Kirjoitukset avainsanalla kuulumiset

Tänään se tapahtui: “I’m on family care leave. Back in the office December 2019. Have a nice time! Cheers, Tuomas”

Sähköpostin automaattista poissaoloviestiä iltapäivällä näpytellessäni fiilis oli outo. Suorastaan epätodellinen.

Nopeamman viisarin pyörähdyksen päässä odotti unelma – puolitoista vuotta kotona lasten kanssa. Samaan aikaan riemua kuitenkin laveerasi jonkinlainen harmitus: mielenkiintoiset hommat jäivät kesken. Mielessä kävi, että noin pitkän vapaan aikana useampikin työkaveri saattaa vaihtaa hommia. Ja sitten vielä epävarmuuden väristys siitä, että onko vuosikymmenen lopulla enää työpaikkaa johon palata.

Tällaisin tuntein on mennyt jo pari viikkoa. En ole oikein tiennyt kuinka fiiliksiä kuvaisi, mutta eilen eskarin kevätjuhlassa sen ymmärsin. Tunnelma on ollut viime aikoina kuin lapsuuden ja nuoruuden keväinä, kouluvuoden viimeisinä päivinä.

Muistatko kevätjuhlan ja lukuvuoden viimeisen päivän tunnelman? Siinä sekoittuu viimeinkin koittavan kesän vapaus, johon varjon heittää tieto siitä, ettei kesän aikana näe paljon kavereita. Ja mietteet siitä, muuttaako joku kaveri kesäloman aikana pois. Syksyyn tuntuu olevan aikaa puoli ihmiselämää.

Työpaikan alaovella kasvoja huuhtoi kesäaurinko. Kotimatkan hymyilin ja mietin kesä- ja heinäkuuta. Kotona keskimmäinen huusi minut nähdessään: loma-loma-loma-loma!

Tuntui hyvältä. Tästä se alkaa. Ensin loma ja sitten koti-isyys!

ps. Tämän päivän tunnepitoisuuutta ei ainakaan vähentänyt aamu, kun vein pojan viimeistä kertaa eskariin. Haikeus ja vapaus olivat siinäkin vahvasti läsnä.

Kommentit (8)

Vierailija

Nautihan ajasta. Se menee äkkiä. Itsellä taas heinäkuussa paluu töihin reilun kolmen vuoden hoitovapaan jälkeen. Mulla tunteina pelko siitä, että ossaako sitä enää mitään töissä tehdäkään 😄 Toisaalta tuntuu hyvältä palata toisten aikuisten pariin.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olipa mukava, että kommentoit!

Tarkoitus olisi nauttia, vaikka tiedossa onkin, että kaikki päivät eivät ole hunajaa. Eivät tosin elämässä yleensäkään.

Onhan kolme vuotta pitkä aika, mutta uskonpa, että aika nopeasti pääset takaisin kärryille. Aikuismaailman haasteet ja keskustelut sekä lämmin kahvi ovat mukavia juttuja :) Mutta nauttikaahan kesästä ennen kuin työelämä kutsuu!

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi! Kyllähän se juuri noim menee - yllättävän pian joutuu etsimään henkilökortin ja avaimet kätköstä. Siis hukasta. Rentoa kesää perheellenne!

Eeva

Onnittelut rohkeasta valinnasta. Ei varmasti tarvitse katua. Työt eivät maailmasta lopu, ne aina järjestyvät. Ja turha sanoakaan: lapsuus on aina liian nopeasti ohi. Toivotan sinulle mielenkiintoisia ja touhukkaita päiviä lasten kanssa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista ja tsempistä! Noinhan se on, pikkulapsiaika menee törkeän nopeasti, eikä työmaa oikeasti kaadu tai nouse menestykseen yhden työntekijän takia. Minulla on ollut se onni, että esimies on ymmärtänyt ratkaisut todella hyvin.

Touhukkaita, siis elämänmakuisia, päiviä on varmasti luvassa!

Hyvää kesää sinulle ja perheellesi!

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi! Kyllä minä pelkään, että liian nopeasti se tuokin pätkä lopulta menee. Ja kyllä, nautin!

Tämä on nolo juttu. Se on kuitenkin pyörinyt eskarivuoden aikana niin monesti mielessä, että kerrottakoon nyt blogissakin.

Lahdessa mittelöitiin vuonna 2001 voimia MM-hiihdoissa. Päätimme kahden kaverini kanssa lähteä haistelemaan kisatunnelmaa. Matkan taitoimme omalla kaverin isän autolla, vaikka Lahteen oli silloiselta kotipaikkakunnalta 400 kilometriä.

