Kirjoitukset avainsanalla mielipide

Kaupallinen yhteistyö Trekin kanssa

“Eikö tuossa lapsen pyörässä ole ollenkaan jalkajarruja”, kauhisteli eräs vanhempi rouva taannoin poikamme pyörän nähdessään.

Poju oli hetkeä aikaisemmin lähestynyt pyörätelinettä molemmat jalat sivuilla valmiina pysähtymistä varten. Varsinaisen pysähtymisen hän hoiti kuusivuotiaalle ominaisesti lukkojarrutuksella.

“Ei onneksi ole”, vastasin. Ikävä kyllä tilannetta päivitellyt nainen ei tarttunut pieneen provooni. En päässyt keskustelemaan käsijarrujen hyvyydestä. Teen sen siis blogissa.

  1. Jarruttaminen ei vaadi jalkojen pitämistä polkimilla. Tämä on siis tilanne, joka kiinnitti rouvankin huomion. Kun jarruttaminen tapahtuu käsillä, jalat voi laskea valmiiksi polkimilta pysähtymistä varten. Ja silti käsillä voi jarruttaa ns. loppuun saakka.
  2. Jos ketju putoaa rattailta, pyörä ei muutu jarruttomaksi. Ketjun putoaminen ei ole harvinaista. Jalkajarrullinen pyörä muuttuu kuitenkin tällaisessa tilanteessa jarruttomaksi. Vauhdista ja maan kaltevuudesta riippuu kuinka kauhealta kuskista kyytiläiseksi muuttuneesta polkijasta tuntuu.
  3. Jalkajarrullinen takanapa on raskas. Erityisesti lasten pyörissä keveys on tärkeää, koska pyörä on raskas suhteessa kuljettajaan. Käsijarrut ovat jalkajarruja kevyemmät.
  4. Käsillä on helpompi jarruttaa kuin jaloilla. Jalkajarrutus on usein mallia takarengas lukkoon, koska jarrutusvoiman säätäminen on tenavalle vaikeaa. Käsien motoriikka on parempi ja siten jarruvoiman säätely on helpompaa. Asia on tärkeä varsinkin jarruttamista ja pyöräilyä opetellessa. Hieman myöhemmin lukkojarrutus saattaa toki olla kuljettajan mielestä “siistiä”.
  5. Esikoisemme oppi lähtemään pyörällä liikkeelle hyvin, vaikka kulkineessa oli jalkajarru. Keskimmäinen lapsemme ei oppinut asiaa yhdeksässä kuukaudessa. Vaikka hän pyöräili jo hyvin, varsin moni liikkeellelähtö kirjaimellisesti tökkäsi, koska hän polkaisi vahingossa kampia taakse päin. Vaihdoimme käsijarrulliseen pyörään, jossa tätä ongelmaa ei ole. Kammet voi lisäksi kääntää aina helposti oikeaan asentoon lähtöpotkua ajatellen.
  6. Jalkajarru on tehokas vain, kun kammet ovat vaakatasossa. Jalat pitää siis saada sopivaan asentoon ennen jarrutusta. Siihen kuluu myös aikaa, jonka aikana pyörä kiitää kohti jarrutuksen syytä.
  7. Renkaan vaihtaminen on helpompaa käsijarrulliseen pyörään. Voin tunnustaa, että vihaan jalkajarrullisen pyörän renkaan kiinnittämistä – se ei mene koskaan ensimmäisellä kerralla suoraan. Tai jos menee, niin ketjun kireys ei ole oikea.

Lisäys 16.8.2018: Facebookin mainiossa Perhepyöräily-ryhmässä hoksautettiin tämän postauksen linkityksen kommenteissa, että on vielä kaksi syytä. Ensinnäkin polkimet voi pyöräyttää esteen kohdalla niin, että poljin mahtuu menemään esteen yli. Toiseksi sisäkurvin puoleisen polkimen voi pyöräyttää ylös tiukassa käännöksessä, jottei poljin osu maahan ja kuski muutu geologiksi. Hyviä havaintoja, jotka allekirjoitan täysin!

Listauksen perään on toki kirjoitettava, että käsijarruja on monenlaisia. On hyviä, on huonoja.

Laadukkaat lapsen pyörän käsijarrut on suunniteltu ja tehty niin, että lapsi yltää kahvoille hyvin ja jarrut ovat tarpeeksi tehokkaat myös lapsen voimilla käytettäessä.

