Kirjoitukset avainsanalla arvio

Kaupallinen yhteistyö Lastentarvikkeen kanssa

Internetillä on tarkat silmät ja herkästi kommentoivat sormet. Tämän sain huomata, kun postasin pari kuukautta sitten blogiin Viisi syytä, miksi kantoreppu on isän luottokampe -kirjoituksen.

Kuvassa näkyi osa reppua, jonka kyydissä kuopuksemme tykkäsi olla. Kommentoijat ojensivat minua kertomalla, että kyseessä on rintareppu, ei kantoreppu. Onnekseni internet oli noussut ylös oikealla jalalla ja sain huomautukset varsin rakentavasti esitettyinä.

Myönnän - minulla ei ollut aavistustakaan, että rinta- ja kantoreppu ovat kaksi eri kampetta. Mutta niin ne ovat.

Rinta- ja kantorepulla on yhtä paljon samaa kuin käsilaukulla ja attaseasalkulla. Suurin ero on siinä, että rintareppu ei ole ergonominen kantajalle eikä kannettavalle. Kantoreppu on. Eroista lisää postauksen lopussa.

Lapsen kantaminen tekee hyvää sekä vanhemmalle että lapselle, kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin. Samalla harmittelin, että pukeminen on vaikeaa ja selkä vaikeroi.

Palautteiden sisäistämisen jälkeen tajusin, että syy saattoi olla kantovermeessä. Ei siis ihme, että hikoilin tyytyväisyyttä, kun Lastentarvike tarjosi mahdollisuutta testata oikeaa kantoreppua: Najell Omnia.

Eipä tule selkä enää kipeäksi!

Omnille ja minulle oli kuitenkin käydä kuin klassiselle avioparille. Olimme kasvaa erilleen ennen kuin ehdimme kunnolla yhteen. Omnin käyttöohjekirja ei ole selkein mahdollinen. Jouduin tarttumaan opukseen useampaan otteeseen ennen kuin ymmärsin kokonaisuuden.

Alkuhankaluuksien jälkeen Omni on osoittanut kerta kerralta selvemmin, miksi kantoreppu on hyvä.

Ensinnäkin, se on todella nopea pukea. Valmistajan tavoitteena on ollut tehdä “maailman helppokäyttöisin kantoreppu”. Sen kyllä huomaa. Reppu sujahtaa käyttövalmiiksi kantajansa päälle puolessa minuutissa.

Omnin pukeminen on helppoa: se nykäistään päälle kuin reppu, jonka jälkeen napsautetaan lantiovyö kiinni. Lopuksi kiinnitetään rintaremmi. Kun reppua käyttää etupuolella, vaatii rintaremmin kiinnitys lapaluiden päälle toimivat kyynär- ja olkanivelet.
Omnin pukeminen on helppoa: se nykäistään päälle kuin reppu, jonka jälkeen napsautetaan lantiovyö kiinni. Lopuksi kiinnitetään rintaremmi. Kun reppua käyttää etupuolella, vaatii rintaremmin kiinnitys lapaluiden päälle toimivat kyynär- ja olkanivelet.

Erityisesti arvostan tätä: Omnin käyttäjän selkä ei tule kipeäksi, vaikka 13-kiloinen taapero tutustuu aikuisen näkövinkkeliin pidemmänkin ajan. Kokemukset perustuvat 90-prosenttisesti etupuolella kantamiseen niin, että lapsikin katsoo menosuuntaan.

Olen yrittänyt miettiä, mistä kannettavuuden hyvyys johtuu. Luullakseni suurin syy asialle on, että leveän lantiovyön ansiosta tenavan painosta iso osa lepää hartioiden sijaan kantajan lantiolla. Ilmiö on sama kuin rinkoissa.

Myös lapsi on viihtynyt hyvin. Kun häneltä kysyy: “Tulisitko joksikin aikaa kantoreppuun?” Saa vastaukseksi makoisan hymyn ja maailman tärkeimmän sanan “äää-ä”!

