Kirjoitukset avainsanalla kuulumiset

“Älä vain liity Facessa Hapanjuurileipurit-ryhmään tai saatat katua loppuelämäs.”

Näin kannusti viestillä Isäkuukausien Instagram-seuraaja, kun tuuletin 38-vuotiaana leiponeeni elämäni ensimmäisen kerran leipää.

Tietenkin liityin. Luonnollisesti koukutuin. Ilmiselvästi rakastuin.

Itse asiassa kaikki tuo tapahtui jo ennen kuin pöläytin ensimmäisen kerran kourani jauhopussiin juurileipää ajatellen. Ryhmän leipäkuvat palauttivat mieleen molempien mummujeni juurella leipomat leivät. Leivät, joissa oli makua ja rakennetta enemmän kuin perhemarketien leipähyllyllä voi ymmärtääkään.

Makumuistojen lisäksi ryhmän julkaisut herättivät mielenkiinnon. Hapanjuurileivonta tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että leivottaessa hiiva korvataan juurella. Juurella, joka valmistetaan ajan kanssa pelkästään vedestä ja jauhoista.

Voiko hyvä leipä syntyä siis pelkästään jauhoista, vedestä ja suolasta? Mielenkiintoista. Klangi on pitkälti sama kuin ainakin länsimaiden yli pyyhkäiseessä pienpanimotrendissä.

Ja sitten hapanjuurileivässä väitettiin olevan vielä yksi iso juttu – se on suun ja persaukon väliin jäävälle elimistölle paljon lempeämpää kuin hiivalla tehty teollinen leipä. Osalla perheestämme on hetkittäin ollut vaivoja, joiden takia Suomen kasvihuonepäästöt ovat olleet nousussa. Auttaisikohan juureen leivottu leipä hillitsemään kaasuja, huomasin miettiväni.

Vaimon riemuksi pääsin perehtymisessäni tarpeeksi pitkälle juuri joulun alla. Niinpä aloitin suunnilleen viikon kestävän juuren valmistamisen samaan aikaan, kun jouluvalmistelut olivat kiireisimmillään.

Ensimmäinen leipomus ei mennyt aivan putkeen (kuva yllä, leipä oli liian tiivistä ja isoreikäistä). Toinen yritys jouluaatonaattona paransi innostukseni aikataulun vaimolle aiheuttaman närästyksen yhdellä suupalalla. Leipä oli saapunut kotiimme.

Olen leiponut hapanjuurileipää nyt parikymmentä kertaa. Pääasiassa vehnästä, mutta myös spelttiä ja ruista sekaan miksaten. Tarkkaavainen lukija on varmasti hoksannut jo tähän mennessä, että suhteeni juurileipään on lähes hurmoksellinen. Eikä syyttä: leivän maku on fantastinen. Ja ne kasvihuonepäästötkin ovat vähentyneet.

Hapanjuurella leipominen on on myös pienen alkuperehtymisen jälkeen tarpeeksi helppoa jopa meikäläiselle. Taikinaa ei ole tarvinnut kertaakaan piikata irti (olen aikaisemmin kertonut kahteenkin kertaan, että leipoa voi käsiä liisteröimättä)!

Viikon kestävää juuren valmistamista ei tarvitse tehdä kuin kerran. Siitä huolimatta prosessi ei varsinaisesti ole pikajuoksua. Leivotaanpas-ajatuksesta valmiin leivän nautiskeluun kuluu nopeimmillaankin melkein puolitoista kellonkiertoa.

Hitaudessa on kuitenkin kaksi isoa positiivista puolta, ainakin koti-isän vinkkelistä katsoen: Aikataulun kanssa ei ensinnäkään näytä olevan nöpönuukaa. Toisekseen aktiivista työaikaa ei mene kuin muutama minuutti silloin tällöin. Pääasiassa leipomus pötköttelee ja kehittyy itsekseen kuin riisipuuro haudutuskattilassa.

Jos lapset saavat päättää välipalan, on heidän ykköstoiveensa varsin usein “iskän juurileipää”.

