häämöttävää kaupallisuuden alttaria kohti. Mummuikäinen sai ostoksena maksettua. Yllättäen hän kääntyi meitä kohti ja tökkäsi poitsin käteen pienen karkkipussin: ”Kun sinä niin puhuit niistä nallekarkeista.”

”Kiitos”, sopersi poika.

Itse olin niin ällikällä lyöty, etten osannut muuta kuin vaatia poikaa sanomaan isommin kiitos.

Täytyy myöntää, että aina silloin tällöin poitsin loputon mertarantamointi väsyttää. Ja kuten alussa kirjoitin, julkisilla paikoilla joskus ohuesti nolottaakin.

Tämän päivän kohtaaminen oli aivan loistava muistutus siitä, että sivulliset eivät välttämättä pulputuksesta häiriinny. Pikemminkin päinvastoin. Kiitos karkeista!

Ps. Eskarilainen oli kotona äärimmäisen reilu ja jakoi pussin lähes oma-aloitteisesti tasan siskonsa kanssa.

Isäkuukausien Facebook ja Instagram kertovat perheemme arjesta ja isyydestä. Tervetuloa seuraamaan!

Kommentit (10)

Vierailija

Mekin ollaan huomattu että 1.9 v esikoisemme puheenpulina julkisella paikalla on herättänyt enemmän positiivisia reaktioita ja kohtaamisia kuin puhinaa ja silmien pyörittelyä, olen joka kerta yhtä iloinen ja hämmentynyt tästä 😊

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista ja kokemuksen jakamisesta! Liekö tässäkin asiassa sitten niin, että ne mielensäpahoittajat tuovat tunteensa liioitellun vahvasti esiin...

Sormet suuhun
Liittynyt14.3.2018

On ihanaa kun lapset puhuvat! Olin jo ennen lapsia sitä mieltä, että suomalainen tapa kasvattaa hiljaisia aikuisia on aivan järjetön :-) Siksi pyrin siihen, etten pyydä taaperoani puhumaan hiljempaa, tai olemaan laulamatta. Tietenkin jos taaperomme huutaa tai kiljuu, pyydän tietty lopettamaan koska käytöstavat :-D Kiva, että teilläkin on puheliaat lapset, voit olla ylpeä <3

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olen täysin samaa mieltä! Käytöstavat pitää toki olla. Tai lapsen kohdalla voinee sanoa, että käytöstapoja pitää toki harjoitella. Jostain syvältä suomalaisuuden perusolemuksesta noita ollaan nyt hiljaa -tunteita silti joskus itselläni nousee. Kiitos "tuesta" ja kommentista!

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kyllähän lasten jutut yleensä ovat ihan mahtavaa kuunneltavaa!

Kiitos kommentista ja onnistunutta viikonloppua teillekin!

Hilleri

Mahtava tuo mietintä kuinka kassat aukeavat vuorotellen ja väki siirtyy minne milloinkin. 👍Nauroin ajatukselle ääneen 😂
Lasten jutut on niin parhaita! Tylsäks kävis elämä muuten.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

"Kauppa tarjoaa nyt vähän hyötyliikuntaa!“

Voi että on mukava lukea, että teksti saa hymyilemään. Kiitos kommentista ja mukavaa kevään jatkoa!

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017