Laskeuduimme Suomen Chicagoon hieman turhan myöhään. Meillä oli hirmuinen nuorten miesten kiire kisapaikalle. Niinpä kurvasimme ensimmäiselle etäparkkipaikalle, jonka löysimme. Parkkeerasimme auton ja hyppäsimme pysäköintipaikan ja stadionin väliä suhanneen bussin jousille.

Päivä oli mahtava, vaikka suomalaisuutiset eivät hyviä olleetkaan. Imimme kisatunnelmaa itseemme koko rahalla ja otimme kotiinlähdön puheeksi vasta, kun palkintojenjakoja varten sytytetyt soihdut alkoivat sammahdella Lahden keskustassa.

Siinä vaiheessa joku meistä kolmesta pohti legendaarisesti: “Tuliko kukaan ajatelleeksi mille parkkipaikalle jätimme auton?”

Kolme epäuskoista parikymppistä tuijoitti toisiaan Lahden keskustassa. Kaikilla oli ollut niin kiire bussiin, että parkkipaikasta ei ollut kellään mitään käryä.

Innostusta, kavereita, väkivaltaa ja luottamusta koulujärjestelmää kohtaan

Lahden muisto on pulpahdellut mieleeni esikoisen eskarivuoden aikana siksi, että samaa innostumista on ollut havaittavissa lähes joka päivä pojan käytöksessä. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – hän on ollut lähdössä talvella eskariin ilman päällysvaatteita. Kun huomautin kuistilla menossa olleelle juniorille, että laitas takkia ja lakkia päälle, hän itsekin totesi: “Olin niin kovasti jo menossa, etten muistanut!”

Esikouluvuodesta onkin jäänyt myönteisistä asioista mieleen se, että lapsi on nauttinut eskarista. Se on iso juttu. Ensimmäiset kaksitoista päivää olivat pojat mielestä maailman parhaita päiviä. Viihtymistäkin merkityksellisempää on kuitenkin, että poika on oppinut kaveritaitoja ja saanut kavereita. Jopa niin paljon, että yksi eskarilaisen käytetyimmistä lauseista on nykyään “mä haluan kaverin”.

Etukäteen pelkäsin, että kotihoidosta opintielle astunut juniori olisi alistunut kaikenmaailman kulkutaudeille ja kausivitsauksille. Kuin ihmeen kaupalla hänen ei tarvinnut olla päivääkään saikulla (yhtä ylensyönnin aiheuttamaa pahaaoloa ei lasketa). Tästä olen kiitollinen.

Kiitollinen olen myös esikoululle. Henkilökunnan vaihtuvuus ei ole ollut läheskään sitä jääkiekosta tuttua tahtia, mitä etukäteen pelkäsin.

Ammattilaiset ovat myös suhtautuneet erittäin asiallisesti niihin muutamaan selvitystä vaatineeseen asiaan, joihin olemme vanhempina lapsen kertoman perusteella kysyneet lisänäkemystä. Opettajien ja ohjaajien osaaminen on osaltaan rakentanut luottamuksen kivijalkaa koko koulujärjestelmää kohtaan.

Listasin ennen eskarin alkua kokemiani tunteita. Niistä yksi oli viisivuotiaasta tuntemani suuri ylpeys. Rehellisesti täytyy sanoa, että lukema ylpeysmittarissa ei ole vuoden aikana ainakaan pienentynyt. Miten näppärä ja osaava kuusivuotias voikaan olla!

Yhtä ei käy kuitenkaan kiistäminen - kesäloma tulee tarpeeseen! Kirjoitin jo aikaisemmin, että esikoulu on ollut raskasta sekä juniorille että koko perheelle. Muutkin tuon kirjoituksen opit pitävät edelleen kutinsa.

Eskarin kevätjuhla oli tänään. Pieni roska meinasi mennä silmäkulmaan, kun poju sai elämänsä ensimmäisen koulutodistuksen, ruusun, kortin ja tikkarin.

Huomenna vielä kolme tuntia ja harasoo koulu syksyyn saakka. Nyt on siis ihan hyvä aika kysyä, että mikä menneessä vuodessa kaihertaa eniten?

Täytyy myöntää, että en ole päässyt vieläkään sinuiksi leikkeihin pesiytyneen väkivallan kanssa. Mitä eskarilla on havaintoja tehnyt, niin ilmiö on sen verran yleinen, etten ole enää yhtä järkyttynyt kuin syksyllä. Mutta ärsyttää, puistattaa ja vaivaannuttaa silti.

Kaiken kaikkiaan mukavaa muisteltavaa

Palataanpa vielä Lahteen - miten auto lopulta löytyi?

Tuijottelimme aikamme toisiamme ja hyppäsimme taksiin. Taksikuski vilkaisi hieman ihmeissään, kun pyysimme: "Aja kisojen kaukoparkkeja järjestyksessä läpi!”

