Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Tänään on torstai. Silti huutotuuletin hetki sitten ääneti - TGIF!

Thank God, I'm Free! Olen vapaa. Vapaa lasten harrastusten aiheuttamasta iltastressistä, josta perheemme sai makuannoksen menneiden kolmen viikon aikana.

Annoksen resepti oli yksinkertainen: Eskarilainen osallistui laskettelukouluun. Tunti tasokasta opetusta ti, ke ja to kolmen viikon ajan. Maistui hyvältä. Poika tykkäsi ja oppi tarttui. Laskutaito otti valtavan harppauksen.

Makeudestaan huolimatta makuannoksessa oli kuitenkin havaittavissa katkeraa sivumakua. Töistä kotiutumisen jälkeen ehdittiin juuri sapuskoida, kun jo piti alkaa hoputtaa eskarilaista pukemaan. Harrastuksen jälkeen kotona odotti jälleen kiire, koska mäessä meni myöhään tavalliseen iltatoimiaikaan suhteutettuna.


Hetkinen! Ajauduimme siis harrastuksen myötä juuri samaan tilanteeseen, jonka välttämisestä aamuisin olen viime aikoina palkinnut poikaa euroilla. Eikä vain yhdesti, vaan kahdesti illassa.

Keskimmäinen onneksi lähti monena iltana mukaan. Vietimme hänen kanssaan laatuaikaa esikoisen opetellessa auraamista ja keilojen kiertämistä. Kuopustamme en nähnyt harrastuspäivinä kuin päivällispöydässä. Tästä en tykkää. Eikä tykkää kuopuskaan.

Miltä harrastaminen kolme kertaa viikossa näytti esikoista havainnoiden? Kyllähän hän tykkäsi! Mutta kyllä hän myös väsyi.

Olen aiemmin kirjoittanut, että eskari on ollut hänelle raskasta. Syiksi arvelen muun muassa vaatimusta aikataulussa olemisesta, jatkuvaa sosiaalisuutta ja ohjatun oppimisen mukanaan tuomaa velvollisuuden tunnetta. Melko surkuhupaisaa, että ihan näistä samoista syistä myös harrastus aiheutti väsymystä!

Kolme harrastusiltaa viikossa torpedoi melko tehokkaasti myös ajatukset kavereiden näkemisestä viikolla.

Johtopäätös, sanoisi Knikke Knatterton tässä kohtaa: niin mahtavaa kuin lapsen innostus ja oppiminen ovatkin, noin tiheään toistuva harrastus on kuusivuotiaalle liikaa. Se ei palauta, vaan rasittaa lisää. Harrastusten määrän järkevänä pitäminen on vanhemman tehtävä. Se on tärkeää niin harrastavan lapsen kuin koko perheen näkökulmasta.

Ps. Hieman yllätyin, kun kysyin eilen illalla pojalta, että miltä harrastusmeno kolmena iltana viikossa on hänestä tuntunut: "Raskaalta, haluaisin olla enemmän kotona!" Voi tosin olla, että rinteessä paukkunut parinkymmenen asteen pakkanen oli vaikuttanut mielipiteeseen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vanhemmuudessa tunteet syöksyvät Himalajalta Mariaanien hautaan seitsemässä sekunnissa. Esimerkiksi näin:

Vein keskimmäisen kerhoonsa. Menomatkalla juttelimme. Tunnelma oli hyvä. Viheltelin mielessäni myös siksi, että nyt syksyllä kerhoilu on sujunut hyvin. Toisin oli vielä keväällä, jolloin lasta ujostutti ja jännitti liikaa.

Kerhon pihalla tein virheen. Jäin suustani kiinni kerho-ohjaajien kanssa.

Viisitoista sekuntia riitti – lapsi vilkaisi taakseen. Silmäystä seuranneesta U-käännöksestä Jari-Matti Latvalakin olisi kateellinen: “Vy-hyy, haluan olla isin kanssa! En halua jäädä tänne!”

Neuvottelua ja lohduttamista. Tuloksena lisää itkua. “Haluan leikkiä isin kanssa!”

Päädyimme käveleskelemään kerhopaikan pihalla. Juteltiin lisää. Tyttö rauhoittui. Sovimme, että hän jää kerhoon sillä ehdolla, että tulen myös hakemaan hänet kyseisellä kerralla äidin sijaan.

Olimme puhuneet aikaisemmin päivällä sivulauseessa, että sekä tytön että minun teki mieli Pepsi-Maxia. Meillä ei sitä kuitenkaan ollut. Tilanteen rauhoituttua mainitsin tytölle hakevani “PeeÄmmää”. Voitaisiin sitten kerhon jälkeen juoda yhdessä mustaa.

Lompsin kauppaan tyytyväisenä – sainpa rohkaistua tytön juttelemalla jäämään kerhoon. Enpä sortunut kiristykseen, lahjontaan, uhkailuun tai katteettomiin lupauksiin. Erityisesti mietin, että Pepsinkin mainitsin vasta tilanteen rauettua.

