Kirjoitukset avainsanalla raha

Perheemme on elänyt yli kuusi ja puoli vuotta yhdellä palkalla ja Kelan tukieuroilla. Olemme jakaneet sekä työ- että lastenhoitolegit niin, että toinen vanhemmista on ollut koko ajan kotona. Talous on ollut alati tiukoilla, muttei missään vaiheessa ihan Imodiumilla.

Vuosi sitten kokosin yksitoistakohtaisen taloudellisen selviytymispakkauksen kotihoitovuosille. Sen jälkeen on tullut usein mieleen, että toisen vanhemman kotonaollessa ”yhteiset rahat” -ajatus on merkittävä osa pärjäämistä.

Tässäpä kuusi perustelua:

1)Impulssiostokset joutuu perustelemaan paitsi itselleen, myös samaa tiliä käyttävälle puolisolle. E-rit-täin usein tämä poistaa tarpeen heräteostosten tekemiseen.

2)Yhteinen tili on laiskan (lue: mukavuudenhaluisen) valinta. Jollakin toiminee esimerkiksi menojen jakaminen tulojen suhteessa tai eurojen siirteleminen aikuisen tililtä toiselle. Joku tykkää jopa siitä, että saa lyödä tulot ja menot taulukkolaskimeen. Mutta tykkääväthän jotkut kansantanssistakin.

Meillä on tällä hetkellä elämässä muuttujia jopa enemmän kuin lappilaisessa digiboksin ostamisessa. Iltoihin ei siis varsinaisesti kaivata Excel-sulkeisia. Ei edes keskustelua siitä, kuka maksoikaan ulkohaalarin edelliskerralla. Eikä riitoja rahasta.

3)Yhteinen tili helpottaa kotona olevan suhtautumista työssäkäyvän ylitöihin. Ylityöthän ovat tavallaan extrahommaa myös lapsia kotona hoitavalle. Erona on vain se, että kotihoidontuki ei työtunteja katso. Puolison ylityöilmoitus saattaa helposti aiheuttaa naapuriin saakka kuuluvan hiljaisen huokauksen. Kun ylityökorvaus aikanaan napsahtaa yhteiselle tilille, saa myös kotia pystyssä pitänyt siitä siivunsa.

4)Perheen kaikkien sisääntulevien eurojen asettaminen samaan kakkuun tuntuu ainoalta reilulta ja tasa-arvoiselta ratkaisulta. Jos toinen kasvattaa lapsia kotona palkatta ja toinen tekee ansiotyötä, niin olisi melko outoa jättää kotona oleva rahatta.

Hippo keulii!
Hippo keulii!

5)Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu nollasaldo vain puolikas nollasaldo. Nolla on toki jaettunakin nolla, mutta kyllä arki helpottuu, kun kumpikin aikuinen tietää perheen taloudellisen tilanteen. Suomeksi sanottuna jakaa tuskan siitä, kun pakollisten menojen jälkeen tilille ei pahimmillaan jää kuin muutama euro.

6)Jaetut rahat helpottavat myös hankinnoista haaveista puhumista. Ei synny tilannetta, jossa toinen ehdottaa vaikkapa pitkää viikonloppua kivassa kaupungissa ja toinen torppaa keskustelun toteamalla: ”Ai, millä rahalla?” Jos haavetta varten käynnistetään extremehypersäästökampanja, molempien on helpompi sitoutua, kun tulot ja menot ovat tiedossa.

Myös bloggaajakaverit ovat pohtineet aihetta, check it out:

(K)Akkavalta - Perheessämme jokainen pennonen on yhteinen

Villi viisikko - Mun, sun ja meidän rahat

Ps. Tule seuraamaan Isäkuukausia myös Facebookiin, Instagramiin tai blogit.fi:hin. Siihen ei tarvita kenenkään rahaa.

Edit 14.5.2018: Aito Säästöpankki nosti Twitterissä esiin erittäin hyvän huomion yhteiseen tiliin liittyen. Isäkuukaudet kiittää mitä nöyrimmin ja on täysin samaa mieltä!

