Kirjoitukset avainsanalla raha

Alaluokkalaisen viikkoraha on sama kuin käytävä luokka. Ekaluokkalaisella euro. Viidesluokkalaisella vitonen.

Olen kuullut edelläkuvatusta “perusohjeesta” usein. Toistaiseksi meillä ei ole mietitty koko viikkorahasysteemin järkevyyttä. Linjaus tuli mieleeni, kun eskarilainen alkoi “tienata” vitosen viikossa.

Miten niin “tienata”?

Lähdemme aamuisin eskarilaisen kanssa kahdestaan kotoa. Muu perhe jää aamutoimille. Alkuvuodesta minun ja eskarilaisen aamuihin meinasi pesiytyä kiukkua ja tiuskimista. Poju unohtui tekemään aina jotain ei-lähtöä-edistävää. Tai siltä minusta tuntui.

Samoihin aikoihin poika alkoi kinuta isoa Lego-sarjaa. Käytimme mahdollisuutta paikalliseen sopimiseen ja löimme kättä päälle: joka aamu, kun junnu on valmis ennen minua, hän saa euron.

Aamuja on nyt takana yli kolmekymmentä. Euro on jäänyt minulle vain kahtena aamuna.

Miten kävi, kun euroja luokka-asteen mukaisesti -ohje luikerteli mieleeni diilin tekemisen jälkeen? Onko lapsen palkitseminen rahalla väärin?

Jo asiasta sopiessamme minua hirvitti. Arvasin, että motivointi toimii ja eskarilainen tulee kuittaamaan palkkionsa lähes päivittäin. Vitosen viikossa. Ja minusta viisi euroa viikossa kuusivuotiaalle ei ole paljon, vaan valtavasti.

Kun sitten muistin tuon ohjeen, minua alkoi hävettää. Esikoisemme puheliaisuuden tietäen arvasin myös, että asiasta tulee puhetta eskarissa ja tuttujen kanssa ennemmin kuin myöhemmin.

Poju ei päässytkään yllättämään, kun hän kymmenen onnistuneen aamun jälkeen retosteli minulle: “Kerroinpa eskarissa, että minulla on jo kymmenen euroa aamuhommista!”

Onko viitonen viikossa liikaa? Onko minulla syytä häpeään?

Summa on toki turhan iso. Euro per aamu -tahdillakin pojalta menee kuitenkin melkein koko kevätlukukukausi haluamansa Lego-paketin tienaamiseen. Ja pitää huomata: olisin saattanut ostaa paketin hänelle jossain vaiheessa joka tapauksessa! Tätä taustaa vasten minulla ei ole syytä häpeään. Eikä vaimokaan ole tällä kertaa irvistellyt kasvatusmetodiani.

Tarrataulu Eurotaulu on myös niin iso, että uskon sen tuoman toimintamallin jäävän pysyväksi. Toistoja on tarpeeksi. Yhtä pitkään harjoitukseen en pystyisi kuusivuotiasta motivoimaan tarroja ja uimareissu -tyyppisellä palkitsemisella.

Euroista on lisäksi auennut monta hyvää rahakeskustelua. Eskarilainen ymmärtää jo euron, kymmenen euron ja jopa seitsemänkymmenen euron päälle. Hänen maailmassaan ne konkretisoituvat lakeripatukaksi, sisäleikkipuistoiluksi ja isoksi Lego-paketiksi.

Odotankin jo tilannetta, jolloin tavoite eli 70 euroa on saavutettu. Raskiiko poju ostaa tienesteillään sen ison paketin vai haluaako hän kenties pienemmän paketin ja sisäleikkipuiston rannekkeen? Aion myös kertoa säästämisen ihanuudesta!

Lopuksi heikko argumentti, joka on kuitenkin nostettava esiin. Tiedän, etten ole “huonon” palkitsemisen kanssa yksin. Kauniiden kasvatusperiaatteiden loiste ei yllä kaikkiin arjen varjoihin, vaan lapsille luvataan rahaa, tavaraa ja jopa herkkuja.

