Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Onkohan meidän viisihenkinen pataljoonamme ainoa, jossa nuorempien taistelijoiden ruutuaikaa seuraa taajaan kärttyisyys? Sanan säilä heiluu ja räjähdyksiäkin tapahtuu, vaikka pelaaminen olisi lopetettu rauhanomaisesti.

Eräällä kirjastoreissulla sain kuusivuotiaalta vinkin, kuinka välttää taisteluita.

Kirjastossa tapanamme on, että lapset saavat piipata kirjat. Siis vilauttaa viivakoodit lainausautomaatille. Varsinkin nelivuotias pitää sitä luultavasti kirjastoreissun toiseksi parhaana asiana. Heti hissin käyttämisen jälkeen. Tuolla kyseisellä kirjastokäynnillä poimin itselleni Kuinka kasvattaa diginatiivi -kirjan.

Piippausvaiheessa poju kysyi: "Mikä kirja tämä on?"

“Kuinka kasvattaa diginatiivi”, vastasin.

"Mikä se on?" kuului luonteva jatkokysymys.

Yritin selittää, että opas jossa mietitään, kuinka kasvattaa lapsia käyttämään tablettia, telkkaria, internetiä ja puhelinta.

“Mitä siinä esimerkiksi kerrotaan”, kuusivuotias tenttasi.

“No, esimerkiksi sellaista kasvatusta, että ymmärtäisitte itse, paljonko on hyvä määrä tablettia ja miksi tablettia ei voi käyttää koko aikaa. Osaisitko muuten sanoa, miksi tablettia ei voi käyttää koko aikaa?”

“Voi tulla pää tai silmät kipeiksi. Ei ehdi tehdä muuta mukavaa.”

Se onkin hyvä perustelu. Jos tabletti vie liikaa aikaa liikunnalta tai vaikkapa lukemiselta, niin ei hyvä. Mikään homma ei ole hyvä, jos sitä on liikaa.

Olemme yrittäneet opettaa lapsia löytämään itse sopivan lopetuskohdan peleistä tai ohjelmista. Usein sanomme: “kohta lopetetaan, katsopa sopiva kohta”.

Nelivuotias on oppinut taidon aika hyvin. Kuusivuotiaalla on vaikeampaa. Otin asian puheeksi, kun olimme hänen kanssaan teemaan päässeet: “Olemme äitin kanssa huomanneet, että olet aika usein kärttyisä, kun pelaaminen pitää lopettaa. Mistähän se johtuu?”

Hetken mietittyään poika loihi lausumahan: “Äkäisyys johtuu siitä, että me ei tiedetä, mille tabletin jälkeen aletaan. Silloin ei oikein keksi tekemistä.”

“Mutta kun ehdotamme äitin kanssa, että piirretään, lähdetään ulos tai tehdään palapeliä, niin vastaus on aina huudonsekainen eeeei”, kummastelin.

“Mutta se pitäisi sopia etukäteen. Sillä tavalla, että tietäisi jo ennen tabletin ottamista, että mitä tehdään sen jälkeen!” kuusivuotias perusteli.
 
Fiksua!

Lisää digikasvatuksesta:

Isäkuukaudet: Ruutuaika, miksi se on niin vaikeaa?

Jyllannin suomineito: Nuoret tykkäävät tulla meille, sillä täällä ei nalkuteta pelaamisesta – miksi meillä saa pelata?

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa!

Kommentit (6)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Mukava kuulla! Ja kuuluuhan tämä toki sarjaan "ei siinä ainakaan mitään menetä", koska jos jatkotekemistä ei mieti etukäteen, sen joutuu miettimään jälkikäteen... Olisipa mukava kuulla myöhemmin, auttoiko poitsin idea perheessänne!

