Kirjoitukset avainsanalla mielipide

Meillä riidellään viikottain lasten digilaitteiden käytöstä. Asetelma toistuu samana: tenavat haluaisivat käyttää tablettia, telkkaria tai tietokonetta enemmän kuin aikuisten mielestä on suotavaa.

Liioittelematta voi sanoa, että digirajoista riidellään meillä enemmän kuin muista asioista yhteensä.

Se on turhauttavaa.

Maailman suurimmalla taksifirmalla (Uber) ei ole autoja. Maailman suurimmalla elokuvien levittäjällä (Netflix) ei ole leffateattereita. Lähes kaksi miljardia ihmistä tavoittava media (Facebook) ei tuota itse sisältöä. Maailman suurin majoituspalvelu (AirBnB) ei omista rakennuksia.

Tällaista aikaa elämme.

Digitalisaatio on arjessamme läsnä kiinteästi kuin vaipparoskiksen haju kylppärissä. Ja meillä helkkari vie riidellään siitä, kuinka kauan treffeillä digilaitteen kanssa voi viipyä!

Digikasvatus on toki paljon muutakin kuin ruutuaika

Olemme puhuneet sisällöistä. Miten on aivan eri asia tapittaa puolivaloin passiivisena Rikua ja pentua kuin pelata älynystyröitä hieroskellen Möllejä tai Ekapeliä. Ja sisältöön liittyen on korostettu, että muha-aivoille saa ja pitää tulla juttelemaan, jos kohtaa jotain outoa.

On poristu ikärajoista. On kerrottu, että netissä(kään) kaikki ihmiset eivät ole kilttejä. Ei ole jätetty nappuloita yksin Youtuben kanssa (jos et tiedä, miksi Youtube on pienelle paholaisesta seuraava, niin Viihdevintiöt kertoo). Jopa ergonomiasta on tullut jauhettua.

Totta vie olemme jutelleet turvaistuinikäisten kanssa siitä, että digitouhut eivät saa syrjäyttää liikuntaa, askarteluita, lukemista sun muita kivoja juttuja. Ja muistaneet nostaa keskusteluun toisesta vaakakupista niitä digilaitteiden hyviä puolia. Niitäkin syitä on avattu, miksi aikuiset tuijottavat ruutuja aika usein.

Eikä kyse ole siitäkään, että isä (tai äiti) käyttäytyisi diktaattorin tavoin ja vaatisi lopettamaan tekemisen juuri, kun Minecraft-linna on harjalle pystytettyä lippua vaille valmis tai Pipsa Possu hyppäämässä elämänsä lätäkköön.

Lähes aina sanomme, että katsokaapa joku sopiva lopetuskohta. Silloin tällöin homma toimii. Mutta, yllätys - yllätys, aika usein penskat tapittavat taustavalaistua niin pitkään kuin vanhempi suinkin antaa.

Tässä on ongelmamme ydin - tuntuu, että kaikki edellä mainittu hyvä peittyy sen alle, että lapset haluaisivat ruutua (aina) enemmän kuin aikuisen mielestä on kohtuullista.

Koko digikasvatus tuntuu aivan liian usein taistelulta. Sodalta, jonka ainoa tavoite on selvittää missä raja kulkee ajan kartalla.  

Pelipäivä tai ruutuaika avuksi?

Pelipäivä voisi olla ratkaisu, johon olisi helppo tukeutua arjessa. Silti emme haluaisi siihen lähteä. Samasta syystä kuin ei karkkipäiväänkään. Ongelmien sumppuaminen siiloon ja siilon oven aukaiseminen kerran viikossa ei poista ongelmaa. Pelipäivä ei mielestämme opeta, että pelit (tai herkut) kuuluvat sopivissa määrin arkeen. Pikemminkin päinvastoin.

Olisi myös helppo vääntää munakello soimaan päivittäin ja sopia, että pärinästä TV-kiinni ja tabletit hyllyyn. Mutta kaiken edellä mainitun perusteella se ranneliike tuntuu varsin väärältä.

Ruutuaika on käsitteenä vanhentunut kuin meikäläisen nuoruus.

Mutta siitä huolimatta, jos asiasta puhutaan sen oikealla nimellä, ruutuajasta meillä nahistellaan.

Turhauttaa ja harmittaa.

Tämä on asia, johon kuulisin erittäin mielelläni muiden vanhempien näkemyksiä ja ratkaisumalleja?

ps. Eskarilainen on kekseliäs. Hän kokee, ettei kotona saa pelata tarpeeksi. Niinpä hän selvittää eskaripäivän aikana, kenellä on illalla peliaikaa tai pelipäivä. Ja sinnehän kuusivuotias tietenkin haluaa illalla kylään. On onneksi vielä niin lutuisen rehellinen, että kertoo vanhemmille, miksi haluaa tänään juuri kaverin X luokse.