 

Kommentit (2)

Vierailija

Meillä on molemmilla omat tilit sekä yhteinen taloudenhoitotili. Miehen tilille menee hänen palkkansa sekä vuotuiset osinkotulot ja minun tililleni minun osa-aikainen palkkani sekä vuotuiset osinkotuloni. Osakkeet olemme saaneet lapsuudenkodistamme sillä molempien vanhemmat olivat säästäneet pienet osakesalkut, molemmat olemme lisäksi jatkaneet osakesäästämistä ja omistusasuntojemme maksamista heti kun menimme työelämään, lisäksi minulle tuli pieni perintö isovanhemmilta koska olivat testamentanneet varansa niin ettei kukaan joudu maksamaan perintöveroja ja sijoitin sitten senkin osakkeisiin. Lapsilisät menevät taloudenhoitotilille ja sinne siirrämme myös lähes kaikki osinkomme eli mies siirtää kaikki omansa ja minä siltä osin kuin ylittävät osa-aikaisen työntekoni menetykset. Lisäksi olimme laittaneet tilisäästöjämme n. 20000 euroa taloudenhoitotilille ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Toimii meillä erinomaisesti. Molemmilla on taloudenhoitotilin käyttöoikeus ja sieltä maksamme mm. lasten kaikki kulut, yhtiövastikkeen, veden, sähkön, lämmön ja vakuutukset. Omilta tileiltämme maksamme omat vaatekulumme, parturit, kosmetologit, kosmetiikan, harrastuksemme ja mies isompipalkkaisena ja autoa pääasiassa käyttävänä maksaa omalta tililtään autokulumme eli kuukausittaisen huoltoleasingmaksun. Taloudenhoitotililtä laitamme kuukausittain molemmille lapsille indeksirahastoon 50 euroa, jonka saavat sitten osakkeina mukaansa kun muuttavat kotoa. Tarkoitus on myöskin että me vanhemmat ja molemmat isovanhemmat pystyisivät laittamaan lapsille osakkeisiin yhteensä muutaman kymppitonnin lahjoituksena ennen heidän kotoamuuttoaan, jotta pärjäisivät sitten opiskeluajan osingoilla, osa-aikaisella työnteolla ja mahdollisilla opintotuilla. Samoin vanhempainvapaat ovat huomattavasti helpommat kun on osinkotuloja.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos perusteellisesta kuvauksesta! Arvostan suuresti tällaisia ratkaisuita, joissa pitkäjänteinen säästäminen on taloudessa ikään kuin prioriteetti numero yksi pakollisten menojen jälkeen. Tai ainakin sellainen kuva tekstistäsi jää.

Minusta aivan liian moni tekee niin, että ensin maksetaan pakolliset, sitten ostetaan "kaikkea kivaa" ja lopuksi säästetään, jos jotain on jäljellä. Usein ei ole. "Säästäisin minä, mutta kaikki menee, mitä tulee." Varsinkin lapsille säästämisessä säästämisen täytyy olla prioriteeteissa tärkeämmässä asemassa kuin pakollisiin kuluihin kuulumattomat ostokset.

Mukavaa kevättä perheellenne!

Tein aikoja sitten virheen. Ja sen jälkeen olen toistanut sen.

Käytän ropojani uhkapeleihin niukasti kuin Roope Setä. Silti olen silloin tällöin ostanut uhkapelikupongin - Loton tai raha-arvan. Käyn yleensä marketissa perillisteni kanssa, joten he ovat olleet mukana ostotilanteissa.

Olen jopa antanut lasten valita numeroita vapaudu asuntolainasta -hakemukseeni.

Toiminta on ollut enemmän kuin satunnaista. Silti sekä keskimmäinen että esikoinen pyytävät säännöllisesti: “Tehdään Lotto!” tai “Ostetaan arpa!”

Päällimmäiseksi heille tuntuu jääneen Lotosta ja arvoista mieleen, että niistä voi saada paljon rahaa. Ei kovin yllättävää.

Olen kertonut, että ostamme arpoja tai Lottoa hyvin harvoin. Olen korostanut, että summat ovat aina pieniä. Ja näyttänyt konkreettisesti Lotto-lapusta, että siihen mahtuu aika monta riviä, mutta täytämme kaksi tai kolme.

Samoin olen selvittänyt, että äärimmäisen todennäköisesti lotot ja arvat vievät rahat ja palauttavat korkeintaa muutaman euron. Selitykset ovat kuitenkin hukkuneet perhe-elämän entropiaan kuin se kuuluisa suolistokaasun purkaus Saharaan.

Miten puhua lapsille uhkapeleistä, olen miettinyt. Kuten niin usein, elämä tarjoili tähänkin vastauksen, kun en miettinyt kysymystä.

Kirjoitin äskettäin, että olen alkanut palkita eskarilaista onnistuneista aamutoimista eurolla per aamu. Hänen tavoitteenaan on kerätä seitsemänkymmentä euroa, jolloin hän pääsisi nostamaan himoitsemansa Lego-paketin kaupan kassahihnalle.

Summan suuruudesta huolimatta koen, että palkitseminen on kannattanut. Nyt homman plussiin tuli yksi merkintä lisää, sillä uhkapelin raadollisuus konkretisoitui esikoululaiselle “tienattujen” eurojen kautta.