Repun lantiovyössä on kätevä tasku. Sinne mahtuu puhelin, mutta erityisen hyvä taskuun on sujauttaa kämpän avaimet ulkoillessa, jolloin kotiin tullessa ei tarvitse kaivaa nippua repun alta housujen tai takin taskusta.
Repun lantiovyössä on kätevä tasku. Sinne mahtuu puhelin, mutta erityisen hyvä taskuun on sujauttaa kämpän avaimet ulkoillessa, jolloin kotiin tullessa ei tarvitse kaivaa nippua repun alta housujen tai takin taskusta.

Repun yläosan soljet ovat erikoiset. Metalliset lukot eivät avaudu vahingossa, mutta ovat parin totuttelukerran jälkeen helppokäyttöiset.
Repun yläosan soljet ovat erikoiset. Metalliset lukot eivät avaudu vahingossa, mutta ovat parin totuttelukerran jälkeen helppokäyttöiset.

Isommilla kannettavilla (käyttöohjeen mukaan kuudesta kuukaudesta eteenpäin) lapsi istuu vaahtomuovisen lannetuen päällä. Tuki on siis repun sisässä, mutta sen muoto näkyy hyvin tässäkin kuvassa.
Isommilla kannettavilla (käyttöohjeen mukaan kuudesta kuukaudesta eteenpäin) lapsi istuu vaahtomuovisen lannetuen päällä. Tuki on siis repun sisässä, mutta sen muoto näkyy hyvin tässäkin kuvassa.

Kantoreppu vs. rintareppu

  • Rintarepussa lapsen alle tuleva repun osa on kapea. Lapsen paino jakautuu pienelle alueelle, käytännössä pitkälti “haaroväliin” ja lapsen jalat roikkuvat.
  • Kantorepussa lapsen alle tuleva osa on leveä,  “polvitaipeesta polvitaipeeseen”, jolloin jalat eivät roiku ja paino jakautuu isommalle alueelle. Käytännössä muksun polvet ovat ahteria korkeammalla. Kärjistäen voi sanoa, että lapsi istuu, ei roiku.
  • Rintarepussa lapsen selkä on jalkojen roikkumisesta johtuen varsin suorassa. Lapsella, joka ei vielä osaa seisoa, selän pitäisi olla pyöristyneenä, koska se on vähän maailmaa nähneen selän luonnollinen asento. Kantorepussa selkä jää tällaiseen “C-asentoon”.

Lähde ja lisätiedot kantamisesta: www.kantoliinayhdistys.fi

Isäkuukausien kantorepun käyttövinkki: lapsi tykkää olla repussa. Jos kynsien leikkaaminen on muutoin hankalaa, repun tarjoama mukavuus voi auttaa manikyyrin tekemiseen vaadittavan sätkimättömyyden löytämisessä.
Isäkuukausien kantorepun käyttövinkki: lapsi tykkää olla repussa. Jos kynsien leikkaaminen on muutoin hankalaa, repun tarjoama mukavuus voi auttaa manikyyrin tekemiseen vaadittavan sätkimättömyyden löytämisessä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö Oppi & ilon kanssa.

Millainen on hyvä leikkikalu, peli tai ajanviete? Jos kysyisit minulta, niin vastaukseni punaisessa langassa olisi kolme säiettä: mielikuvitukselle tilaa jättävä, kestävä ja sellainen, että lapset voivat puuhata sen parissa itsekseen aikuisen alkuneuvonnan jälkeen.

Oppi & ilo -brändin pyyhittävät tehtäväkirjat ovat olleet meillä jo kahden innokkaan kynänkäyttäjän armoilla. Ne ovat täyttäneet heittämällä kaksi jälkimmäistä kolmesta kriteeristä.

Kotoamme löytyy pari muutakin Oppi & ilo -tuotetta. Ei siis ihme, että suorastaan hihkuimme, kun pääsimme testaamaan kolmea brändin tämän syksyn uutuustuotetta.