Seuraatko jo Isäkuukausien Facebookia tai Instagramia?

Kommentit (14)

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Hihih, mä oon just joku fossiili, joka on jämähtänyt 80-luvulle. En osaa nähdä (tai en halua) digitalisaatiossa juurikaan mitään hyvää. Onhan se kiva omassa käytössä, mutta ei lasten. Olenko kaksinaismoralisti? Kyllä. Mutta en minäkään lapsena istunut känny kädessä ja hyvin olen kasvanut... tosin ei niitä kännyjä silloin ollutkaan... anyway. Olen tiukkis. Meillä katotaan pikku kakkonen ja sen lisäksi saa katsoa vielä yhden ohjelman johonkin aikaa päivästä. Sadeilmalla saa katsoa ehkä pari elokuvaa. Tablettia ei 3v tarvitse. Eli tiukka oon. Teini on sitten erikseen. Se istuu puhelin kädessä 24/7. Sitä en ole onnistunut juurikaan rajoittaa... mutta onneksi on koira ja se tarvii liikuntaa ja teinit on just sitä varten. 😅

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista!

Minä istuin lapsena Commodore 64:n edessä ajoittain todella paljon. Se vaikutti paljon. Esimerkiksi niin, että nykyään ohjelmoin työkseni. Ja niin, että näen digitalisaation todella positiivisena asiana. Ja innostavana. Mutta silti minun on todella vaikea hyväksyä sitä, että Late lampaan edesottamuksien tuijottaminen uhkaa ajaa ulkoilun, lautapelin, Lego-leikkien tai vaikkapa lukemisen yli lapsilla.  Kaksinaismoralisimia ehkä tämäkin.

Sormet suuhun
Liittynyt14.3.2018

Meidän pojat on vasta 2,5 v ja 6 kk, ja nyt jo huolettaa tulevaisuuden tappelut ruutuajasta. Sovimme jo ennen esikoisen syntymää mieheni kanssa, että ei anneta lapsille kännykkää tai padia viihdykkeeksi. Ravintolassa istutaan ja jutellaan sitten mukavia koko perhe, eikä tuijoteta ruutua. No, ravintolassa juostaan ympyrää, mutta ei sentään tuijoteta sitä padia :-D Ollaan vähän erikoisia, mutta meidän taapero tutustui vasta tarhassa ekaa kertaa padiin, siitäkin olin vähän ärsyyntynyt kun pitää noin nuorille jo tuputtaa. Kotona taapero ei edes ole pyytänyt padia tai kännykkää, mutta ei me niitä itsekään räplätä lasten edessä. Voi olla, ettei enää kovin kauaa saada esikoista varjeltua digiärsykkeiltä, mutta yritetään niin kauan kuin pystytään. Ihan hyvin sitä ehtii myöhemminkin jumittamaan ruudun edessä :-)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista! Mekin ajattelimme pitää lapset irti digivehkeistä mahdollisimman pitkään. Sitten huomasimme kuinka paljon tabi helpottaa pitkiä automatkoja... Ja sillä tiellä ollaan! Onhan noissa tosi paljon hyvää, mutta siinä vaiheessa kun digistely korvaa liikuntaa, lukemista tai yhteistä aikaa niin aikuisen mielestä alkaa olla aika lopettaa. Siinä olet varmasti oikeasti, että noihin laitteisiin ehtii kyllä tottua myöhemminkin.

Jenni\ilopiikki

Voi, ihana pienten rehellisyys<3 Me annamme toukokuussa lapsille synttäreillä lahjaksi tabletin. Tätä ennen meillä on saanut katsoa päivässä max. yhden DVD:n verran piirrettyjä. Tämä on 40-60 min levystä riippuen. Tämä on ollut selkeä sääntö ja esikoinen on sen aika hyvin niellyt. Tabletin ostimme, sillä meistä on hyvä, että lapset voivat käyttää ruutuaikaa monipuolisemmin. Monet kehittävät pelit eivät ainakaan ole huonompi asia kuin Maisan tai Pipsan tuijottaminen. Tablettiin saa asetettua aikarajan, jonka jälkeen se sammuu automaattisesti. Jos lapselle on jäänyt joku kriittisesti kesken, niin sovimme varmasti, että sen saa vielä hoitaa loppuun. Muuten aikakatkaisu tuntuu selkeältä tavalta sopia aika. Katsotaan, miten menee käytännössä😊

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Lähes varaukseton peukku tabletin antamiselle. Mielestäni kehittävän pelin, piirtämisen tai vaikkapa videopuhelun opetteleminen on aivan eri asia kuin passiivinen piirretyn toljottaminen, kuten kirjoititkin. Ja kyllähän niitä digitaitoja tarvitaan. Ei varmasti ole huono asia alkaa puhua vaikkapa erilaisten sisältöjen eroista jo melko pienenkin kanssa. Mutta vanhemmalta se vaatii kokemuksieni mukaan aikaa ja välillä pitkää pinnaa.