Sieltä yhden parkkipaikan syrjäisestä nurkasta se tuttu sininen Peugeot aika pian yksinäisenä löytyikin.

Lahden tapausta on suorastaan mukava muistella melkein 20 vuotta jälkikäteen. Eskaria sen sijaan on pääsääntöisesti mukava muistella jo nyt. Parin vuoden päästä pystynee jo nauramaan sillekin, että repun mukaanottamisesta piti huomauttaa joinakin aamuina ainakin kymmenen kertaa. 

Pst. Isäkuukausien Facebook, saa tykätä!

Kommentit (0)

Muistatko, kuinka me suomalaiset odotimme kesää vuonna 2017?

“Ehkä ensi viikolla!”

"Kyllä se tulee!"

"Nyt on selvät merkit!"

Hetki tuntui olevan käsillä. Useinkin. Mutta ei se sitten ollutkaan.

Loppuvuodesta 2016 syntyneen kuopuksemme ensisanojen odottaminen on kulkenut samaa rataa. Itse näin västäräkkejä puheessa jo, kun taapero alkoi toistella tavuja: "ta-ta-ta". Pääskysestä ei päiväkään -hetki koitti, kun tyttö sanoi ihan selkeästi "ihi".

Ikävä kyllä, ei yksi pääsky kesää tee. Eikä yksi "ihi" ensisanaa.

Ihi-äännähdyksestä ehti kulua kuukausia, kunnes taapero viimein viime viikolla oppi ensimmäisen sanansa.

Pettymyksekseni ensimmäinen sana ei kuitenkaan ollut isi. Kaikkein yleisimmin lapset taitavat aloittaa verbaalisen kommunikointinsa äidillä, mutta vaimokaan ei tällä kertaa saanut kunniaa.

Keskimmäisemme lähes ensimmäinen sana oli hänen isoveljensä nimi, mutta kuopus skippasi molempien vanhempien sisarustensa nimetkin.

Hienotunteinen muksu. Ei halunnut nostaa ketään perheenjäsentä ohi muiden.

Olen ainakin rivien välissä kertonut useampaankin otteeseen, että kuopus on e-rit-täin vahvatahtoinen. "Anna" tai "minä" olisivat sopineet hyvin hänen sanakirjansa avaussanoiksi.

Mutta ehkä vielä paremmin vahvatahtoiselle sopii sana, jonka pikkuisemme ensimmäisenä oppi. Hän nimittäin oppi sanomaan ensimmäisenä, ta-DAA, oman nimensä!

Jos ensimmäinen lapsen oppima sana on äiti tai isä, koti täyttyy kysymyksistä: "Kuka minä olen?" tai "Kuka tuolla on?" Tavoitteena on tietenkin saada pieni vastaamaan. Vastauksen hellyttävyys on vain puolet kyselemisen motiivista. Toinen puoli tulee siitä ilosta, joka hehkuu taaperosta, kun hän huomaa osaavansa.

Kysymyksiä on kuultu paljon nytkin, mutta hieman eri muodossa: "Kuka sinä olet" ja "Mikä sinun nimesi on?"

Vastaus on kerta toisensa jälkeen yhtä lutuinen!

Isäkuukausien Facebook ja Instagram. Tykkäyslupa on.

Kommentit (0)

Tavallinen aamu. Lastaan perhelogistiikkayksikköömme eskarilaisen, hänen pyöränsä ja itseni. Kun nostan fillaria takakonttiin, kevään aikana sinne kertynyt hiekka ja sora tervehtivät minua.

Eikä koiraverkon etupuolella ole sen siistimpää. Tarkistan eskarilaisen turvavyön, istahdan ratin taakse ja huokaisen melko painavasti: “Meidän pitäisi imuroida auto viikonloppuna!”

“Minä en halua olla imuroimassa”, tulee napakka kuittaus takapenkiltä.

Toissakesänä imurointi oli nelivuotiaalle suurta viihdettä. Viime kesänäkin se oli vielä ihan ok-tekemistä. Mutta nyt vastaus on sama, jonka saan moneen ehdotukseeni: “Minä en halua!”

Muutenkin esikoisen käytetyimpiin lauseisiin on pesiytynyt angstia eskarivuoden aikana.

“Tyhjentäisitkö astianpesukoneen työkalupakin”, käsken muksua kysymyslauseeksi verhotussa muodossa lauantaiaamuna.

“Onko mun pakko?” juniori kieltäytyy verhoten vastauksen ovelasti kysymyslauseeksi. Lopputulos ei ole nyt olennaista, mutta huomautanpa vain, että aterinkorin tyhjennys napsahtaa kuusivuotiaalle korkeintaan kerran viikossa.

Samaa sarjaa käytetyimmistä lauseista edustaa vastaus, jonka saan, kun vaadin poitsin mukaani markettiin metsästämään perheelle ruokaa: “Miksi mun pitää aina lähteä kauppaan!”