Tämän postauksen kuvissa esiintyy Trekin tämän kauden lastenpyöräuutuus – Trek Roscoe. Käsijarruihin liittyvät seikat pätevät kuitenkin, tietysti, kaikkiin lasten pyöriin.

Trek Roscoe - lasten plussakokoinen maastopyörä

Roscoe on mielenkiintoinen keskenkasvuisten maastopyörä. Mielenkiintoinen erityisesti siksi, että sen rengaskoko on niin sanottu puoliläski. Tai pullukka, kuten perheessämme sanotaan.

Plussakokoinen rengas ei ole yhtä leveä kuin läskipyörissä, mutta leveämpi kuin perinteisissä maastopyörissä. 2.8 tuumaa tarkasti sanoen. Leveyden ansiosta rengas kantaa hietikossa ja kosteissa paikoissa hyvin. Lisäksi iso ilmatilavuus antaa joustoa juurakoihin tai kivikoihin. Ja toki myös katukivetyksen ylityksiin.

Esikoisella on ollut Roscoe kesäkuun lopusta saakka, jolloin sellainen muutti Oulun Pyörä-Suvalalta meille. Maastossa olen hämmästellyt kerta toisensa jälkeen, kuinka vaikeista paikoista kuusivuotias pyörällä pääsee. Tästä myöhemmin juttua lisää!

Roscoesta on saatavilla 20- ja 24-tuumainen versio.

Vieläkö luetuttaa? Tässäpä muutamia Isäkuukausien muita pyöräilyaiheisia postauksia:

* Tärkeimmät säännöt pyöräilemään oppineelle

* Kokemuksia peräpyörästä - pyöräkärryäkin parempi

* Look mom - ei apurattaita! (sis. oodin potkupyörälle)

* Croozailua eli polkupyörän peräkärryn plussat ja miinukset

* Kuinka välttää toisen auton ostaminen?

ps. Isäkuukausien Facebookissa ja Instagramissa pyöräily on vahvasti läsnä, ainakin kuvissa. Tervetuloa seuraamaan!

Kommentit (2)

Vuoden Äiti

Meidän lapsen pyörässä on molemmat: käsi- ja jalkajarru. Tulee myös olemaan niin pitkään kun minä asiaan voin vaikuttaa. Olen itse jyrkässä alamäessä jarruttanut käsijarruilla. Ensin katkesi vaijeri toisesta käsijarrusta, sitten toisesta. Eikä jalkajarrua ollut. Siinä vaiheessa ei hirveästi naurattanut. 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Saatan olla väärässä, mutta kuulostaa huoltamattomalta pyörältä. Huoltamattomana mikä tahansa verme on huono. Jalkajarrullisessa ketjun tippuminen on aika yleinen ongelma. Väärän säädön tai huollon puutteen syy silti sekin. Harmillinen ja varmasti pelottava tilanne tuo kertomasi varmasti!

Tiedän. Olemme etuoikeutettuja. Kaikki on niin hyvin, että allergioistakin perheeseemme on osunut oikeastaan vain ainoa hyödyllinen allergia. Kuulumme siihen sinisen planeetan muutaman prosentin vähemmistöön, jolla kaikki on hyvin.

Siitä huolimatta, tai juuri siksi, kehtaan marista harrastusvalintojen vaikeudesta.

Kun esikoisemme tanssiharrastuksen talvikausi päättyi keväällä, hän ilmoitti jo ennen kevätnäytöstä: “Ensi syksynä en halua tanssia. Haluan pelata jalkapalloa.”

Näytöksen jälkeen aihe onkin sitten kimpoillut puheissa kuin pallot Lotto-koneessa.

Peruskysymys kuuluu tietenkin, että mitä lapsi haluaa harrastaa?

Vastaus puolestaan riippuu ihan päivästä: Tänään puhutaan tanssin jatkamisesta, huomenna jääkiekosta, ylihuomenna tiedekerhosta... Seuraavana päivänä pikkumies ei halua pelata ainakaan jääkiekkoa, koska “en pidä toisten  tuuppimisesta”.

Mitä harrastus antaa?

Vanhempana mietin kuinka todennäköisesti harrastus johtaa rahakkaaseen ammattiin millaista vastapainoa harrastus tarjoaa koululle.

Eskarivuosi lastasi vanhemmuuden kärryyn kaksi oppia. Harrastuksia ei saa ensinnäkään olla liikaa. Niiden pitäisi ladata akkuja, ei suinkaan kuluttaa energiaa.

