Kirjoitukset avainsanalla kuulumiset

“Sä olet tähti. Lainaa mulle loistoasi. Tähti!”

Don Huonojen hitin kertosäe on viime aikojen korvamatoni. Kuopuksen kehityksen kadenssi on nyt sellainen, etten pysy tahdissa mukana. Taaperolle eilisen haaste on tämän päivän itsestäänselvyys. Käy mielessä, että jos saisi itselleen murusen tuosta oppimiskyvystä ja energiasta, ei tarvitsisi kipuilla keski-ikäistymistä. Lainaa mulle loistoasi.

Elämä taaperon kanssa on tällä hetkellä nannaa (huom. ei Nannia).

Vielä kesällä oli toisin.

Seitsemässä isyysvuodessa on ehtinyt kohdata uhmavaiheen jos toisenkin. Silti kuopuksen uhma löi minut polvilleen. Olin täysin samaa mieltä Koti-iskä88:n kanssa: “En muuten ymmärrä miksi uhmaikää kutsutaan tahtoiäksi. Sama kuin kutsuisi mustaa surmaa kesäflunssaksi.

Heinäkuussa tyttö tuntui huutavan, itkevän ja raivoavan tauotta. Suurimmaksi osaksi siksi, että ei saanut tahtoaan läpi. Toiseksi suurimmaksi osaksi siksi, että ei osannut tehdä haluamaansa, vaikka saikin tahtonsa läpi. Ruokailut – yhtä itkua. Nukkumaanmeno – yhtä itkua. Leikit – yhtä itkua.

Ja kaikki – sitä samaa itkua.

Mutta elokuulla tapahtui jotain. Uhma alkoi pyöristyä hämmentävän nopeasti. Elämä muuttui parissa viikossa.

Samalla se alkoi soida päässäni: “Sä olet tähti!

Uhman taipuminen toi paitsi hymyn taloon, myös jo mainitun uskomattoman kehityksen taaperon taitoihin. Alkoi ilmeisesti jäädä rageemiselta energiaa oppimiseen.

Hämmentyneenä olen huomannut keskittymiskyvyn muuttuneen kuukaudessa kirjan kahdesta sivusta kahteen kirjaan. Eikä kirjalta tarvitse enää lopuksi kääntää niskoja nurin.

Elokuun alkupuolella taapero imeskeli tuttia lähes tauotta. Saattoi toki olla niinkin, että vanhemmat asensivat sen ajoittain äänenvaimentimeksi. Nyt sitä tarvitaan enää unilla.

Ja syöminen – sen voi sittenkin hoitaa itsenäisesti ja ilman raivoa!

Opittujen taitojen listaan voisi lisätä vielä hyvällä tolalla olevan pottailun sekä koko ajan enemmän juoksua muistuttavan liikkumisen: korva on käännöksissä yhä lähempänä lattiaa.

Uhmasta osa on siis passitettu vilttiketjuun.

Realistina tajuan, että viltissä kerätään voimia uutta tulemista varten. Siksi nautin nyt, kun lapsen tulilanka on yhä useammassa tapauksessa reilusti yli sekunnin mittainen ja lapsi oppii alati uusia hienoja juttuja.

Ei ihme, että nukuttaessani hyräilen: “Tähti. Sä olet tähti, eikä mikään voi sua pysäyttää!

Isäkuukausien Facebook ja Instagram.

Kommentit (0)

Pelasimme tunnin jalkapalloa auringossa. Kaikkien kasvoilla välkkyi hiki, mutta vielä enemmän ilo. Lapset hyödynsivät jälkiruuaksi varhaisten esi-isiensä geeniperintöä pihan kiipeilytelineissä. Tunnelma oli niin sunnuntai kuin tunnelma voi olla.

Lähdimme kotiin päin. Ehdimme vain sata metriä, kun ekaluokkalainen joutui pysähtymään edellä pyöräilevän pikkusiskonsa takia. Mitään sanomatta hän irrotti otteensa ohjaustangosta ja nosti irvistäen keskisormen molemmista käsistä kohti siskon selkää.

WTF on kulunut ilmaus, mutta juuri siltä minusta tuntui eleen nähtyäni. Epätodelliselta. Jotenkin pettyneeltäkin.

Lapseni ensimmäinen kansainvälinen käsimerkki. Mihin raukea kiireettömyys ja yhteisen liikunnan pintaan pulpauttama me-henki katosi? Miten yhtäkkiä näytät siskollesi keskisormea lapsen kasvosi irveeseen venyttäen? Mitä ihmettä?