Kiitos kommentista ja hyvää synttäriä muksuille jo etukäteen!

Klarakkk

Meillä vajaa 3 ja vajaa 5 vuotiaat saavat katsoa arkisin pikkukakkosen. Viikonloppuisin aamupiirretyt sekä yleensä katsotaan yhdessä joku perhe-elokuva. Eivät ole löytäneet tablettia tai kännykkää eivätkä sitä osaa pyytää joten helpolla päästään kun eivät mangu :)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Meillä mentiin pitkään tuolla samalla mallilla (pl. perhe-elokuva). Jossakin vaiheessa varsinkin vanhinta eli nykyistä eskarilaista, alkoi kiinnostaa enemmän sekä tabletilla värkkääminen että valinnanvapaus katsottavan sisällön suhteen. Ja eihän se ihme ole. Eikä huono. Toisaalta mankuminen liittyy meillä kyllä kaikkiin ruutuihin.

Vierailija

Noh, minä olen kyllä aivan höveli tämän suhteen. Allekirjoitan koko postauksen muuten, mutta meillä ei kauheasti nahistella asiasta. Kaikesta samasta on kyllä keskusteltu(turva-asiat, ikärajat, muutakin tehdään, aikuisten puhelimen käyttö...), mutta kun ilmoitan että nyt loppui pelaaminen tai piirretyt ja jotain muita hommia, saattaa joku kolmesta hetken narista, mutta en oikein reagoi siihen.
Jos joku (kolme vuotias)jolla saattaa satunnaisesti (aina) olla vähän( paljon) tahtoikäkiukkua (-raivoa), aloittaa kiukkuilun,kerron että saa suututtaa mutta asia ei muutu mihinkään. Nyt se dinojuna loppui ja sillä selvä. Aina ovat keksineet muutakin tekemistä.

Mutta takaisin alkuun. Olen siis höveli ruutujen suhteen ja meillä saa pelata/kuunnella äänisatuja/katsella piirrettyjä usein. En halua mitään kalenteriin merkittyjä peliaikoja. 6-&7-vuotiaiden leikkiä myös syventää erilaiset pelien ja elokuvien tapahtumat, tänään mm.keskusteliin iltapalalla pitkään Zane(?)-ninjan kokemasta ulkopuolisuuden tunteesta, joka kohta 6-vuotiaaseen oli todella kolahtanut. "Epävarmakin voi löytää oman sisäisen potentiaalinsa". Sanoi hän. En tiedä olisinko noita käsitteitä osannut edes itse lapselle opettaa. 7vee on oppinut matemaattisia asioita ja avaruudellista hahmotuskykyä selvästi peleistä.
Meille ruudut ovat ehkä vain asia muiden joukossa. En antaisi 8h pelata putkeen jalkapalloa, leikkiä roolivaatteilla, lukea kirjaa, tai pelata Minecraftia, sillä muutaki pitää tehdä. Mutta, noin muuten -sen kun katsovat ja pelaavat.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos ajatuksista! Sait minut pohtimaan, että ollaankohan meillä liian tiukkoja tuon digin kokonaiskulutuksen suhteen. Kuten totesit: asiassa on todella paljon myös hyvää! 

Toisaalta veikkaan, että mikäli aikaa ei rajotettaisi, natiaiset viettäisivät ruutujen kanssa koko valveillaoloajan. Mutta niin se on herkkujenkin kanssa. Jos määrää ei rajoittaisi, tenavat eläisivät sokerilla. Toivon, että tuhannen toiston, keskustelun ja perustelun jälkeen lapset oppivat itse huomaamaan, mikä on sopiva määrä. Se olisi tärkeä taito tulevaisuutta ajatellen.

Vierailija

Meillä ei ole koskaan riidelty ruutuajasta. Lapset 6 ja 7v. Tällainen käytäntö meille on muodostunut: iPadia saa käyttää vain viikonloppuisin. Telkkaria saa katsoa jos ympäri kämppää levitetyt lelut ym. on siivottu. Siinä on se win-win, että lapset joko siivoavat tai keksivät muuta tekemistä. Sairaana saa katsoa telkkaria ilman että tarvii siivota. Joskus toki joustetaan tuosta siivouksesta tilanteen mukaan. Mitään tiettyä aikaa ei ole, kauanko ruutua saa kerralla/päivässä tuijottaa, mutta yleensä sanotaan että kohta olis aika lopettaa, ja sitten hetken päästä että nyt se ruutu pois, kun vanhempien mielestä kiintiö on täynnä.