Minä itse osaan vastata – lukutaidotonkin osaa pelata itsenäisesti

Kysymyskorteissa on hauska oivallus. Lapsi voi tarkistaa itse vastauksensa oikeellisuuden. Jokaiseen kysymykseen on nimittäin kolme vastausvaihtoehtoa. Vastaaminen tapahtuu työntämällä sormi oikean vastauksen kohdalla olevasta reiästä. Kortin toisella puolella oikean vastauksen kohdalla bailaa orava. Toisin sanoen: jos lapsen sormi on iloitsevan kurren kohdalla, vastaus meni oikein.

Minä itse osaan vastata -kuution sadan kortin aiheet liittyvät eläimiin, väreihin, muotoihin ja kokoihin. Pelasimme nippua jonkin aikaa 3,5- ja lähes kuusivuotiaan kanssa. Sen jälkeen luistelin vaihtopenkille. Yllätyin melkoisesti, kun nuorempikin osasi päätellä suurimman osan kysymyksistä oikein, vaikkei lukea toki osaakaan!

Piti ihan testata. Kortin kysymys: “Kuka on iloinen?”, kolmevuotiaan veikkaus kysymyksestä: “Mikä näistä on iloisin?”. Kortin kysymys: “Mikä on jäniksen herkku?”, kolmevuotiaan tulkinta: “Mikä on jäniksen ruokaa?”. Kortti: “Minkä värinen on mansikka?”, kolmevuotias: “Mikä on mansikan väri?” Kortti: “Minkä poika laittaa päähänsä pyöräretkelle?”, 3v: “Mikä pitää olla päässä pyöräillessä?”

Kuution ainoaksi miinuspuoleksi osoittautui se, että lapset pelasivat nipun melko nopeasti läpi. Olen kuitenkin varma, että perinteinen temppu eli pelin piilottaminen pariksi viikoksi kiillottaa kerran käytetyn ajanvietteen uutta vastaavaan hohtoon.

Hoksaa! – Touhukas tutkailupeli

Tutkailupelin kaksipuoleinen pelilauta on ovela – vähän kuin pienoispalapeli. Samoin pelimerkit ovat ovelia – hieman kuin tarttuvaa mönjää. Merkki siis tarttuu pelilautaan kiinni. Ja kerää toki lattiaan “teipattuna” itseensä likaa. Ohjeen mukaan merkit voi pestä tällaisen haverin jälkeen vedellä.

Tutkailupelissä laudalta etsitään noppien määräämiä asioita hiekan valuessa tiimalasissa. Helpoimmillaan etsittävä juttu voi olla “punaista”, mutta vaikeimmillaan esimerkiksi “jokin vihreä nelijalkainen eläin”.

Tässäkin Oppi & ilo -tuotteessa materiaalien laatu on tarpeeksi hyvä. Itseäni miellytti se, että ensimmäisen pelikierroksen jälkeen lapset pelasivat usempana päivänä keskenään peliä. Aikuista ei tarvittu kuin tulkitsemaan noppien sanomaa.

Automatkojen pelastus

Korttipakka sisältää 78 pikkutehtävää. Tuotteen nimelle lienee kaksi selitystä. Pieni pakka on ensinnäkin helppo napata autoon tekemiseksi mukaan. Toisaalta tehtävät ovat hengeltään tuttuja vanhemmille, jotka ovat istuneet 80- tai 90-luvulla takapenkillä. Siis aikana, jolloin autosta ei löytynyt elektroniikkaa juuri muualta kuin nuppimankasta.

Pari esimerkkiä.

1)Yksi matkustajista sanoo jonkin sanan ja vieruskaverin on keksittävä uusi sana käyttämällä ensimmäisen sanan viimeistä tavua oman sanansa ensimmäisenä tavuna. Ta-lo, lo-ma, ma-to…

2)Kumpi painaa enemmän: kilo höyheniä vai kilo rautaa?