Itse asiassa en koe euro per aamu -sopimuksesta enää huonoa omaatuntoa. Minusta siitä on kehkeytynyt junioria kasvattava ratkaisu. Osin vahingossa, mutta lasketaanhan tuurimaalit urheilussakin!

Lue myös bloggaajakollegan rohkea postaus: Lahjon lastani rahalla, jotta huono omatuntoni hiljenisi

ps. Seuraatko jo Isäkuukausien Facebookia, Instagramia tai Twitteriä?

Kommentit (2)

Eeva

Minä en tuota konstia käyttäisi, mutta ei kai tuo ihan kauhean väärinkään ole. Teillähän on projekti. Pitemmän päälle ei ehkä toimi, jos kaiken aikaa pitää alkaa lapsille käytöksestä maksaa. Oletko ajatellut, miten sinä olisit itse lapsena suhtautunut tällaiseen kannustamiseen? Tai maksettiinko sinulle siitä, mitä oli kuitenkin pakko perheen yhteistyön nimissä tehdä?

Tuosta lasten rahankäytöstä muuten luin juuri eräästä asiantuntijan kirjasta, kuinka hän neuvoi, että paitsi säästämään, lapsia voi opettaa myös antamaan säästöistään pienen murusen vähäosaisille, siis hyväntekeväisyyteen. Se oli minusta paras lasten kasvatusvinkki pitkään aikaan. Itse en ole tullut noin fiksuiksi lapsiani opettaneeksi.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Hienoa pohdintaa! Olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että vaarana on ajautuminen maksamaan normaalista perhearkeen liittyvästä käyttäytymisestä.  Tai siis liittyyhän tuokin, mutta yleisemmin ajateltuna. Avainsana lienee tuo projekti. Hommalla on alku ja hommalla on loppu. Sen jälkeen eurot jääköön. Viikkorahasysteemistä varmaan aikanaan puhutaan, mutta se on eri juttu. 

En pysty miettimään, miten itse olisin tuon ikäisenä asiaan suhtautunut, mutta sen tiedän, että raha oli paljon etäisempi asia kuin omien lasteni elämässä. Tekisi mieleni väittää, että se on 80-luku vs. 2010-luku asia, ainakin osittain. Kaikki on nykyään kaupallisempaa ja raha enemmän julkisesti asioissa läsnä. Se on hyvä ja se on huono.

Tuo omistaan vähempiosaiselle antaminen on kyllä kaunis ja hyvä ajatus, joka täytyy pistää korvan taakse. Samalla voinee hieman avata Suomen verotusmallia...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kolme energistä lasta, kaksi univelkaista vanhempaa ja alle yhdeksänkymmentä neliötä. Mikä pitää meidät rivitalossa ja mistä omakotitalojutuista haaveilemme?

Rivitaloasumisen edut perheellisen näkökulmasta

Taivas puuteroi yöllä maan huolella. 15 cm uutta lunta ei kuitenkaan viivästytä töihin ja eskariin lähtemistä, sillä lumitöidemme pinta-ala on neliömetri. Ehkä vähän vajaa. Muista alueista huolehtii kiinteistöhuolto. Samat tyypit ratsastavat pihalla kesäisin ruohonleikkureillaan.

Pihatyöttömyys on yksi rivitalon pätkässä asumisen ehdottomista plussista. Kolan, hiekoitusämpärin tai ruohonleikkurin sijaan voi tarttua vaikkapa Afrikan tähteen. Kiinteistöhuollon plussaa on sekin, että konetyö näyttä voittavan tenavien mielestä jopa Rusty rivetsin tenhon.

Kiinteistöhuoltosopimus tarjoaa muutenkin huolettomuutta. Suihkuhana tiputtaa - soitto päivystysnumeroon. Lattiaämmityksen termostaatti ei toimi - soitto päivystysnumeroon. Lämmitystolppa sökönä - soitto päivystysnumeroon.