Voi poikani, kuinka ymmärränkään tunteesi. Vuosia sitten päätin langata hampaani aina parillisina päivinä. Sen jälkeen iltaisin on ollut aina parillinen päivä.

Miksi mun pitää aina -lauseisiin auttaa yleensä järkevä argumentointi. Joskus en silti malta olla laulamatta vastapalloon Pertti Kurikan nimipäivien euroviisubiisiä: “Aina mun pitää nukkua. Aina mun pitää herätä. Aina mun pitää käydä suih-kus-sa!"

Eskarilainen ymmärtää jo sarkasmin (vai lieköhän tuo ihan puhdasta naljailua). Hän nimittäin tuhahtaa pontevasti: “Älä laula tuota laulua!”

On vielä yksi uhmaan ja omaan tahtoon liittyvä vastaus, jonka kuulemme vaimoni kanssa usein.

“Miksei ikinä” -alku saa usein päätteekseen esimerkiksi sanaparit “osteta karkkia” tai “käydä HopLopissa.”

Tähänkin voin samaistua. Maanantaisin minusta tuntuu, ettei ikinä tule viikonloppua. Ja usein tuntuu, että miksei ikinä ole hetkeä, jolloin kotona kuulisi, että pakastimellakin on ääni?

Ei kaikki kuitenkaan ole negaa. Yksi eskarilaisen käytetyimmistä lauseista on “Mä haluan kaverin!”

Se on mahtava lause ja kertoo siitä, että esikoulu on päässyt tavoitteeseensa. Sosiaaliset taidot todellakin ovat kehittyneet!

Tuo pian koulutielleen kääntyvä napero syö nykyään lähes yhtä paljon kuin minä. Itse kuitenkin heilautan viisarin laatalla seisoessani lähes sataan. Mutta junnun vauhti ja kasvu on sata. Ei ihme, että pöperöä palaa.

Ymmärränkin hyvin eskarilaisen kuudennen vakiolauseen, jonka kuulee lähes jokaisen ruokailun ehtoopuolella: “Mulle jäi nälkä!”

Yhdestä kuusivuotiaan vakiolausahduksista pidän hirmuisesti. Ja sen kuulen lähes joka ilta hänen melkein viimeisinä sanoinaan: “Rakastan teitä kaikkia neljää enemmän kuin maailmassa on tähtiä!”

Kirjoitin tämän postauksen, koska Suomen paras teineistä bloggaava kirjoittaja eli Mormuskamutsi listasi seitsemän useimmin teiniltä kuulemaansa lausetta. Hämmästyin, sillä lista on monessa kohtaa yhtenevä kuusivuotiaan listan kanssa!

Isäkuukausien Facebook, Instagram, Twitter!

Kommentit (2)

Eeva

Se on vaan lapsen fiksuutta, kun kyselee ja vastustaa. Ei kai sitä nyt ihan mitä vaan ja milloin vaan kukaan. Pitäähän se olla syy ja perustelu ja oma tahto.

Kun minun lapseni nyt ovat jo aikaa sitten olleet aikuisia, niin jälkeen päin on helppo sanoa, että ei niitä lasten marmatuksia tarvitse joka kerta edes kuulla. Antaa niiden marista, aikansa marisevat. Vaikka on myös jaksettava pitää perhepalavereja, joissa kotityöt sovitaan yhdessä ja perustellaan yhdessä. Kaikkienhan ei ole pakko tehdä kaikkea, joku voi tykätä enemmän astianpesukoneen täyttämisestä ja toinen roskapussin viemisestä.

Sen verran autoritaarisen kasvatuksen kannattaja olen, että lapset eivät ole saaneet minua koskaan määräillä. Vaikka ovatkin vastaan saaneet sanoa. Hyvä että uskaltavat sanoa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Kanssasi on tälläkin kertaa helppo olla samoilla ajatuksien valtateillä. Tähänhän liittyy se "hauska" ristiriita, että usein tulee toivoneeksi, että lapset eivät kapinoisi ja ehdollistaisi niin paljon. Ja samaan aikaan haluaa todellakin, ettei lapsista kasvaisi liian helposti ohjailtavissa olevia, vaan asioita ehdollistavia ja tarvittaessa rohkeastikin eri mieltä olevia.

Kuusivuotiaan kanssa voi onneksi jo yleensä keskustella niin, että pääsee perustelemaan. Usein se auttaakin. Täytyy silti tunnustaa, että ihan joka käänteessä ei jaksa. Ja silloinhan tiedossa useimmiten on kitinää. Ja kyllä sen todellakin pitää välillä antaa mennä päästä läpi.

Mukavaa kesää sinulle!

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017