Toisaalta eskari itsessään oli raskasta. Ykkösluokka on kuulemma vielä raskaampi. Millainen ja kuinka usein toistuva harrastus keventäisi kokonaiskuormaa?

Tästä ajatuksesta on helppo hypätä mietteeseen siitä, että mitä harrastus ylipäätään antaa lapselle? Itse näen lapsen kaverisuhteet yhtenä tärkeimmistä syistä, joiden vuoksi olisin valmis notkumaan jäähallin lehtereillä kolmena iltana viikossa. Pitäisikö kysellä kavereilta, mitä heillä on syksyn harrastussuunnitelmissa?

Kirjoitinko, herra paratkoon, kolmena iltana? Ainakin kahtena. Se kaikki on pois perheen yhteisestä ajasta. Harrastuksen on syytä antaa lapselle paljon, että perheemme on valmis tällaiseen uhraukseen!

Taitoluistelussa ja viulunsoitossa tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan viimeistään rakenneultran jälkeen.

Monissa muissakin lajeissa todella aikaisin. Totta kai ajatus kalvaa vanhempaa: jos lapsi ei pääse tarpeeksi aikaisin harrastuksen pariin, osa ovista saattaa jo olla tulevaisuutta ajatellen kiinni.

Mutta mitä sitten? Ne samat ovet sulkeutuvat - tai pysyvät auki - myös siinä tapauksessa, että lapsi harrastaa harrastushyppelyä ja kokeilee vuoden sitä, toisen tätä.

Entäpä sitten eurot? Perheellämme ei ole varaa kartingiin, mutta soittimeen tai jääkiekkoon ehkä. Jatkaisimmeko kuitenkin hyväksi havaitulla linjalla, jossa perheen yhteinen hiihtolenkkikin voidaan katsoa harrastukseksi?

Esikoisen harrastuksia pohtiessa katse kääntyy myös kahteen nuorempaan. Jos vanhempien resurssit vielä esikoisen kohdalla riittäisivätkin vaikkapa jääkiekkoon, niin mikä on tilanne, kun perheessä muutaman vuoden kuluttua on kolme harrastavaa lasta? Mistä eurot ja tunnit sitten irrotetaan?

Ahdistaa!

Ei ihme, että vaimo asiasta keskustellessamme parahti tuskaisesti: “En minä tiedä, soita jollekin muulle!”

Muillakin Vauvan bloggareilla harrastusjutut pyörivät mielessä näin lehtien kellastumista odotellessa:

* Teehetkien koti: Syksyn harrastusrumba lapsiperheessä - mitä ja kenen ehdoilla?

* Terkuin Ninni: Lapsi harrastaa - kuka ja mikä määrää tahdin?

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - olet tervetullut seuraamaan perheemme edesottamuksia!

Kommentit (2)

Katta /Arki(paska)ruokaa

Meillä esikoinen (13v) aloitti luistelukoulussa 2,5 vuotiaana ja on ollut jääkiekkojoukkueessa 5-vuotiaasta lähtien. Into treenata ja pelata on iso. Ennemmin maksan ne sataset hyvästä harrastuksesta ja mies käyttää aikaa valmennukseen, kuin katselemme pojan hengailua paikallisessa kauppakeskuksessa. Sama tytön kohdalla. Jalkapallo tuli lajiksi kaksi vuotta sitten ja nyt vuosia jatkunut voimistelu päättyi futiksen viedessä voiton. Parasta tässä on se, että äitikin sai harrastuksen itselleen jalkapallosta, sekä pelaajana että tytön joukkueenjohtajana. 💪💪💪 Kannattavia sijoituksia siis. -Katta /Arki(paska)ruokaa

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olipa mukava, että jätit kommentin!

Mainitsit monta asiaa, jotka harrastuksissa voivat mennä hyvin. Ja silloin, kun nuo menevät hyvin, niin onhan se kaikille ilo. Ja iso ilo, eikä se käytetty raha ja aika varmasti tunnu huonolta sijoitukselta.

Vertailu kauppakeskushengailuun on tyly, mutta ei epärealistinen. Sen myönnän.

Esikoisenne on harrastanut jo niin pitkään, etten malta olla kysymättä: oletko huomannut, että harrastus olisi jossakin vaiheessa ollut raskaampi kuin jossain toisessa vaiheessa? Vai onko harrastus aina ollut ehdottoman selkeästi vastapainoa kouluhommille tarjoava?