Huolettomuus näkyy myös siinä, että pätkäkodista on helppo lähteä reissuun. Ei tarvitse välittää lööpeistä, että pitää olla asutun näköistä myös lomareissun aikana. Talvilomalla ei tarvitse stressata mahdollisista lämmitysjärjestelmän häiriöistä.

Plussaksi laskisin nykyisessä elämäntilanteessa aina myös sen, että siivottavaa on vähemmän kuin enemmän.

Kun perheemme alkuaineet tuntuvat reagoivan liian nopeasti toisiinsa, reaktiota on helpoin hillitä roudaamalla koko keitos ulos. Isommassa kodissa tulisi ehkä erotettua ainekset eri päihin taloa tai jopa eri kerroksiin, mutta pienestä kämpästä siirrytään tällaisessa tilanteessa pihalle. Muutenkin minusta pienestä asunnosta tulee lähdettyä helpommin ylös, ulos ja temmeltämään.

Yksi isoimmista positiivisista asioista löytyy tiliotteelta. Olen jo aiemmin kertonut, että asumiskulumme ovat hyvin pienet. Hieman kärjistäen voi ajatella, että rivarissa asuminen on mahdollistanut sen, että jompi kumpi vanhemmista on pystynyt olemaan kotona yli kuuden vuoden ajan.

Omakotitalosta kaipaamme eniten...

En kiellä, ettenkö hetkittäin kaipaisi lisää tilaa. Kun voitelee suksia pihalla viimassa tai pesee pyörää räntäsateessa, tulee mieleen, että autotalli on parasta materiaa mitä perheellä voi olla.

Pihalle on pitänyt rakentaa lisätilaa. Lelulaatikko tarjoaa toki myös sitä paljon puhuttua omaa rauhaa.
Pihalle on pitänyt rakentaa lisätilaa. Lelulaatikko tarjoaa toki myös sitä paljon puhuttua omaa rauhaa.

Viiden ihmisen ulkovaatteet eivät mahdu mitenkään eteiseen, joka on tarkoitettu todennäköisesti eläkeläispariskunnalle, jossa kummallakin on kaksi ulkovaatetta: kauppakeskukseen sopiva samaan tahtiin kahiseva tuulipuku ja villakangastakki teatterireissuille. Öisellä vessareissulla käytävässä yöpyviin ulkokenkiin kompastuessaan olisi helppo allekirjoittaa, jos joku työntäisi eteen omakotitalon kauppakirjan.

Eteisen ohella lisäneliöiden huudon kuulee selvimmin kuivaustiloissa. Kolme lasta ja silloin tällöin hikiliikuntaa harrastava pariskunta tuottaa viikossa kuivattavaa paljon. Pyykkitelineelle on hyvä paikka kylppärissä, mutta suihkuun ei silloin tietenkään ole asiaa. Huoh.

Rivarikodin miinuksiin lasken myös sen, että täällä ei ole tilaa kunnon kirjahyllylle. Olen tekstiorientoitunut ihminen ja näkisin kodissamme mielelläni kirjahyllyn mahdollisimman laajoine kokoelmineen. Kokonaan eri asia on toki, pitäisikö neliöitä olla 150 vai 450 ennen kuin tällaisella olisi vaimonkin mielestä tilaa.

Takka ja sen hiilloksella saunan jälkeen hitaasti paistettu makkara - ne ovat mielikuvissani omakotitaloon liittyvää elämän luksusta.

“Vieläkö te kauan aiotte mahtua siihen?”

Tuon hyväntahtoisen kysymyksen kuulen lähes viikoittain. Kun ynnään edeltä plussia ja miinuksia yhteen, on helppo vastata, että eiköhän ainakin pari vuotta.