Uusia haasteita tähän varmasti tuo jatkossa esikoisen puhelin, johon on jo pari peliä asennettu. Sillä saa kotona pelata vain viikonloppuna, mutta olen sanonut että koulussa ja kaverilla saa pelata arkenakin jos muutkin pelaa, kunhan pysyy kohtuudessa. (Koulussa on kuulemma joskus välitunteja jolloin saa pelata.) Ollaan myös puhuttu ruudun liikatuijottamisen vaikutuksista, ja tytöt ovat itsekin huomanneet, että joskus tulee niskajumi tai pahalle tuulelle. Päätavoitehan tässä hommassa olisi, että itse oppisivat säätelemään omaa ruutuaikaansa (aikuistumiseen mennessä) ja tunnistamaan milloin ovat tuijottaneet sitä liikaa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole koskaan riidelty ruutuajasta.

Onnittelut! Teillä on tehty jotain todella oikein asiaan liittyen. Oma näppituntumani nimittäin on, että aivan ainoa näistä asioista nahisteleva perhe ei asu meillä.

Vierailija kirjoitti:
Päätavoitehan tässä hommassa olisi, että itse oppisivat säätelemään omaa ruutuaikaansa (aikuistumiseen mennessä) ja tunnistamaan milloin ovat tuijottaneet sitä liikaa.

Se on juuri näin! Kyseessä on aivan olennainen taito nuoruutta, ja toki aikuisuuttakin, ajatellen. Eikä varmaan tarvitse mennä edes sinne teini-ikään saakka, vaan jo koululaisen olisi hyvä osata ainakin jollakin tasolla miettiä digiannoksensa kokoa.  

Vierailija

Itsehän olen nähnyt tietokoneen ensimmäisen kerran alakouluikäisenä ja kotiin sellainen tuli, kun olin 16-vuotias, mutta minulla on käytännössä paremmat digitaidot kuin laitteiden kanssa kasvaneilla nuorilla. Sisarus ohjelmoi työkseen. Ihan hyvin meidänkin sukupolvemme on kehittynyt ja oppinut asioita, vaikkei ole ollut digihärpäkkeitä joka kodissa. En ihan ymmärrä, miksi ne nyt olisivat välttämättömiä jo varhaislapsuudessa. Ehtii ne taidot oppia myöhemminkin.

Lapsi ei ole vielä tajunnut, että kännykkää voi käyttää muuhunkin kuin lattialle viskomiseen. Yritämme pitää hänet mahdollisimman pitkään viattomana, vaikka tuskin pelaaminen kuitenkaan aivan maailman pahin ongelma on.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos pohdinnasta! Ei ollut digilaitteita minunkaan varhaislapsuudessani, mutta niin vain olen oppinut niitä käyttämään.

Silti tuo vertaus vuosikymmenien taakse ja vetoaminen siihen, että olemmehan mekin oppineet, ei mielestäni ole oikein.

Mietitäänpä tällaista esimerkkiä: Minä pelasin ala-asteikäisenä väkivaltapelejä, joissa ammuttiin toisia. Ero nykypeleihin oli siinä, että ampuja oli ruudulla iso punainen läiskä, viholliset isoja vihreäitä läiskiä ja luodit pienempiä valkoisia ympyröitä. Nykypelien grafiikka ei jätä mitään mielikuvituksen varaan. Sama pätee toki muihinkin "aikuisille tarkoitettuihin sisältöihin".

Lisäksi digidigin tunkeutuminen kaikille elämän osa-alueille tarkoittaa myös sitä, että nykylapsilla on paljon enemmän opeteltavaa kuin aiemmilla sukupolvilla, jotka ovat saaneet kasvaa digiin hiljakseen kiinni. Siinä mielessä opettelemisen aloittaminen "mahdollisimman" aikaisin on ihan järkevää. Kun lapsi aloittaa koulussa, niin vahempien kontrollin mahdollisuus pienenee paljon. Jos lapsella ei siinä vaiheessa ole perustaitoja, niin todennäköisyys ylilyönteihin on aika iso.