Mitä kummius on? Mitä kummilta odotetaan? Miten olla kummi, kun kummilapsi asuu kuudensadan kilometrin päässä?

Olemme vaimon kanssa pommittaneet toisiamme viime aikoina kummiuteen liittyvillä kysymyksillä. Pääsimme nimittäin viidettä kertaa tuohon luottamustehtävään. Erona muihin kummilapsiimme on se, että hän asuu kaukana. Suunnilleen seitsemänsadankuudenkymmenenyhden joko ollaan perillä -kysymyksen päässä.

Seurakunnallisesta vinkkelistä katsoen kummius on kai aika selvä homma. Kummi toimii kastetilaisuudessa todistajana, huolehtii lapsen kristillisestä kasvatuksesta yhdessä vanhempien kanssa ja rukoilee lapsen puolesta.

Noiden kolmen tehtävän lisäksi mainitaan asia, joka on tällaisen tapakristityn mielestä se kaikkein tärkein: kummi on lapsen aikuinen ystävä.

Kummin ja kummilapsen välisen suhteen rakentamiseen tarvitaan oikeastaan vain yksi rakennustarvike: yhteinen aika. Niin se on pitkälti kaikissa ihmissuhteissa. Aikuinen ystävä ei voi olla, jos ei pysty viettämään lapsen kanssa yhteisiä tuokioita.

Nyt ollaan mielestäni kummiuden kovassa ytimessä. Post-karppauksellisessa yhteiskunnassa konmari on yrittänyt vastata ihmisten tee-näin-ollaksesi-hyvä-ihminen -vaatimukseen. Silti useimmissa ihmisasumuksissa tavaraa on enemmän kuin tarpeeksi.

Parasta mitä nykyään toiselle ihmiselle voi antaa, onkin oma aikansa.

Tämä pätee erityisen hyvin kummiuteen. Liian usein kummius muotoutuu lahja-automaatiksi. Synttärit, joulu, synttärit, joulu, synttärit -rytmin rikkovat vain muutamat erikoishetket kuten koulutielle siunaaminen. Rehellisesti täytyy sanoa, että tunnistan edellisistä lauseista oman toimintani hyvin. Inhottavan hyvin.

Kummiudessakaan välimatka ei ole este, vaan hidaste

Alun kysymysten lisäksi yksi pohtimamme teema on ollut, että miksi meidät haluttiin kummeiksi. Olemme toki kummilapsen vanhempien kanssa erittäin hyviä tuttuja pitkältä aikaväliltä. Suomi-neidon eri kolkissa asuminen tarkoittaa kuitenkin, että tapaamme tuttavaperheen jota kuinkin yhtä usein kuin juhannuksen.

Emme tosin tapaa tällä hetkellä ketään usein. 6v, 4v ja 1v takaavat sen, että vapaa-ajan vietto-ongelmia ei ole. Ei nimittäin ole vapaa-aikaa.

Oman ajan antamisen näkökulmasta yhtälö on hankala. Koen, että kummiksi pyytäminen tällaisessa tilanteessa on osittain osoitus siitä, että halutaan olla jatkossakin tekemisissä. Ja osoitus yhteisten arvojen jakamisesta.

Pikkulapsiaika on useimmissa perheissä kuitenkin lyhyehkö aika. Sen jälkeen liikkuminen ja ihmisten tapaaminen on jälleen helpompaa. Silloin on ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus yrittää muuntautumista lahja-automaatista aikuiseksi ystäväksi.

Toistaiseksi täytyy kuitenkin tyytyä siihen, että näemme uusinta kummilastamme luultavasti kerran vuodessa. Olen yrittänyt tatuoida aivoihini, että näille reissuille täytyy varata aikaa kummilapsen kanssa touhuilemiseen. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun näkee vanhoja tuttuja piiiitkästä aikaa, on tarinoitavaa aina enemmän kuin tunteja.

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - ovet ovat avoinna, tervetuloa!

Kommentit (4)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Oon tismalleen samaa mieltä! Aika on paras lahja. Tämän ilmoitimme lapsemme kummeille "valinta"-tilanteessa. Sanoimme, ettämateriaalisia lahjoja ei tarvita lainkaan, vaan yhdessä vietetty aika on enemmän kuin tarpeeksi. Hyvä postaus, jälleen!