3)Kukin matkustaja valitsee, mitä kerää katsomalla auton ikkunasta matkan varrella ulos. Yksi voi etsiä lehmiä, toinen hevosia, kolmas punaisia autoja. Se joka saa ensimmäiseksi kymmenen rajan rikki, on voittaja.

Touhukas tutkailupeli on luokiteltu 4-99 -vuotiaille ja Minä itse osaan vastata -kuutio 3-5 vuotiaille. Ne molemmat todistetusti toimivat ilman lukutaitoakin. Sen sijaan Automatkojen pelastuksesta ei irtoa hupia, jos ei osaa lukea. Ei siis ihme, että ikäsuositus on 6-12 vuotta.

Aikuisen avulla nipussa riittää virikettä nuoremmillekin. Meidän 3,5 -vuotiaamme oli liekeissä vanhoista kunnon Mikä kana kasvaa pellossa? -tyyppisistä kysymyksistä. Niitä piti improvisioida matkan aikana lisääkin. Ja hauskaa oli aikuisillakin, sillä leikki-ikäisen vastaus ei todellakaan aina ollut ilmiselvä porkkana.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu huonoista kokemuksista, kun lapsia ja ravintolaruokailua on yritetty mahduttaa samaan lauseeseen. Eikä varmaan täysin syyttä.

Siksi en malta olla kertomatta, kuinka mahtavastikin asiat voivat mennä.

Kävimme hiljattain koko perheellä kauppakeskuksen ketjuravintolassa, jonka ohi kuljemme ainakin kerran viikossa. Isommat tenavat mankuvat aika usein ohimarssiin liittyen, että meidän pitäisi käydä kyseisessä ruokalassa. Mankumisen syy ei tosin ole miljöö, eikä ruoka, vaan kauppakeskuksen käytävään houkuttelevasti näkyvä leikkipaikka.

Eskarilainen sai päättää kohteemme muutamasta vaihtoehdosta, koska hänen syntymäpäivänsä on tässä syystalvella. Ravintolaksi valikoitui siis tuo helposti kauppakeskuksessa maijaileva paikka.

Kun pääsimme pöytään, tarjoilija antoi lapsille omat listansa. Junioreiden ruokalista oli kahdella tapaa maininnan arvoinen. Siinä oli ihan samanhenkisiä ruokia kuin aikuistenkin listassa, eikä vain nauravia nakkeja ja muusia. Lisäksi menun taustalla oli pikkutehtäviä, joiden ratkomista varten tarjoilija kiikutti pöytään penaalillisen tusseja.

Kun keskityimme päivän vaikeimpaan valintaan, vauva repi taidokkaasti yhden menun nurkasta useampia paloja irti. Menu oli toki yksisivuinen paperi, mutta silti. Kun tarjoilija saapui ottamaan valintojamme vastaan, hän kuittasi tuhoutuneen ruokalistan huumorilla: “Jahas, nuorimmainen söi jo alkupalat!”

Ja arvaapa mitä tarjoilija teki, kun lipsautin, että olimme juhlistamassa eskarilaisen syntymäpäivää? Hokkus-pokkus, jostain löytyi lasten keittokirja, jonka tarjoilija signeerasi ja antoi lahjaksi esikoiselle. Poju reagoi eleeseen kuin bussikuski tippiin. Meni hämilleen, kiitti vienosti ja totesi hetkeä myöhemmin: “En osannut arvata, että täältä voi saada tällaisen!”

Tässä vaiheessa isommat muksut saivat luvan mennä testaamaan sitä kaihon karavaanista monet kerrat vilkuiltua leikkipaikkaa. Ja olihan siellä useammanlaista tekemistä.

Tuli ruoka. Ja ruoka katosi. Sitten katosivat muksut jälleen leikkinurkkaan. Ja melkein samalla ilmestyi pöytäämme jälleen tarjoilija. Torppasimme jälkiruokaehdotuksen, jonka jälkeen tilanteen tasalla ollut tyyppi kysyi: “Toisinko saman tien laskun?”