Itse asiassa arkemme pyörii olohuoneessa ja keittiössä. Lapset eivät vielä osaa käyttää omia huoneitaan muuhun kuin nukkumiseen. Siinä mielessä mahdumme vielä oikein hyvin. Ja kun oikein ahdistaa, katselen kuvia Aasian asunnoista. Hitsi vie, että asummekin väljästi!

Isäkuukausien Facebook, Twitter ja Instagram. Seuraatko?

Kommentit (2)

Ev

Täällä toinen! Meillä asunto jakaantuu kahteen kerrokseen ja mukana menossa vielä iso koira ja kissa. Lapset iältään kouluikäisiä ja yksi uhmaikäinen. En kaipaa omakotitaloa, ainoastaa yksi huone lisää olisi kiva niin saisi taaperon pois vanhempien makuuhuoneesta. Nykyään pitäisi kaikkien mielestä olla se 150 neliöinen omakotitalo. Ainakin!
Ja itse en ole koti-ihminen yhtään, ei kiinnosta piha rapsuttelut eikä päivän kestävä lauantaisiivot.
Koti on siellä missä on perhe, ja on kiva kun se perhe on siinä lähellä.
(Ja justhan tässä lisätilaa saatiinkin kun muutettin 75 neliöisestä kerrostalokolmioista 78 neliöiseen rivariasuntoon. ) :D

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista! Tämä lauseesi on kyllä suorastaan huoneentaulukamaa: "Koti on siellä missä on perhe, ja on kiva kun se perhe on siinä lähellä." Noinhan se juuri on!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Riiteleviä lapsia. Jatkuvaa ruuanlaittoa. Ohjelmatoimiston ainoa vetonaula. Pyykkiä, roskia ja tyhjää tiliä. Kuka sellaista elämää haluaa?

Minä haluan!

Ei ole montaa asiaa, josta voisin sanoa unelmoineeni elämäni aikana. Ainakaan, jos unelmointi määritellään niin, että asian saavuttamiseksi on valmis tekemään kovia päätöksiä ja luopumaan isoista asioista.

Kun kouluissa jaetaan seuraavan kerran todistuksia, minä hymyilen vähintäänkin yhtä leveästi kuin ylioppilas, jonka ajatukset ovat jo sukulaisten shekeissä. Kesäkuun alussa tömistelen jalkoja unelmani kynnysmatolla. Silloin olen jäämässä hoitovapaalle. Olen valmis luopumaan palkastani, riskeeraamaan urani ja mieluisan työpaikan, jotta saan olla lasteni kanssa kotona puolitoista vuotta.

Rapsuttelin blogiin reilu vuosi sitten tekstin siitä, miksi isänkin kannattaa jäädä kotiin. Ajatukseni eivät ole muuttuneet. Itse asiassa ne ovat vain vahvistuneet: koen kotiin jäämisen suorastaan isän velvollisuudeksi. Lapsilla on oikeus tutustua paremmin isäänsä. Vaimolla on oikeus palata työelämään säädyllisen mittaisen kotijakson jälkeen.

Mutta omasta näkökulmastani kyse on siis unelmasta, ei velvollisuudesta.

Odotan innolla lasten kasvun seuraamista. Tyhjän kalenterin tuomaa vapautta vapauden illuusiota. Ulkoilua päivänvalossa myös talvella. Kiireettömiä aamuja ilman kelloherätyksiä. Junaratojen rakentamista. Uusien ruokareseptien kokeilua. Sitä, että selkä ei ole jumissa istumisesta vaan lasten nostelusta. Kauppakeskusreissuja ruuhka-ajan ulkopuolella. Legoilua. Omaakin maailmankuvaa avartavia miksi-kysymyksiä. Pyöräilyä. Leikkipuistoja. Fiilistä, että työlläni on joka päivä merkitys.

Esikoisen kanssa olin kotona puolisen vuotta ja keskimmäisen hoitovapaalla 17 kuukautta (tarina fiiliksistäni hoitovapaan päättyessä). Luulen tietäväni mihin olen ryhtymässä. Tiedän myös olevani etuoikeutettu, kun työ, talous ja vaimo mahdollistavat unelman toteutumisen.