Pari tuntia myöhemmin hain lapsen kotiin. Kerhossa oli jälleen ollut mukavaa.

Hieman ennen kotiovea tyttö kysyi: “Haithan Pepsi-Maxia? Kerroin tädeillekin, että lupasit ostaa sitä, jos minä jään kerhoon!”

“Siis kerroit, että lupasin hakea Pepsi-Maxia, JOS jäät kerhoon?”

“Nii-in!"

ps. Jälkikäteen ajateltuna tässä oli samaa kuin tapauksessa, jossa totesin, että väärin kasvattaminen on helppoa.

Seuraamalla Isäkuukausien Facebookia, Twitteriä ja Instagramia pysyt kärryillä uusista postauksista ja vähän myös vanhemmuuden puheenaiheista.

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Veräppä. Takaloosteri. Hames. Koria. Alahappäin. Ylähäppäin.

Etelä-Pohjanmaa on kuin Savo. Alkuasukkaiden kieltä on mukava kuulostella. Ainakin, jos murredosettia ei tarvitse avata kuin muutaman kuukauden välein.

Olimme toissa viikonloppuna lakeuksilla ja kielellistä ihmeteltävää riitti jälleen. Tällä kertaa murteen edelle ponnisti kuitenkin esikoisemme. Hän ilmoitti sunnuntaina viisivuotiaan itsevarmuudella: “Nyt minä sitten osaan lukea!”

En voinut olla eri mieltä. Olin juuri auttanut lasta tappamaan aikaa kirjoittamalla kännykkääni lauseita. “Papan auto pitäisi pestä.” “Ossi on musta koira.” “Iskä ajaa vielä tänään kotiin.” Eskarilainen todellakin luki kaiken.

Muu perhe jäi alkuviikoksi etelänlomalle. Minulla oli siis kotona mahdollisuus googlailla, miten lukutaitoa määritellään.

Voiko pojan siis sanoa lukevan?

Ainoan kunnollisen määritelmän lukutaidolle löysin Pisa-tutkimuksen materiaaleista vuodelta 2009. Lukutaito oli tuolloin OECD:n monikansallisen tutkimuksen painopistealueena. Silloin määriteltiin näin: “Lukutaito on kirjoitettujen tekstien ymmärtämistä, käyttöä ja arviointia lukijan omien tavoitteiden saavuttamiseksi, tietojen ja valmiuksien kehittämiseksi sekä yhteiskuntaelämään osallistumiseksi.”

Pisa-näkökulmasta lapsemme ei siis osaa lukea. Ei tarvitsekaan. Pisaan osallistuvat mopoautoikäiset.

Poikamme on ollut kirjaimista, sanoista ja teksteistä kiinnostunut noin vuoden ajan. Vanhempina emme ole patistelleet lasta lukemaan. Tietysti olemme vastailleet ja auttaneet lukemisen hahmottamisessa, kun poika on sellaista kysynyt. Ja toki vaimo on istahtanut sohvalle, kun poika on hakenut vanhan aapisen kirjahyllystä ja pyytänyt tutkimaan sitä kanssaan. Taito on itänyt hiljalleen.

Loppusilauksen taisi antaa Ekapeli Alku, jossa lukemisen perusteet on pelillistetty. Jos Ekapeli ei ole tuttu ja lähipiirissä on lukemaan opetteleva, niin suositus plus plus. Toimii melkein millä tahansa laitteella.

Ekapelin vanhemmille-osiossa sivutaan sitä, miten lapsi oppii lukemaan. Lisäksi luetellaan erilaisia lukemisen tasoja. Niistä yksi on, että tavuja yhdistetään sanoiksi liukumalla äänteestä toiseen. Sain vaimolta viestin Etelä-Pohjanmaalta samoihin aikoihin, kun luin tuota vanhemmille-sivua. Viestissä tenava hymyili Miina ja Manu -kirjan kanssa. Saateteksti kertoi, että tässä on ensimmäinen aukeama, jonka luin kokonaan itse.

Tuon perusteella julistan, että esikoisemme osaa lukea. Ta-ta-ta-DAA!

Äänessäni on ylpeyttä ähkyksi saakka! Mutta sen lisäksi tunnepalettiin työntyy pessimismiä. Jos lapsi osaa lukea kouluun mennessään, mitenkähän aika kuluu ekaluokalla?

Onneksi nykyään yhä useampi lapsi oppii lukemaan ennen kouluikää. Ilmiön yleisyyden takia uskon, että opettajat osaavat huomioida tämän ja ruokkia ennen kaikkea lukuintoa. Tätä peräänkuuluttavat asiantuntijatkin.