Lämmittää mieltä, myönnän. Ja teen samalla itsellenikin paksun viipaleen. Maiskutuksen keskellä saatan tuumia, että mummuni hymyilevät pilven reunalla huomatessaan lapsenlapsensa tekevän ruokaa heidän käyttämällään menetelmällä. Vain puhdasta vettä, merisuolaa ja lähialueen viljaa käyttäen.

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa seuraamaan. En tosin uskalla vannoa, että leipään liittyvät kuvat loppuvat tähän postaukseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koputan kämppämme terassin ovea. Ekaluokkalainen pelaa oven toisella puolella tabletilla ja reagoi tömistykseen kuin kuuro koira ilotulitteisiin. TÖMPS – rukkaseni iskeytyy huomattavasti lujempaa ovenkarmiin. Ei muutoksia reaktiossa. Tömps – tömps – tömps! Jykevä sarja oven lasiin. Oven lämpimämmällä puolella ilmekään ei värähdä.

“Mitä ihmettä?” hämmästelen mukanani oleville kahdelle nuoremmalle tenavalle, joista toisella on vuosisadan vessahätä. (Kuvaa liittyy tapaukseen).

Hetkeä myöhemmin ekaluokkalainen jättää tabletin, siirtyy nauraen ovelle ja avaa sen: “Pränkki! Eikö ollut hyvä pränkki? En muka kuullut!”

Avauduin viikko sitten, että ekaluokkalaisen sanakirjaan on kotiutunut joukko sanoja, joiden ymmärtämisessä minulla on vaikeuksia. Yksi tulokas on tämä pränkki. Se on niin vietävän viheliäinen ilmiö, että säästin sen ihan omaan postaukseensa!

Internet tiesi, että pränkki on kepponen tai pila. Ja vaikka ajoittain tuntuukin, että kukkahattuilusta on tulossa ydinosaamistani, niin kyllä olen mieleni pahoittanut. Seitsemänvuotiaan puheissa on ajoittain ihan tarpeeksi selvittelemistä ilman 365-aprilliakin.

Tuskin myöskään maltan odottaa, että nelivuotias alkaa täyttää luppoaikaansa pränkeillä.

Ekaluokkalaisen pränkki tarkoittaa huijaamista

Tätä on jatkunut nyt pari viikkoa.

Läksykirja on jäänyt kouluun. Hetken selvittelyn jälkeen käy ilmi, että ei ole jäänyt: “Hyvä pränkki!”

Koulusta ei ole kävelty sovittua reittiä kotiin. Kun asiasta on jonkin aikaa juteltu, niin selviää, että kyllä on kävelty sovitusti: “Hyvä pränkki!”

Pikkusisko pyrkii WC:stä ulos, ekaluokkalainen nojaa täysillä oveen ulkopuolella. Kun puutun tilanteeseen, on kommentissa tuttu klangi: “Hyvä pränkki!”

Är-syt-tää! Jota kuinkin yhtä paljon kuin silloin, kun lapsi oppi samana päivänä kiroilemaan kahdella tavalla.

Ymmärrän kyllä, että ekaluokkalaisen on hankala keksiä hyviä piloja. Hänen pränkki-ideansa ovat aikuisen näkökulmasta järjestäen palturin puhumista tai jonkin sortin huijaamista. Olen myös yrittänyt selittää, että hyvä kepponen on hauska molemmista osapuolista.

Silti ärsyttää niin mittavasti, että näpäytin junnua huonolla hetkelläni hänen omalla tyylillään: Ekaluokkalainen kinusi lähi-Leo’siin. Totesin tyynesti, että ilman muuta tänään lähdetään. Puolen minuutin tuuletuksen jälkeen totesin lakonisesti: “Ei olla lähdössä - hyvä pränkki!”

Lapsi ei arvostanut. Itsekään en arvostanut enää pari minuuttia tapahtuneen jälkeen.

Pränkki, jos luet tämän, ole hyvä ja siirry seuraavaan osoitteeseen!

ps. On niitä hyviäkin pränkkejä. Niitä kutsutaan usein jäyniksi. Tyyppiesimerkki tällaisesta saatiin, kun ruotsalaiset nostivat Wasa-laivan mukana merestä Paavo Nurmen patsaan. Pitäisi varmaan iloita, että poika on teekkarikulttuurin portilla jo seitsemänvuotiaana. 