En missään tapauksessa pidä "ruutuaikaa" huonona asiana. Varsinkaan jos tabletilla/tietokoneella/puhelimella tekee jotain muuta kuin katsoo passiivisena videota. Mutta sopivasta päiväannoksesta minulla ja lapsilla on välillä melkoinen näkemysero.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö Lastentarvikkeen kanssa

Internetillä on tarkat silmät ja herkästi kommentoivat sormet. Tämän sain huomata, kun postasin pari kuukautta sitten blogiin Viisi syytä, miksi kantoreppu on isän luottokampe -kirjoituksen.

Kuvassa näkyi osa reppua, jonka kyydissä kuopuksemme tykkäsi olla. Kommentoijat ojensivat minua kertomalla, että kyseessä on rintareppu, ei kantoreppu. Onnekseni internet oli noussut ylös oikealla jalalla ja sain huomautukset varsin rakentavasti esitettyinä.

Myönnän - minulla ei ollut aavistustakaan, että rinta- ja kantoreppu ovat kaksi eri kampetta. Mutta niin ne ovat.

Rinta- ja kantorepulla on yhtä paljon samaa kuin käsilaukulla ja attaseasalkulla. Suurin ero on siinä, että rintareppu ei ole ergonominen kantajalle eikä kannettavalle. Kantoreppu on. Eroista lisää postauksen lopussa.

Lapsen kantaminen tekee hyvää sekä vanhemmalle että lapselle, kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin. Samalla harmittelin, että pukeminen on vaikeaa ja selkä vaikeroi.

Palautteiden sisäistämisen jälkeen tajusin, että syy saattoi olla kantovermeessä. Ei siis ihme, että hikoilin tyytyväisyyttä, kun Lastentarvike tarjosi mahdollisuutta testata oikeaa kantoreppua: Najell Omnia.

Eipä tule selkä enää kipeäksi!

Omnille ja minulle oli kuitenkin käydä kuin klassiselle avioparille. Olimme kasvaa erilleen ennen kuin ehdimme kunnolla yhteen. Omnin käyttöohjekirja ei ole selkein mahdollinen. Jouduin tarttumaan opukseen useampaan otteeseen ennen kuin ymmärsin kokonaisuuden.

Alkuhankaluuksien jälkeen Omni on osoittanut kerta kerralta selvemmin, miksi kantoreppu on hyvä.

Ensinnäkin, se on todella nopea pukea. Valmistajan tavoitteena on ollut tehdä “maailman helppokäyttöisin kantoreppu”. Sen kyllä huomaa. Reppu sujahtaa käyttövalmiiksi kantajansa päälle puolessa minuutissa.

Omnin pukeminen on helppoa: se nykäistään päälle kuin reppu, jonka jälkeen napsautetaan lantiovyö kiinni. Lopuksi kiinnitetään rintaremmi. Kun reppua käyttää etupuolella, vaatii rintaremmin kiinnitys lapaluiden päälle toimivat kyynär- ja olkanivelet.
Omnin pukeminen on helppoa: se nykäistään päälle kuin reppu, jonka jälkeen napsautetaan lantiovyö kiinni. Lopuksi kiinnitetään rintaremmi. Kun reppua käyttää etupuolella, vaatii rintaremmin kiinnitys lapaluiden päälle toimivat kyynär- ja olkanivelet.

Erityisesti arvostan tätä: Omnin käyttäjän selkä ei tule kipeäksi, vaikka 13-kiloinen taapero tutustuu aikuisen näkövinkkeliin pidemmänkin ajan. Kokemukset perustuvat 90-prosenttisesti etupuolella kantamiseen niin, että lapsikin katsoo menosuuntaan.

Olen yrittänyt miettiä, mistä kannettavuuden hyvyys johtuu. Luullakseni suurin syy asialle on, että leveän lantiovyön ansiosta tenavan painosta iso osa lepää hartioiden sijaan kantajan lantiolla. Ilmiö on sama kuin rinkoissa.

Myös lapsi on viihtynyt hyvin. Kun häneltä kysyy: “Tulisitko joksikin aikaa kantoreppuun?” Saa vastaukseksi makoisan hymyn ja maailman tärkeimmän sanan “äää-ä”!

Repun lantiovyössä on kätevä tasku. Sinne mahtuu puhelin, mutta erityisen hyvä taskuun on sujauttaa kämpän avaimet ulkoillessa, jolloin kotiin tullessa ei tarvitse kaivaa nippua repun alta housujen tai takin taskusta.
Repun lantiovyössä on kätevä tasku. Sinne mahtuu puhelin, mutta erityisen hyvä taskuun on sujauttaa kämpän avaimet ulkoillessa, jolloin kotiin tullessa ei tarvitse kaivaa nippua repun alta housujen tai takin taskusta.