Lukuinnon ruokkimisessa toivottavasti auttaa sekin, että aiomme lukea tenavalle edelleen mahdollisimman paljon. Tällä hetkellä kutkuttaa ajatus, että voisi lukea vaikka vuorotellen. Esimerkiksi niin, että aikuinen lukee kaksi virkettä ja lapsi yhden. Idea ainakin kuulostaa mukavalta yhteiseltä tekemiseltä!

ps. Juuri lukemaan oppineelle tuntuu olevan todella niukasti kirjallisuutta tarjolla. Siis kapitaalein ja tavuviivoin kirjoitettuja lyhyitä juonellisia kirjoja. Pääkuvassa näkyvä Kirjatiikeri-sarja on ainoa, jonka olen löytänyt kirjastosta. Olisiko sinulla vinkata muita?

ps2. Ihanasti sopiva -blogissa kasvatusalan rautainen ammattilainen pohtii milloin pitää oppia lukemaan ja kertoo myös, kuinka varhaiskasvatuksessa asiaa tuetaan.

Kommentit (2)

JaanaPaananen

Hei,voisikohan tsekata kirjastosta ekaluokan lukudiplomin kirjalistaa. Ne kirjat on juurikin tarkoitettu juuri lukemaan oppineille.

Ja hienosti koulussa ekalla luokalla huomioidaan jo lukevat ja taitoa vasta opettelevat. Meillä oli esikoinen viime talvena ekalla ja heti syksyllä suomenkielen tunnilla luokka jaettiin kahteen ryhmään: jo lukeviin ja taitoa vasta opetteleviin.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos vinkistä! Joskus tuota listaa on selattu, mutta silloin lukutaito oli vielä vain unelmaa. Mutta nythän sitä pitäisi ehdottomasti tutkailla. Kiitos!

Mukava lukea, että lukutaitoisten huomiointi toimii koulussa hyvin. Tylsistyminen ei tee hyvää koulussa viihtymisen ennusteelle.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Sitten minä ammun haulikalla ja tämä räjähtää. Seuraavaksi lyön täältä. Pum - pum - pum. Tältä irtoaa pää! Pum - pum - pum!"

Siinä eskarilaisemme opettaa kolmevuotiaalle pikkusisarelleen Lego-ukkeleilla leikkimistä keittiön pöydän ääressä. Kotvasen kuluttua komppania siirtyy lastenhuoneeseen, mutta retoriikka pysyy. Nyt ollaan Ninjagoita. Päitä putoilee edelleen.

Pääsitkö tunnelmaan?

Esikoulun ensimmäiset viikot olivat viisivuotiaastamme maailman parhaita päiviä. Lapsen ilo ja innostus saivat myös minut isänä hyvin tyytyväiseksi.

Kokonaiskuvassa tunnelmat ja väritys ovat toki edelleen samankaltaisia. Vanhemman näkökulmasta ensimmäiset harmaat sävyt ovat kuitenkin ilmestyneet yksityiskohtiin. Eniten harmittaa ja ärsyttää väkivallan pesiytyminen osaksi leikkejä. Vaikka saan ainakin kasin asioiden etukäteen murehtimisesta, niin leikkitappelut pääsivät yllättämään.

Esikoululaisemme on ollut kotihoidossa koko ikänsä. Olemme pitäneet suorastaan ryppyotsaisen tiukasti kiinni pelien ja ohjelmien ikärajoista. Käsittääkseni ampumiset ja ninjailut valuvat lasten leikkeihin nimenomaan näistä K7- tai jopa K12-materiaaleista. Niin tai näin, minun ei tarvitse liioitella väittäessäni, että ennen eskarin alkua lastemme leikkeihin ei sisältynyt ampumista, potkimista tai lyömistä.

Ikävä kyllä nyt lyödään ja ammutaan senkin edestä. On surkuhupaista, kun kolmevuotias ojentaa etusormensa kohti, kumartaa peukalollaan ja toteaa: “Pum - tä koolit!”

Lasten kanssa on puhuttu asiasta. Useaan kertaan. Kerrottu kuolemasta ja sen lopullisuudesta. Mietitty toisen satuttamista ja sitä, miksi se on kiellettyä. Koitettu asettua toisen asemaan. Siitäkin on keskusteltu, että elokuvat ja pelit ovat kuin satuja, eikä niistä voi tuoda asioita suoraan elävään elämään.

Toistaiseksi pehmeät keinot ovat auttaneet korkeintaan yhtä pitkään kuin housuihin lirauttaminen pakkasella.

Olen yrittänyt miettiä, mikä väkivaltaisessa leikissä minua harmittaa, sillä lapset eivät ainakaan toistaiseksi ole satuttaneet toisiaan. Syitä lienee kolme. Ensinnäkin väkivalta on väärin ja tuollainen leikki on ikään kuin sen ihannointia. Toisaalta pelkään, että leikki muuttuu fyysisemmäksi. Kolmanneksi kiukuttaa siksi, että jossakin katsotaan/pelataan paljon eskarilaisia vanhemmille tarkoitettuja juttuja. Ikävä kyllä siitä kasvatuksen laiminlyömisestä on selkeä polku meille saakka.

Aikuisten viihteessä väkivalta on iso osa palettia ja minusta se on ok. Jossain vaiheessa lapsenkin pitää tietenkin oppia, että väkivalta elokuvissa, sarjoissa, kirjoissa ja peleissä ei ole todellista. Mutta eikö eskarilainen ole vähän pieni opettelemaan tällaista asiaa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2017

Instagram