Lasten riidat, oma väsymys, pyykit, roskat ja tyhjä tili. Niitäkin on varmasti tulossa. Kaikki päivät eivät varmasti ole neliapiloita. Mutta voi se turistiripuli yllättää unelmien lomakohteessakin.

Seuraathan jo Isäkuukausien Facebookia, Instagramia tai Twitteriä?

Kommentit (2)

Eeva

Kuulut harvinaiseen isäjoukkoon. Superonnittelut!

Siitä kiva juttu myös meille muille, että saamme jatkossakin lukea mielenkiintoisia insinööri-isän blogipostauksia suoraan elävästä lapsiarjesta.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos onnitteluista! Koti-isien joukko on kieltämättä liian pieni. Nythän on väläytelty, että asiaa saatettaisiin muuttaa kepillä päättäjien suunnasta.

Blogi tosiaan jatkuu - kiitos uskollisten lukijoiden!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuulitko humahduksen? Se syntyi, kun vaimoni ja minun yhteisessä takissa kääntyi vuoripuoli säätä vasten. Takinkääntö liittyy siihen, kun irtisanoimme kahden nuoremman lapsemme terveysvakuutukset kuukauden päivät sitten. Asiasta virisi hyvä keskustelu. Esiin nousi monta argumenttia, joita emme olleet osanneet päissämme pyöritellä.

Olemme rupatelleet asiasta kuukauden aikana vaimon kanssa monet kerrat.  Erityisesti on mietityttänyt nuorimman lapsen tilanne. Hän on vielä niin pieni, ettei osaa kertoa tuntemuksistaan. Itku on jota kuinkin ainoa kommunikointimenetelmä, jos ei ole hyvä olla. Niinpä muutimme mielemme nuorimman lapsen osalta. Otimme hänelle pari päivää sitten terveysvakuutuksen uudelleen. Aivan tyylipuhdas takinkääntö siis. Ja ei, meistä kumpikaan ei suunnittele politiikkaan suuntautumista, vaikka kyvykkyyttä näköjään olisikin.

Asiaan ei liity draamaa, mutta ajattelin kirjoittaa päätöksen "julkiseksi", kun julkisesti kerroin vakuutusten irtisanomisestakin. Onneksemme kolmosemme on ollut terve koko kymmenen kuukauden elämänsä. Niinpä vakuutukseen ei tullut rajauksia esimerkiksi korvatulehduksiin liittyen. Se helpotti päätöstä. Ja kieltämättä sekin, että vakuutus löytyi hyvällä punaisella lapulla varustettuna, jolloin maksettavaa jäi vain noin 130 euroa.

Joka tapauksessa toivomme, että vakuutus on turha! Samalla olemme iloisia, että ihminen voi muuttaa mieltään - aivan kuin syksyinen lehti väriään.

Kommentit (2)

Eeva

Takinkääntö on myös viisautta. Mielipidettään on viisasta muuttaa, jos viisastuu. Pelko lasten puolesta on vanhemmilla niin iso, että sitä tekee kaikkensa, jottei lapsi joutuisi kärsimään.

Silti minua harmittaa, jos Suomen sairaanhoito- ja terveyspalvelut ovat siinä jamassa, että lapsille tarvitaan julkisen sairausvakuutuksen lisäksi muita vakuutuksia. Miten käy lapsille, joilla ei yksityistä vakuutusta ole? Entä saako lasten vakuutuksella turvaa myös siihen, jos lapsi joutuu elämään sairaana tai vammaisena lopun elämäänsä?

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Meillä ei välttämättä tarvittaisi, kuten irtisanomisien yhteydessä kirjoittelin. Täällä julkinen toimii kokemustemme mukaan hyvin. Otanta on onneksi pieni. Mutta tilanne ei toki ole joka paikassa sama ja se on valitettavaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2017

Instagram