Faija2017
Liittynyt24.7.2018

Meillä pitkän etäisyyden takia lähetetään lahjoja kummilapselle, ja sitten videochätissä jutellaan välillä, sillä aikaa ei ole tällä hetkellä reissata niin paljon. Mutta sitten kun nähdään niin silloin tietenkin on se paras aika olla vain pienen pojan kaveri! 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Videopuhelut ovat kyllä hyvä idea! Kiitos vinkistä! Harmillisen rajallinen resurssi tuo aika tosiaan tällä hetkellä on.

Kaupallinen yhteistyö Feelmaxin kanssa

Viime vuonna kesä oli torstaina. Saattoi se olla keskiviikkokin, mutta joka tapauksessa lämmintä ei kovin montaa päivää kestänyt. Sen sijaan kylmää ja märkää riitti.

Olimme ostaneet muksuille kesäkengiksi muoviset ja pehmeät pistokkaat. Ajattelimme, että lasten olisi nopea pukata ne jalkaansa pihalla piipahtaessaan. Siitä nimittäin oli kokemusta, että lenkkarit tai tarrasandaalit eivät osu jalkaan ilman aikuisen patistelua kuin ehkä joka kymmenellä ulkona käymisellä.

Jostain syystä ne muoviset kengät eivät poistaneet sukkasillaan pihalla koheltamista. Yhdessä kylmän ja märän sään kanssa lopputulos oli se, että jos pitäisi nimetä yksittäinen eniten rivarinaapureita pihaltamme häirinnyt huuto, se olisi lyhyt ja ytimekäs lause: “Kengät jalkaan!”

Tänä kesänä lapset ovat käyttäneet suomalaisen Feelmaxin Luosma-kenkiä. Minulla on niistä lähes pelkästään hyvää sanottavaa.

Feelmaxit ovat todella pehmeät, kevyet ja niissä on paljon tilaa jalalle. Kaikki tämä on erittäin tervetullutta jalkojen kannalta! Lisäksi popot kuivuvat nopeasti, ovat ilmavat ja helpot pukea.

Silti positiivisista havainnoista yksi on ylitse muiden: lapsille ei ole koko kesänä tarvinnut juurikaan sanoa, että kengät jalkaan ulos mennessä.

Feelmaxit ovat sujahtaneet jalkoihin aivan käskemättä.

Huomio on siinä mielessä jännä, että vaikka Feelmaxit ovat helposti puettavia, niin eiväthän ne nyt yhtä helposti pujahda jalkaan kuin pistokkaat.

Kun kenkiä oli käytetty muutama päivä, hoksasin kysyä sekä neli- että kuusivuotiaalta, että miltä se ohutpohjaisilla kengillä käveleminen tuntuu? Nelivuotias muotoili asian jotenkin niin, että on vähän kuin ei olisi kenkiä ollenkaan. Kuusivuotias puolestaan totesi, että tuntuu samalta kuin kävelisi avojaloin.

Heureka – eipä siis ihme, että kengät menevät jalkaan kuin itsestään. Tuskin siitä vanhempien motkottamisesta kukaan nauttii. Noista kommenteista lähtien perhekielessämme on ollut uusi sana: sukkakengät.

Puolitoistavuotiaammekin tunteet kenkiään kohtaan taitavat olla melko siirappisävyiset, sillä hän marssii omien sukkakenkiensä luokse, kun tajuaa, että on uloslähdön hetki.

Feelmax on suomalainen yritys

Kirjoittelin jo marraskuussa blogiin siitä, millainen on hyvä ensikenkä. Silloin minulle syntyi vahva mielikuva, että lapsen kengän vaatimukset ovat jota kuinkin samat kuin aikuisen paljasjalkakengässä.

Keskustelin aiheesta parissakin vanhemmuuden Facebook-ryhmässä ja kävi ilmi, että mainioita vaihtoehtoja on useita. Feelmaxeihin kallistuimme, koska niiden takana oleva firma on suomalainen.

Kengät ovat olleet käytössä puolitoista kuukautta. Yhtään liioittelematta voi sanoa, että niitä on pidetty joka ikinen päivä. Ja kuten lapsilla aina, käyttö ei ole sitä kenkien kannalta ystävällisintä mahdollista. Vain yhden kiellon olemme asettaneet: pyörää ei saa jarruttaa kengän kärkiä maassa laahaamalla.

Kengät eivät missään nimessä ole enää uutta vastaavassa kuosissa. Vaimo tiivisti kuitenkin plussat ja miinukset napakasti yhteen lauseeseen: “Ovathan nämä kuluneet, mutta käytössä ovat olleet aivan älyttömän hyvät!”

Kommentit (0)

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017