Repun yläosan soljet ovat erikoiset. Metalliset lukot eivät avaudu vahingossa, mutta ovat parin totuttelukerran jälkeen helppokäyttöiset.
Repun yläosan soljet ovat erikoiset. Metalliset lukot eivät avaudu vahingossa, mutta ovat parin totuttelukerran jälkeen helppokäyttöiset.

Isommilla kannettavilla (käyttöohjeen mukaan kuudesta kuukaudesta eteenpäin) lapsi istuu vaahtomuovisen lannetuen päällä. Tuki on siis repun sisässä, mutta sen muoto näkyy hyvin tässäkin kuvassa.
Isommilla kannettavilla (käyttöohjeen mukaan kuudesta kuukaudesta eteenpäin) lapsi istuu vaahtomuovisen lannetuen päällä. Tuki on siis repun sisässä, mutta sen muoto näkyy hyvin tässäkin kuvassa.

Kantoreppu vs. rintareppu

  • Rintarepussa lapsen alle tuleva repun osa on kapea. Lapsen paino jakautuu pienelle alueelle, käytännössä pitkälti “haaroväliin” ja lapsen jalat roikkuvat.
  • Kantorepussa lapsen alle tuleva osa on leveä,  “polvitaipeesta polvitaipeeseen”, jolloin jalat eivät roiku ja paino jakautuu isommalle alueelle. Käytännössä muksun polvet ovat ahteria korkeammalla. Kärjistäen voi sanoa, että lapsi istuu, ei roiku.
  • Rintarepussa lapsen selkä on jalkojen roikkumisesta johtuen varsin suorassa. Lapsella, joka ei vielä osaa seisoa, selän pitäisi olla pyöristyneenä, koska se on vähän maailmaa nähneen selän luonnollinen asento. Kantorepussa selkä jää tällaiseen “C-asentoon”.

Lähde ja lisätiedot kantamisesta: www.kantoliinayhdistys.fi

Isäkuukausien kantorepun käyttövinkki: lapsi tykkää olla repussa. Jos kynsien leikkaaminen on muutoin hankalaa, repun tarjoama mukavuus voi auttaa manikyyrin tekemiseen vaadittavan sätkimättömyyden löytämisessä.
Isäkuukausien kantorepun käyttövinkki: lapsi tykkää olla repussa. Jos kynsien leikkaaminen on muutoin hankalaa, repun tarjoama mukavuus voi auttaa manikyyrin tekemiseen vaadittavan sätkimättömyyden löytämisessä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ensin toivotaan, että kunpa lapsi kävelisi ja puhuisi. Sitten toivotaan, että lapsi olisi hetken paikallaan ja edes tovin hiljaa.  

Olen luullut yllä olevaa suurimmaksi ristiriidaksi lasten kanssa. Viime viikonloppu osoitti, että suurempiakin ristiriidan tunteita voi kokea. Tarvitaan vain kylpylä ja epämääräinen roska.

Ennen yksityiskohtiin menemistä pitää tunnustaa.

Olen pitänyt samanlaisia tuulipukuja* varmimpana vanhan parin merkkinä. Vielä varmempi merkki taitaa olla, että tarttuu kylpylähotellin täkyyn, jossa tarjoushintaa vastaan käy kuuntelemassa luennon siitä, kuinka viikko-osake on paras tapa hoitaa lomailu.

Jep, lomailimme siis kylpylähotellissa. Laitoksessa, josta lapset ovat haaveilleet suunnilleen vuoden.

Jo ensimmäisenä iltana lämpimässä lastenaltaassa lilluessani tajusin, että tuijotin isointa kohtaamaani ristiriitaa lapsiperheen elämään liittyen. Altaassa pyöri jokin ruskehtava möykky. Miten voi yhtä aikaa miettiä, että mikä tuo on ja samaan aikaan olla niin vahva fiilis, että en todellakaan halua tietää?

Ristiriitojen TOP-3 meni uusiksi, mutta seuraavana päivänä ykköstila vaihtui jälleen. Edellisillan kuvio toistui tällä kertaa porealtaassa. Siinä kun roskaa aikansa tuijotti, niin alkoi vahvasti tuntua, että poreissa tanssiva möykky pieneni hiljakseen.

Muutenkin kylpyläloma tarjosi vahvoja tunteita. Kun katsoo toista lastenaltaan reunalla tärisevää vanhempaa, tietää mitä vertaistuki tarkoittaa. Ihan teki mieli sanoa: ”Minäkin olen täällä palelemassa lasteni takia!”