Hillitsin itseni kohtuullisesti. Yritin selittää, että keskisormen näyttäminen ei kuulu hyviin tapoihin.

Käänsimme jälleen kompassin kotiin. Hetken aikaa mielessä räksyttivät ne kaikkein epäolennaisimmat kysymykset: “Mistä poju on tuon oppinut? Keneltä? Missä tilanteessa?”

Onneksi seurana olivat vaimon ja lasten lisäksi esikoisen kummi avokkinsa kanssa. Ei ehtinyt liikaa pyöritellä täysin turhia kysymyksiä.

Kotiovella se tapahtui uudelleen

Muutaman sekuntin yritin pohtia, mikä olisi sopiva seuraamus keskisormen heiluttelusta. Lähinnä tuli mieleen, että joku isompi vetäisee pientä isottelijaa tauluun.

Taannuin siis uhkauksiin: “Keskisormen näyttäminen on niin huono tapa, että jokaisesta näkemästäni kerrasta tulee tabletiton päivä.”

Ilta meni kuitenkin mukavasti ja ehdin unohtaa koko keskisormen. Ennen aikuisten nukkumaanmenoa vaimo räjäytti pankin: “Kuulitko mitä juniori hoki minulle kylppärissä?”

En ollut kuullut. Onneksi. Raamatusta tutun paholaisen nimeä oli toistellut ja odottanut reaktiota. Vaimon itsehillintä oli riittänyt ja reaktio jäänyt sopivan laimeaksi.

Että kiitos vain elämä. Ja koulu. Ja elämänkoulu. Leuka rintaan ja kohti uusia kitkettäviä tapoja.

Ps. Isäkuukausien Facebookissa ja Instagramissa ei kiroilla. Sinne uskaltaa surffata vaikka lasten kanssa.

 

Kuva: www.pixabay.com

Kommentit (0)

Tiedän. Olemme etuoikeutettuja. Kaikki on niin hyvin, että allergioistakin perheeseemme on osunut oikeastaan vain ainoa hyödyllinen allergia. Kuulumme siihen sinisen planeetan muutaman prosentin vähemmistöön, jolla kaikki on hyvin.

Siitä huolimatta, tai juuri siksi, kehtaan marista harrastusvalintojen vaikeudesta.

Kun esikoisemme tanssiharrastuksen talvikausi päättyi keväällä, hän ilmoitti jo ennen kevätnäytöstä: “Ensi syksynä en halua tanssia. Haluan pelata jalkapalloa.”

Näytöksen jälkeen aihe onkin sitten kimpoillut puheissa kuin pallot Lotto-koneessa.

Peruskysymys kuuluu tietenkin, että mitä lapsi haluaa harrastaa?

Vastaus puolestaan riippuu ihan päivästä: Tänään puhutaan tanssin jatkamisesta, huomenna jääkiekosta, ylihuomenna tiedekerhosta... Seuraavana päivänä pikkumies ei halua pelata ainakaan jääkiekkoa, koska “en pidä toisten  tuuppimisesta”.

Mitä harrastus antaa?

Vanhempana mietin kuinka todennäköisesti harrastus johtaa rahakkaaseen ammattiin millaista vastapainoa harrastus tarjoaa koululle.

Eskarivuosi lastasi vanhemmuuden kärryyn kaksi oppia. Harrastuksia ei saa ensinnäkään olla liikaa. Niiden pitäisi ladata akkuja, ei suinkaan kuluttaa energiaa.

Toisaalta eskari itsessään oli raskasta. Ykkösluokka on kuulemma vielä raskaampi. Millainen ja kuinka usein toistuva harrastus keventäisi kokonaiskuormaa?

Tästä ajatuksesta on helppo hypätä mietteeseen siitä, että mitä harrastus ylipäätään antaa lapselle? Itse näen lapsen kaverisuhteet yhtenä tärkeimmistä syistä, joiden vuoksi olisin valmis notkumaan jäähallin lehtereillä kolmena iltana viikossa. Pitäisikö kysellä kavereilta, mitä heillä on syksyn harrastussuunnitelmissa?

Kirjoitinko, herra paratkoon, kolmena iltana? Ainakin kahtena. Se kaikki on pois perheen yhteisestä ajasta. Harrastuksen on syytä antaa lapselle paljon, että perheemme on valmis tällaiseen uhraukseen!

Taitoluistelussa ja viulunsoitossa tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan viimeistään rakenneultran jälkeen.

Monissa muissakin lajeissa todella aikaisin. Totta kai ajatus kalvaa vanhempaa: jos lapsi ei pääse tarpeeksi aikaisin harrastuksen pariin, osa ovista saattaa jo olla tulevaisuutta ajatellen kiinni.