Mitä, eikö tarvitsekaan odottaa puolta tuntia, että pääsee vinguttamaan, niin kuin valitettavan monessa ravintolassa? Vaimon kanssa puoli tuntia laskua odottaen on joskus jopa kiva, mutta kolmen alle kouluikäisen kanssa viihdyttävää kuin hammaslääkärikäynti.

Kiitos Rosso Kempele, well done!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö Lasten oman kaupan kanssa.

Isä lämmöksi alle, kirja suuhun ja maistelemaan. Näin yhdeksänkuinen kokenee hetket, joita itse kuvailisin ytimekkäästi seuraavin sanoin: vauva syliin, kirja käteen ja lukemaan.

Tällä viikolla lueskelimme ja maistelimme paria Disneyn vauvakirjaa. Raadin tulokasjäsenen mielestä maku oli ilmeisen hyvä, suorastaan koukuttava, sillä isä joutui vetämään kirjan nurkkia pois kitalaesta liiankin usein. Kokoonpanoon liittyi jossakin vaiheessa lukurupeamaa myös 3- ja 5-vuotiaat luottopakit.

Matki meitä!

Tästä kirjasta voi varauksetta sanoa, että se toimii vauvasta vaariin. Tai ainakin vauvasta keski-ikäiseen. Kyseessä on peilikirja, jossa on jokaisella sivulla oma peili. Mahtava juttu! Kun ensimmäinen on maisteltu tahmeaksi, muista näkee vielä.

Ideana on matkia tuttujen Disney-hahmojen edesottamuksia tyyliin: “Hessu on hassu. Hän näyttää kieltään! Osaatko tehdä yhtä hassun ilmeen?” Sohvamme tärisi vallan suurella taajuudella, kun minä sekä vanhemmat lapset vääntelimme naamaamme ja vauva tutkaili touhujamme peilien kautta. Tämän kirjan voisin viedä lahjaksi lapsiperheeseen!

Iloiset sanat

Kirja on perinteinen kuvasanakirja: aukeamilla on teemoittain järjesteltynä kuvia, joiden viereen on kekseliäästi painettu aikuista helpottamaan kuvassa olevan asian nimi. Tiedäthän – ankan vieressä lukee “Ankka” ja taulun vieressä “Taulu”. Lukeminen onnistuu siis siinäkin vaiheessa kun iltapuuro vilahtaa väsymyksen takia mikron sijaan viereiseen jääkaappiin kypsymään.

Tässä kirjassa on sekaisin valokuvia ja piirroksia. Joku tykkää. Toinen ei. Minä en. Mutta niin se on kansantanssinkin kanssa. Eikä asia tietenkään lukemista estä.

Kuvakirjojen lukeminen vauvan kanssa on välillä hieman turhauttavaa. Siinä kun osoittelee kuvia ja yrittää tartuttaa sanoja pienen mieleen niin toinen vetää kirjaa kuola valuen suuhunsa. Tällainen lukeminen on kuitenkin ilmeisen tärkeää ja siinä tehtävässä Iloiset sanat toimii oikein hyvin.

Kolme- ja viisivuotiaskin jaksoivat olla mukana koko kirjan läpi, kun tein heille kysymyksiä kuvista. Vauva-ajan ohittanutta lukijakuntaa ajatellen viimeisellä aukeamalla oli kuvattuna numerot ykkösestä kymmeneen. Kiva lisä!

Se pitää vielä mainita, että yhdeksänkuisen mielestä kirjan liukkaat, komeasti ja kirkkaasti painetut sivut olivat ilmeisen kiinnostavia. Maistelun lisäksi hän tutustui pintaan huomattavan pitkiä aikoja sivujen pintaa tunnustellen ja silitellen. Sama tunnustelu jatkui toisella lukukerralla.

Lasten Oma Kauppa, Sanoma Media Finland ja Vauva ovat osa samaa Sanoma-konsernia.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017