Ehkä parasta (kylpylä)lomassa: arjen rutiinien pyörittämiseltä jäävän ajan voi laittaa koko perheen ulkoiluun!
Ehkä parasta (kylpylä)lomassa: arjen rutiinien pyörittämiseltä jäävän ajan voi laittaa koko perheen ulkoiluun!

Oikein tarkasti rivien välistä lukemalla voi hoksata, että en varsinaisesti viihtynyt lilluntaosastolla. Täytyy silti tunnustaa, että plussan puolelle jäätiin komeasti.

Tärkein syy on se, että lapset nauttivat. Vuoden ja kolmen kuukauden -ikäinen kuopus laski vaahtosammuttimen korkuisesta liukumäestä kymmeniä kertoja. Joka kerta veteen pärskähtäessään hän nauroi ääneen. Samaa iloa huokui isompienkin lasten olemuksessa.

Reissua oli totisesti odotettu. Esikoinen totesi jo lilluntalaitoksen parkkipaikalla: ”Täällä on mahtavaa!”

Riemun lisäksi viikonloppu tarjosi lapsille neljät treffit uimaveden kanssa. Tenavien vesiarkuus vähenikin kylpylässä kuin perheellisen audit-pisteet. Se lupailee mielestäni hyvää uimaan oppimisen kannalta.

Lapset olivat reissussa niin rentoja, että ikimuistoisia lausahduksia riitti vanhempien iloksi yhtenään. Ravintolassa esikoinen esimerkiksi kommentoi lasagne-ehdotustani tuumien, että ”se on kovin arkista”.

Ruokaan liittyi myös hauska juttu sunnuntain aamupalalla. Saatoin edellisinä päivinä hieman mutista, kun buffetissa ei ollut hotelliaamupalan ainoaa pakkokomponenttia eli pekonia. Sunnuntaina keskimmäinen ehti seisovanpöydän ääreen vaimon kanssa ennen minua ja kuopusta. Vaimo huomasi, että keittiöllä oli paistettu peksua. Siitäpä ilostuneena keskimmäinen juoksi minua vastaan ja suorastaan huusi: ”Iskä, tänään on pekonia!”

Hoijakka, vipukelkka vai joku muu?
Hoijakka, vipukelkka vai joku muu?

Olemme toki kiertäneet vaimon kanssa kylpylöitä ennenkin. Pääasiassa kaukaa. Lillumassa olemme käyneet 2002, 2009 ja nyt lasten kanssa 2018. Lasten riemu oli niin mittavaa, että seuraavaan ihmistenpesulareissuun ei varmasti mene yhdeksää vuotta.

Kylpylähotellin peliautomaattiosastolla kävi aikamoinen flaksi. Moottoripyöräpeli sekosi niin, että koko päivän sai ajaa ilman maksua. Seuraavana aamuna laite kinusi jälleen kolikkoa.
Kylpylähotellin peliautomaattiosastolla kävi aikamoinen flaksi. Moottoripyöräpeli sekosi niin, että koko päivän sai ajaa ilman maksua. Seuraavana aamuna laite kinusi jälleen kolikkoa.

* Kerran on tätäkin kokeiltu. Meni vähän överiksi. Tilattiin nimittäin anopillekin samanlainen puku samasta tarjouksesta. Siinä me anoppilan hiekkatiellä sitten käveleskeltiin kolme rinnakkain identtisissä tuulipuvuissa. Vähän kuin tähtensä menettänyt curling-joukkue.

Isäkuukausien Facebook ja Instagram odottavat juuri sinua! Tykkä ja pysyt kärryillä paitsi uusista postauksista myös esimerkiksi lasten ikimuistoisista lausahduksista!

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö OP Kausiauto/Pivo Wallet Oy

Perheemme karttaa toisen auton ostamista, vaikka ajoittain tarvitsisimme sellaisen. Syitä välttelylle on kolme.

Ensinnäkin käyttötarve on vain kurjimpien talvikelien aikaan. Oikeastaan voikin sanoa, että tarvitsisimme vuodessa 1,2 autoa. Toisaalta tiedämme myös auton ylläpidon kulut tuskallisen hyvin. Myöskään autoon liittyvät metatyöt eivät kiinnosta.

Näitä taustoja vasten OP Kausiauto kuulostaa täydelliseltä ratkaisulta: uusi auto käyttöön kiinteällä hinnalla juuri niin pitkäksi aikaa kuin on tarvetta. Totuuden nimissä pitää toki lisätä, että minimiaika on kuukausi, menovedet eivät kuulu hintaan ja kiinteä hinta on voimassa 2000 kuukausittaiseen kilometriin saakka.

Pääsimme kokeilemaan Kausiautoa kuukauden verran.