Mutta mitä sitten? Ne samat ovet sulkeutuvat - tai pysyvät auki - myös siinä tapauksessa, että lapsi harrastaa harrastushyppelyä ja kokeilee vuoden sitä, toisen tätä.

Entäpä sitten eurot? Perheellämme ei ole varaa kartingiin, mutta soittimeen tai jääkiekkoon ehkä. Jatkaisimmeko kuitenkin hyväksi havaitulla linjalla, jossa perheen yhteinen hiihtolenkkikin voidaan katsoa harrastukseksi?

Esikoisen harrastuksia pohtiessa katse kääntyy myös kahteen nuorempaan. Jos vanhempien resurssit vielä esikoisen kohdalla riittäisivätkin vaikkapa jääkiekkoon, niin mikä on tilanne, kun perheessä muutaman vuoden kuluttua on kolme harrastavaa lasta? Mistä eurot ja tunnit sitten irrotetaan?

Ahdistaa!

Ei ihme, että vaimo asiasta keskustellessamme parahti tuskaisesti: “En minä tiedä, soita jollekin muulle!”

Muillakin Vauvan bloggareilla harrastusjutut pyörivät mielessä näin lehtien kellastumista odotellessa:

* Teehetkien koti: Syksyn harrastusrumba lapsiperheessä - mitä ja kenen ehdoilla?

* Terkuin Ninni: Lapsi harrastaa - kuka ja mikä määrää tahdin?

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - olet tervetullut seuraamaan perheemme edesottamuksia!

Kommentit (2)

Katta /Arki(paska)ruokaa

Meillä esikoinen (13v) aloitti luistelukoulussa 2,5 vuotiaana ja on ollut jääkiekkojoukkueessa 5-vuotiaasta lähtien. Into treenata ja pelata on iso. Ennemmin maksan ne sataset hyvästä harrastuksesta ja mies käyttää aikaa valmennukseen, kuin katselemme pojan hengailua paikallisessa kauppakeskuksessa. Sama tytön kohdalla. Jalkapallo tuli lajiksi kaksi vuotta sitten ja nyt vuosia jatkunut voimistelu päättyi futiksen viedessä voiton. Parasta tässä on se, että äitikin sai harrastuksen itselleen jalkapallosta, sekä pelaajana että tytön joukkueenjohtajana. 💪💪💪 Kannattavia sijoituksia siis. -Katta /Arki(paska)ruokaa

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olipa mukava, että jätit kommentin!

Mainitsit monta asiaa, jotka harrastuksissa voivat mennä hyvin. Ja silloin, kun nuo menevät hyvin, niin onhan se kaikille ilo. Ja iso ilo, eikä se käytetty raha ja aika varmasti tunnu huonolta sijoitukselta.

Vertailu kauppakeskushengailuun on tyly, mutta ei epärealistinen. Sen myönnän.

Esikoisenne on harrastanut jo niin pitkään, etten malta olla kysymättä: oletko huomannut, että harrastus olisi jossakin vaiheessa ollut raskaampi kuin jossain toisessa vaiheessa? Vai onko harrastus aina ollut ehdottoman selkeästi vastapainoa kouluhommille tarjoava?

Kunnassamme järjestettiin tänään aamulla erikoinen retriitti. Joukko aikuisia kokoontui koulun pihamaalle hieman vaiteliaina päivittelemään toisilleen ajan kulumisen nopeutta.

Koulut siis alkoivat.

Esikoisemme on yksi Suomen noin 61 000 uudesta ekaluokkalaisesta. Eilen illalla kotona oli ilmassa mukava sekoitus innnostuneisuutta ja jännitystä, mutta määrällisesti pysyttiin kohtuudessa. Suuria kysymyksiä juniorilla ei tuntunut olevan tulevaan koulunaloitukseen liittyen. Mitä nyt pohdiskeli, että pitääkö heti alusta lähtien viitata, jos on asiaa.

Veimme poitsin kouluun neljäveen ja yksiveen kanssa. Suuria tuntemuksia ei näkynyt kenenkään perheenjäsenemme olemuksessa. Tai no, neljävee oli kyllä selvästi turhautunut, koska ei päässyt testaamaan pihan suurinta kiipeilypyramidia.

Esikoisen koulun alkaessa pitäisi kai olla liikuttuneessa mielentilassa.

Minulle tunne iski puoli tuntia koulun pihasta lähtemisen jälkeen, kun menimme pienempien kanssa kauppaan.