Kommentit (0)

Esikoinen oppi muodostamaan lauseita parivuotiaana. Silloin aloin ymmärtää hänen puhettaan ihan kunnolla. Siihen saakka jouduin kommentoimaan usein tyyliin: “Iskä ei nyt ihan ymmärrä. Voisitko näyttää mitä tarkoitat tai yrittää sanoa jotenkin toisin?”

Kului viisi vuotta. Poika meni ensimmäiselle luokalle. Ja yhtäkkiä huomasin, että olemme jälleen tilanteessa, jossa joudun sanomaan hänelle: “En nyt ihan ymmärrä. Mitä tarkoitat? Voisitko kertoa sanoilla, joita ymmärrän?”

Voisitko alkaa mua?

Ensimmäisen kerran olin kysymysmerkkinä toki jo eskarivuonna: ovikelloa soittanut lapsi kysyi, voiko poikamme alkaa häntä.

Olemme asuneet Oulun murrealueella pitkään. Siitä huolimatta kysymys “voisitko alkaa mua” kuulostaa jotakuinkin teinien seurustelusuhteen aloitukselta. Mutta ei - se on vain murreilmaisu leikkikaveriksi kysymiseen.

Siide, bäkkäri, vuokki, potter flip, däppi, enfa, ragettaa...

Eskari oli tässäkin mielessä todellakin esikoulu. Elokuussa alkaneen ekaluokan aikana lapsi on kantanut kotiin merkillisiä sanoja solkenaan.

Uusissa ilmauksissa on välillä hauskaa, että ekaluokkalainen ei aina tiedä itsekään niiden merkitystä. Välitunnilla kuultu “siisti termi” menee ajoittain tuotantokäyttöön, vaikka lapsella on merkityksestä yhtä paljon ymmärrystä kuin meikäläisellä ei-eukliidisesta geometriasta.

Potter flip on yksi tällainen. Paras selitys koululaiselta itseltään nyhtämäni selitys kuuluu näin: “Vähän kuin bäkkäri. Tai ei ollenkaan niin kuin bäkkäri. En tiedä.

Bäkkäri on takaperin tehty voltti. Kertakaikkiaan siide eli siisti temppu. Oletin Potter flipin olevan jotain vastaavaa. Epäilin, että sana saattaisi tulla kaveripiirissä suositusta Hill Climb Racing -autopelistä.

Turvauduin kuitenkin internetiin. Selvisi, että potter flip on väärin kuultu bottle flip. Temppu, jossa yritetään heittää pullo voltilla pystyyn lattialle tai muulle tasolle. Pullossa pitää olla juomaa jäljellä. Allaolevassa Istangram-videossa pikkuinen tekee tempun hienosti.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by Matt Rogers (@mattrogersusa) on

Saapa nähdä milloin potter flipin oikea merkitys paljastuu lapselle. Uskoakseni asian huomatakseen ei tarvitse tulkita hiljaisia signaaleita.

Onnistunutta potter flipiä seuraa tietysti däppäys – tuuletus, jossa toinen käsi on kasvojen edessä ja toinen osoittaa sivulle yläviistoon. Pääkuvassa juniori opettaa sellaista meikäläiselle. Jos pullojen kolina jossain vaiheessa alkaa tympäistä vanhempia ja asiasta huomauttaa sopimattomalla hetkellä, saattaa puolestaan kuulla ragettavansa. Siis riehuvansa, toruvansa.

Baldi, Gränny, Rätset, creeper...

Uusien sanojen joukossa on paljon pelien ja muiden viihdejuttujen nimiä. Esimerkiksi creeper on hahmo Minecraft-pelissä. Baldi ja Granny puolestaan ovat jonkin sortin kauhunsekaisia pelejä, rätsetin sain googlailtua osumaan Ratchet & Clank -peliin.