Poju kyseli jälleen kauppareissulla, että ostetaan arpa. Ja minä kerroin taas, että mitä luultavimmin siitä ei voita ja, että tällä kertaa emme osta.

Sitten hoksasin verrata: “Mietipä, jos antaisin sinulle nopan. Jos heittäisit kuutosen, niin saisit eurotaulukkoon heti kaikki rastit. Mutta jos numero olisi joku muu kuin kuusi, pyyhkisimme kaikki jo kerätyt rastit pois ja joutuisit aloittamaan alusta.”

Poika oli pitkään hiljaa. Sitten hän tuumasi: “En halua heittää!”

Kommentit (0)

Alaluokkalaisen viikkoraha on sama kuin käytävä luokka. Ekaluokkalaisella euro. Viidesluokkalaisella vitonen.

Olen kuullut edelläkuvatusta “perusohjeesta” usein. Toistaiseksi meillä ei ole mietitty koko viikkorahasysteemin järkevyyttä. Linjaus tuli mieleeni, kun eskarilainen alkoi “tienata” vitosen viikossa.

Miten niin “tienata”?

Lähdemme aamuisin eskarilaisen kanssa kahdestaan kotoa. Muu perhe jää aamutoimille. Alkuvuodesta minun ja eskarilaisen aamuihin meinasi pesiytyä kiukkua ja tiuskimista. Poju unohtui tekemään aina jotain ei-lähtöä-edistävää. Tai siltä minusta tuntui.

Samoihin aikoihin poika alkoi kinuta isoa Lego-sarjaa. Käytimme mahdollisuutta paikalliseen sopimiseen ja löimme kättä päälle: joka aamu, kun junnu on valmis ennen minua, hän saa euron.

Aamuja on nyt takana yli kolmekymmentä. Euro on jäänyt minulle vain kahtena aamuna.

Miten kävi, kun euroja luokka-asteen mukaisesti -ohje luikerteli mieleeni diilin tekemisen jälkeen? Onko lapsen palkitseminen rahalla väärin?

Jo asiasta sopiessamme minua hirvitti. Arvasin, että motivointi toimii ja eskarilainen tulee kuittaamaan palkkionsa lähes päivittäin. Vitosen viikossa. Ja minusta viisi euroa viikossa kuusivuotiaalle ei ole paljon, vaan valtavasti.

Kun sitten muistin tuon ohjeen, minua alkoi hävettää. Esikoisemme puheliaisuuden tietäen arvasin myös, että asiasta tulee puhetta eskarissa ja tuttujen kanssa ennemmin kuin myöhemmin.

Poju ei päässytkään yllättämään, kun hän kymmenen onnistuneen aamun jälkeen retosteli minulle: “Kerroinpa eskarissa, että minulla on jo kymmenen euroa aamuhommista!”

Onko viitonen viikossa liikaa? Onko minulla syytä häpeään?

Summa on toki turhan iso. Euro per aamu -tahdillakin pojalta menee kuitenkin melkein koko kevätlukukukausi haluamansa Lego-paketin tienaamiseen. Ja pitää huomata: olisin saattanut ostaa paketin hänelle jossain vaiheessa joka tapauksessa! Tätä taustaa vasten minulla ei ole syytä häpeään. Eikä vaimokaan ole tällä kertaa irvistellyt kasvatusmetodiani.

Tarrataulu Eurotaulu on myös niin iso, että uskon sen tuoman toimintamallin jäävän pysyväksi. Toistoja on tarpeeksi. Yhtä pitkään harjoitukseen en pystyisi kuusivuotiasta motivoimaan tarroja ja uimareissu -tyyppisellä palkitsemisella.

Euroista on lisäksi auennut monta hyvää rahakeskustelua. Eskarilainen ymmärtää jo euron, kymmenen euron ja jopa seitsemänkymmenen euron päälle. Hänen maailmassaan ne konkretisoituvat lakeripatukaksi, sisäleikkipuistoiluksi ja isoksi Lego-paketiksi.

Odotankin jo tilannetta, jolloin tavoite eli 70 euroa on saavutettu. Raskiiko poju ostaa tienesteillään sen ison paketin vai haluaako hän kenties pienemmän paketin ja sisäleikkipuiston rannekkeen? Aion myös kertoa säästämisen ihanuudesta!

Lopuksi heikko argumentti, joka on kuitenkin nostettava esiin. Tiedän, etten ole “huonon” palkitsemisen kanssa yksin. Kauniiden kasvatusperiaatteiden loiste ei yllä kaikkiin arjen varjoihin, vaan lapsille luvataan rahaa, tavaraa ja jopa herkkuja.