Venytin ensimmäistä kertaa ikinä kuopustamme kauppakärryistä painamaan hevi-osaston puntarin nappia. Silloin se fiilis iski: “Ei herran jestas, aivan juurihan minä venytin poitsia samalla tavalla ja nyt se plaraa Aapista yhdeksän vuoden yhteiskuntapalveluksen aloituspäivänä.”

Ellei kuopus olisi kihertänyt ääneen, kun tajusi tarran tulostuvan hänen punnitsemanaan, olisi saattanut nieleskelyttää.

Koululaiset eivät kerro kuulumisia

Iltapäivällä koulun pihalla luoksemme asteli rento ykkösluokkalainen. Kun kysyin, että mitenkäs meni, sain melko tyhjentävän vastauksen: “Koululaiset eivät kerro kuulumisiaan!”

A-haa!

Kotiin pyöräillessä politiikka onneksi muuttui ja isäkin alkoi ymmärtää ensimmäisen päivän tapahtumia.

“Meidän piti etsiä Aapiset kirjastosta piilosta. Ope näytti sellaisia vihjeitä ja sitten meidän piti löytää ne kirjat.”

“Me ajettiin yhdellä välkyllä yhtä tyttöä takaa. Tai en minä kauaa ajanut, kun huomasin, ettei se tyttö tainnut tykätä siitä leikistä.”

“Yksi välkky oli puoli tuntia pitkä!”

“Minusta päivä tuntui tosi pitkältä ja tosi mukavalta. Se on mukavaa, kun ensin on tunti, sitten välitunti ja sitten taas tunti. Se on sillä tavalla vaihtelevaa.”

“Mä sanon välitunteja muutes välkyiksi.”

“Lihakeitto ja leipä oli hyvää. Leipä oli sellaista vähän kuin limpusta leikattua.”

“Me saatiin itse valita paikat. X:n viereen tuli ruuhka, joten en päässyt siihen. Mutta pääsin Y:n viereen. Toisella puolella on tyttö.“

“Miksi jotkut yläastelaiset kiusaa pienempiä?”

“Se ei muutes ole yläaste. Se on yläluokka.”

“Ensimmäisellä välkyllä me katsottiin rajat. Toisessa suunnassa rajana on kiipeilyteline. Ja toisessa suunnassa toinen kiipeilyteline. Kolmannessa suunnassa jalkapallokenttä.”

“Mä vakoilin välkyllä vähän muiden leikkejä. Yritin silleen katsoa, että mitä muihin luokkiin menneet eskarikaverit tekivät.”

"Meille tuli läksyä - pitää etsiä Aapisesta joku kiva kuva!"

Raskainta neljäveelle

Ekaluokkalainen itse oli siis eilen ja tänään varsin reippaissa fiiliksissä.

Ja isäkin selvisi melko vähin kosteusvaurion. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa neljäveestä. Kun tulimme aamulla koululta ja kaupasta, hän puhkesi aivan selvään itkuun: “Mulla ei ole enää yhtään kaveria. Kaikki ovat menneet tänään kouluun tai eskariin.”

Lausetta säesti pitkä lista kavereista, joiden kanssa kesällä on leikitty. Yritin lohduttaa, että kerhot alkavat melko pian ja siellä on päivisinkin kavereita. Taisin myös mainita jotain itsestäni ja nuoremmasta siskosta.

Reaktiosta päätellen lohdutti kuin inttileskelle lähetetty poikakaverityyny.

Kommentit (2)

Ansku / Lumikumpu

Meillä oli aikoinaan aivan sama tilanne pikkusiskolla, kun esikoinen lähti kouluun. Reilun viikon hän lähestulkoon istui ikkunan ääressä (josta näkyy koulun pihaan) ja odotti toista kotiin. Jossain vaiheessa hän oivalsi, että vau, nythän saakin leikkiä just niitä leikkejä mitä haluaa ja tehdä omia juttuja. Vasta siinä vaiheessa alkoi hänen todellinen luonne tulla esille. Hiljaisempana ja alistuvampana hän oli aina mennyt isomman mukana.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Oi, kiitos, että jätit kommentin! Nuoremman tuska nimittäin on jatkunut joka päivä. Ehkä hieman laimentuneena, mutta selvästi esiintyvänä kuitenkin. Mutta eihän tässä ole koulua vielä käyty kuin viikko. Mielenkiintoinen myös tuo kertomasi todellisen luonteen paljastuminen - en yhtään ihmettele, jos kyseessä on tosiaan ollut sisaruksista se väistyvämpi!

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017