Viihdemaailmasta omaksutut sanat ovat siitä helppoja, että Internet vastaa useimmiten oikein. Pitää vain muistaa illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen esittää kysymyksensä hakukoneelle.

Lapsi on nyt siis seitsemän. Viimekuukausien Google-historiastani löytyy enemmän outoihin sanoihin kuin harrastuksiin liittyviä hakuja. En halua ajatella, mikä on tilanne viiden vuoden kuluttua.

Edit 14.1. Muutettu bottle flipin kuvausta. Isäkuukausien Facebookissa käydyn keskustelun perusteella tempussa käytetään pulloa, jossa on vielä juomaa jäljellä. Yhä "paremmalta" kuulostaa.

Kommentit (0)

Meillä uskotaan joulupukkiin. Lujasti.

Lahjahommiin liittyen pukki on tilini joulunjälkeisen saldon perusteella satuolento. Tutista vieroittaminen sen sijaan yhteistyössä pukin kanssa on toimivaa kuin lakkahillo leipäjuuston päällä.

Esikoinen työnsi aikanaan reilun kahden vuoden iässä tuttinsa pukille. Vastineeksi hän sai paketin, josta löytyi pehmojänis ja pikkumiehen elämän ensimmäinen oma Herra Hakkaraisen xylitol-pastillirasia.

Keskimmäinen diilasi pukin kanssa 2v 7kk -iässä. Silloin ei ollut joulu, vaan vierailimme Joulupukin kammarissa napapiirillä. Paketista riivitty Legon asuntovaunusetti muistuttaa tyttöä edelleen rohkeudesta Rovaniemellä.

Nuorimmainen oli aikalailla kaksi, kun punanuttu kolisutteli tupaan muutama viikko sitten. Tytölle oli puhuttu pari kuukautta, että joulupukilla olisi spesiaalilahja hänelle tuttia vastaan. Syksyn ja alkutalven aikana käyttö oli myös supistettu pelkkiin nukahtamishetkiin.

Pari minuuttia ennen h-hetkeä juniori työnsi kummatkin tuttinsa suuhunsa. Pukin painettua puuta tyttö meni totisena vieraan puheille ja tumppasi tutit pukin kinttaaseen!

Kuopus protestoi tutin puuttumista tasan yhtä paljon kuin isommat sisarukset aikanaan: yhden illan.

Tutista luopuminen aiheuttanee aina jonkinlaista kaipuuitkua. Jouluaattoilta ei ehkä ole sille ideaalein ajankohta, mutta meideän mielestämme hinta onnistuneesta vieroituksesta on ollut pieni.

“Kaksi tuttia – kaksi lahjaa”

Kuopuksen kanssa joulupukkidiili oli jossain määrin surkuhupaisa. Hän oli jo hyväksynyt tutti pukille, lahja minulle -ajatuksen. Mutta sitten koko lapsikatraamme lähti joulun alla isovanhempien mukaan mummilaan. Ja minä pannahinen unohdin pakata tutin mukaan! Joutuivat ostamaan matkalta uuden.

Kotiin tullessa tytöllä olikin sitten kaksi tuttia. Jossain vaiheessa lapsi oivalsi viestittää, että hän antaa yhden tutin ja saa lahjan. Ja toinen tutti jää hänelle! Jotenkin ei yllätä tämän lapsen kohdalla. Ei auttanut kuin upgradeta sopimus pukin puolesta – kaksi tuttia, kaksi lahjaa.

Siitä eteenpäin tyttö kertoikin monelle tulevasta: “Kaksi tuttia – kaksi lahjaa!”

Aattona tytsy sai sitten Legon Disney-sarjan “Huurteinen leikkikenttä” ja lisäksi oman mukin.

Tarkkaavainen lukija saattaa tässä kohtaa hykerrellä: esikoiselle xylitol-pastilleja, kuopukselle kaksi kovaa pakettia. No, tämän huomasivat tenavatkin nostaa keskusteluun jossain vaiheessa. Vanhimman lapsen lahja on silti ollut äärimmäisen riittoista – taloudessamme ei sen jälkeen ole montaa Hakkaraisetonta päivää nähty.

Kommentit (0)

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017

Instagram