Palvelu on hiottu viimeisen päälle toimivaksi: valitaan auto, täytetään lyhyt lomake, vannotaan että ajokortti on ollut voimassa vuoden ja maksetaan. Sen jälkeen paikallisesta autovuokraamosta soitetaan ja kysytään, että mihin aikaan auto voitaisiin seuraavana päivänä toimittaa. Kaikkeen tähän meni kymmenisen minuuttia.

Seuraavana päivänä auto tosiaan tuotiin kotiin saakka. Luovutuksessa meni alle kymmenen minuuttia. Tässä vaiheessa eteen tuli ainoa kohta, jota voin kritisoida: auton meille tuonut vuokraamon heppu ei tiennyt, kuuluvatko auton pesut sopimukseen ja saako autolla ajaa muut kuin vuokraaja. Tavallisesti vuokra-autolla ei saa.

Vastaukset löytyivät kuitenkin nopeasti Kausiauton chatista. Pesut eivät sisälly hintaan. Kuka vain saa ajaa, mutta vastuu on vuokraajalla.

Chatin jälkeen kurvailimme ajokilla kuukauden, joka oli talven kylmin. Minä ajoin kausiautolla töihin ja vaimo pystyi hoitamaan lapsilogistiikkaa arkisin omalla autollamme. Kuukauden tunnelmat voi kuvitella, kun miettii miltä tuntuu hakea eskarilainen kotiin 1- ja 3-vuotiaan kanssa 25 asteen pakkasessa autolla tai vaihtoehtoisesti pyöräkärryllä.

Auton palautus toimi yhtä sujuvasti kuin varaaminenkin. Lähetin palautusilmoituksen Kausiauton asiakaspalveluun, vastasin kymmenen minuutin päästä vuokraamon hepun puheluun ja sovimme noutoajan seuraavalle päivälle työpäivän jälkeen. Seuraavana päivänä auto lähti, haikeus jäi.

Kausiauton ainoa aataminomenan liikettä aiheuttava seikka löytyy hintalapusta. Halvimmillaan uuden auton penkille voi kivuta kuukaudeksi 569 eurolla. Se on ainakin lapsiperheessä melkoinen nippu euroja.

Täytyy kuitenkin sanoa, että en pidä hintaa suhteettoman kovana niin kauan kuin auton tarve on kuukausi tai kaksi vuodessa (eli se 0,2 autoa nykyisen lisäksi). Kahdessa kuukaudessa auto maksaisi noin 1200 euroa. Sillä ei ylläpidä omaa autoa läheskään ympäri vuoden. Kausiautosta ei myöskään olen minkäänlaista huolta vuokra-ajan ulkopuolella, eikä se kasvata kotitöiden määrää.

Ensi talvena on minun vuoroni kyydittää lasta kouluun kahden pikkusisaruksen tarjotessa rattoisaa matkaseuraa. Jos pakkanen äityy pitkäksi aikaa holotnaksi, on Kausiauton viettelykseen melko helppo suostua.

Kommentit (2)

RvaJ

Ensin mietin, että jopas on hyvä juttu, että tälläisiä löytyy ja olinkin tähän niin kirjoittamassa. Sen jälkeen tuli ahaa elämys ja aloin miettimään, että saahan noita tuollaisia purkkiautoja halvemmallakin. Jos tarkoitus on ajaa vain muutamia kuukausia, etsii käsiinsä juuri katsastetun purkin. Maksaa siitä sen tonnin ja ajaa sillä muutaman kuukauden ja myy pois jolloin saa hieman rahaa takaisinkin ;) Tosin, tuohon reiluun viiteensataan varmasti sisältyy jonkunlainen vakuutuskin, uskoisin? Korvaako se vain vuokraajalle sattuneet vahingot vai koko autossa matkustavan köörin? 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Tuohon reiluun viiteensataan sisältyy kaikki muu paitsi polttoaine ja pissapojanneste. Myös kaskovakuutus. Ennakoitavat ja kiinteät kulut siis. 2000 km/kk saakka.

Olen ajanut, aika paljonkin, tuollaisella tonnin-kolmen autolla. Se on halpaa autoilua niin kauan kuin kaikki pelaa. Sitten kun jokin lasahtaa, niin voi olla hyvinkin kallista. Varsinkin, jos omien aikataulujen muuttumiselle joutuu laskemaan arvon.  Perheellisenä ajattelen myös niin, että muutaman tonnin auto on turvattomampi kuin uusi ajopeli.

Asioissa on aina vähintään kaksi puolta, eikä yhtä oikeaa vastausta varmasti tähänkään pohdintaan ole olemassakaan.

Kiitos kommentista ja mukavaa kevään jatkoa, RvaJ!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017