Itse asiassa en koe euro per aamu -sopimuksesta enää huonoa omaatuntoa. Minusta siitä on kehkeytynyt junioria kasvattava ratkaisu. Osin vahingossa, mutta lasketaanhan tuurimaalit urheilussakin!

Lue myös bloggaajakollegan rohkea postaus: Lahjon lastani rahalla, jotta huono omatuntoni hiljenisi

ps. Seuraatko jo Isäkuukausien Facebookia, Instagramia tai Twitteriä?

Kommentit (2)

Eeva

Minä en tuota konstia käyttäisi, mutta ei kai tuo ihan kauhean väärinkään ole. Teillähän on projekti. Pitemmän päälle ei ehkä toimi, jos kaiken aikaa pitää alkaa lapsille käytöksestä maksaa. Oletko ajatellut, miten sinä olisit itse lapsena suhtautunut tällaiseen kannustamiseen? Tai maksettiinko sinulle siitä, mitä oli kuitenkin pakko perheen yhteistyön nimissä tehdä?

Tuosta lasten rahankäytöstä muuten luin juuri eräästä asiantuntijan kirjasta, kuinka hän neuvoi, että paitsi säästämään, lapsia voi opettaa myös antamaan säästöistään pienen murusen vähäosaisille, siis hyväntekeväisyyteen. Se oli minusta paras lasten kasvatusvinkki pitkään aikaan. Itse en ole tullut noin fiksuiksi lapsiani opettaneeksi.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Hienoa pohdintaa! Olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että vaarana on ajautuminen maksamaan normaalista perhearkeen liittyvästä käyttäytymisestä.  Tai siis liittyyhän tuokin, mutta yleisemmin ajateltuna. Avainsana lienee tuo projekti. Hommalla on alku ja hommalla on loppu. Sen jälkeen eurot jääköön. Viikkorahasysteemistä varmaan aikanaan puhutaan, mutta se on eri juttu. 

En pysty miettimään, miten itse olisin tuon ikäisenä asiaan suhtautunut, mutta sen tiedän, että raha oli paljon etäisempi asia kuin omien lasteni elämässä. Tekisi mieleni väittää, että se on 80-luku vs. 2010-luku asia, ainakin osittain. Kaikki on nykyään kaupallisempaa ja raha enemmän julkisesti asioissa läsnä. Se on hyvä ja se on huono.

Tuo omistaan vähempiosaiselle antaminen on kyllä kaunis ja hyvä ajatus, joka täytyy pistää korvan taakse. Samalla voinee hieman avata Suomen verotusmallia...

Kolme energistä lasta, kaksi univelkaista vanhempaa ja alle yhdeksänkymmentä neliötä. Mikä pitää meidät rivitalossa ja mistä omakotitalojutuista haaveilemme?

Rivitaloasumisen edut perheellisen näkökulmasta

Taivas puuteroi yöllä maan huolella. 15 cm uutta lunta ei kuitenkaan viivästytä töihin ja eskariin lähtemistä, sillä lumitöidemme pinta-ala on neliömetri. Ehkä vähän vajaa. Muista alueista huolehtii kiinteistöhuolto. Samat tyypit ratsastavat pihalla kesäisin ruohonleikkureillaan.

Pihatyöttömyys on yksi rivitalon pätkässä asumisen ehdottomista plussista. Kolan, hiekoitusämpärin tai ruohonleikkurin sijaan voi tarttua vaikkapa Afrikan tähteen. Kiinteistöhuollon plussaa on sekin, että konetyö näyttä voittavan tenavien mielestä jopa Rusty rivetsin tenhon.

Kiinteistöhuoltosopimus tarjoaa muutenkin huolettomuutta. Suihkuhana tiputtaa - soitto päivystysnumeroon. Lattiaämmityksen termostaatti ei toimi - soitto päivystysnumeroon. Lämmitystolppa sökönä - soitto päivystysnumeroon.

Huolettomuus näkyy myös siinä, että pätkäkodista on helppo lähteä reissuun. Ei tarvitse välittää lööpeistä, että pitää olla asutun näköistä myös lomareissun aikana. Talvilomalla ei tarvitse stressata mahdollisista lämmitysjärjestelmän häiriöistä.

Plussaksi laskisin nykyisessä elämäntilanteessa aina myös sen, että siivottavaa on vähemmän kuin enemmän.

Kun perheemme alkuaineet tuntuvat reagoivan liian nopeasti toisiinsa, reaktiota on helpoin hillitä roudaamalla koko keitos ulos. Isommassa kodissa tulisi ehkä erotettua ainekset eri päihin taloa tai jopa eri kerroksiin, mutta pienestä kämpästä siirrytään tällaisessa tilanteessa pihalle. Muutenkin minusta pienestä asunnosta tulee lähdettyä helpommin ylös, ulos ja temmeltämään.

Yksi isoimmista positiivisista asioista löytyy tiliotteelta. Olen jo aiemmin kertonut, että asumiskulumme ovat hyvin pienet. Hieman kärjistäen voi ajatella, että rivarissa asuminen on mahdollistanut sen, että jompi kumpi vanhemmista on pystynyt olemaan kotona yli kuuden vuoden ajan.

Omakotitalosta kaipaamme eniten...

En kiellä, ettenkö hetkittäin kaipaisi lisää tilaa. Kun voitelee suksia pihalla viimassa tai pesee pyörää räntäsateessa, tulee mieleen, että autotalli on parasta materiaa mitä perheellä voi olla.

Pihalle on pitänyt rakentaa lisätilaa. Lelulaatikko tarjoaa toki myös sitä paljon puhuttua omaa rauhaa.
Pihalle on pitänyt rakentaa lisätilaa. Lelulaatikko tarjoaa toki myös sitä paljon puhuttua omaa rauhaa.

Viiden ihmisen ulkovaatteet eivät mahdu mitenkään eteiseen, joka on tarkoitettu todennäköisesti eläkeläispariskunnalle, jossa kummallakin on kaksi ulkovaatetta: kauppakeskukseen sopiva samaan tahtiin kahiseva tuulipuku ja villakangastakki teatterireissuille. Öisellä vessareissulla käytävässä yöpyviin ulkokenkiin kompastuessaan olisi helppo allekirjoittaa, jos joku työntäisi eteen omakotitalon kauppakirjan.

Eteisen ohella lisäneliöiden huudon kuulee selvimmin kuivaustiloissa. Kolme lasta ja silloin tällöin hikiliikuntaa harrastava pariskunta tuottaa viikossa kuivattavaa paljon. Pyykkitelineelle on hyvä paikka kylppärissä, mutta suihkuun ei silloin tietenkään ole asiaa. Huoh.

Rivarikodin miinuksiin lasken myös sen, että täällä ei ole tilaa kunnon kirjahyllylle. Olen tekstiorientoitunut ihminen ja näkisin kodissamme mielelläni kirjahyllyn mahdollisimman laajoine kokoelmineen. Kokonaan eri asia on toki, pitäisikö neliöitä olla 150 vai 450 ennen kuin tällaisella olisi vaimonkin mielestä tilaa.

Takka ja sen hiilloksella saunan jälkeen hitaasti paistettu makkara - ne ovat mielikuvissani omakotitaloon liittyvää elämän luksusta.

“Vieläkö te kauan aiotte mahtua siihen?”

Tuon hyväntahtoisen kysymyksen kuulen lähes viikoittain. Kun ynnään edeltä plussia ja miinuksia yhteen, on helppo vastata, että eiköhän ainakin pari vuotta.

Itse asiassa arkemme pyörii olohuoneessa ja keittiössä. Lapset eivät vielä osaa käyttää omia huoneitaan muuhun kuin nukkumiseen. Siinä mielessä mahdumme vielä oikein hyvin. Ja kun oikein ahdistaa, katselen kuvia Aasian asunnoista. Hitsi vie, että asummekin väljästi!

Isäkuukausien Facebook, Twitter ja Instagram. Seuraatko?

Kommentit (2)

Ev

Täällä toinen! Meillä asunto jakaantuu kahteen kerrokseen ja mukana menossa vielä iso koira ja kissa. Lapset iältään kouluikäisiä ja yksi uhmaikäinen. En kaipaa omakotitaloa, ainoastaa yksi huone lisää olisi kiva niin saisi taaperon pois vanhempien makuuhuoneesta. Nykyään pitäisi kaikkien mielestä olla se 150 neliöinen omakotitalo. Ainakin!
Ja itse en ole koti-ihminen yhtään, ei kiinnosta piha rapsuttelut eikä päivän kestävä lauantaisiivot.
Koti on siellä missä on perhe, ja on kiva kun se perhe on siinä lähellä.
(Ja justhan tässä lisätilaa saatiinkin kun muutettin 75 neliöisestä kerrostalokolmioista 78 neliöiseen rivariasuntoon. ) :D

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista! Tämä lauseesi on kyllä suorastaan huoneentaulukamaa: "Koti on siellä missä on perhe, ja on kiva kun se perhe on siinä lähellä." Noinhan se juuri on!

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017