Vierailija

Jotkut nopeatempoiset pelit aktivoivat sympaattista hermostoa ja sekin voi olla syynä ärtyneisyyteen peliä lopeteltaessa. Toki lapsi voi olla ärtynyt monessa muussakin tilanteessa kun mukava tekeminen pitää lopettaa. Omaa poikaa ärsytti eilen kun jalkapallon pelaaminen piti lopettaa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista ja pohdinnasta! Hyviä huomioita molemmat. Kyllä meilläkin lapsia kiukuttaa muidenkin mukavien hommien lopettaminen, mutta rehellisyyden nimissä ilmiö on yleisempi tablettipelien kanssa kuin muulloin. Liekö syy sitten sympaattisessa hermostossa vai missä.

Isivuosi

Hieno idea! Kyllä lapset vaan on fiksuja. Itse huomasin aikanaan ollessani iltapäiväkerhossa töissä, että pelit lisäsivät levottomuutta.

Tuo ruutuaika on ido ja vaikea aihe nykymaailmassa, onneksi ei vielä tuon taaperon kanssa ajankohtainen. Paljon kuitenkin jo nyt mietityttää, miten tulevaisuudessa asian kanssa toimitaan.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Kyllä lapset ainakin meillä ovat useimmiten fiksumpia kuin isänsä... Digin käyttö on meikäläisen vajaan seitsemän vuoden kasvatusuran hankalin aihe. Siinä on niin paljon positiivista ja sen käyttö on kiinteä osa nykypäivää, mutta samaan aikaan negatiiviset asiat näkyvät myös erittäin selkeästi. Ei auta kuin toivoa, että vanhemman parhaansa tekeminen riittää tässä(kin) asiassa.

Meillä riidellään viikottain lasten digilaitteiden käytöstä. Asetelma toistuu samana: tenavat haluaisivat käyttää tablettia, telkkaria tai tietokonetta enemmän kuin aikuisten mielestä on suotavaa.

Liioittelematta voi sanoa, että digirajoista riidellään meillä enemmän kuin muista asioista yhteensä.

Se on turhauttavaa.

Maailman suurimmalla taksifirmalla (Uber) ei ole autoja. Maailman suurimmalla elokuvien levittäjällä (Netflix) ei ole leffateattereita. Lähes kaksi miljardia ihmistä tavoittava media (Facebook) ei tuota itse sisältöä. Maailman suurin majoituspalvelu (AirBnB) ei omista rakennuksia.

Tällaista aikaa elämme.

Digitalisaatio on arjessamme läsnä kiinteästi kuin vaipparoskiksen haju kylppärissä. Ja meillä helkkari vie riidellään siitä, kuinka kauan treffeillä digilaitteen kanssa voi viipyä!

Digikasvatus on toki paljon muutakin kuin ruutuaika

Olemme puhuneet sisällöistä. Miten on aivan eri asia tapittaa puolivaloin passiivisena Rikua ja pentua kuin pelata älynystyröitä hieroskellen Möllejä tai Ekapeliä. Ja sisältöön liittyen on korostettu, että muha-aivoille saa ja pitää tulla juttelemaan, jos kohtaa jotain outoa.

On poristu ikärajoista. On kerrottu, että netissä(kään) kaikki ihmiset eivät ole kilttejä. Ei ole jätetty nappuloita yksin Youtuben kanssa (jos et tiedä, miksi Youtube on pienelle paholaisesta seuraava, niin Viihdevintiöt kertoo). Jopa ergonomiasta on tullut jauhettua.

Totta vie olemme jutelleet turvaistuinikäisten kanssa siitä, että digitouhut eivät saa syrjäyttää liikuntaa, askarteluita, lukemista sun muita kivoja juttuja. Ja muistaneet nostaa keskusteluun toisesta vaakakupista niitä digilaitteiden hyviä puolia. Niitäkin syitä on avattu, miksi aikuiset tuijottavat ruutuja aika usein.

Eikä kyse ole siitäkään, että isä (tai äiti) käyttäytyisi diktaattorin tavoin ja vaatisi lopettamaan tekemisen juuri, kun Minecraft-linna on harjalle pystytettyä lippua vaille valmis tai Pipsa Possu hyppäämässä elämänsä lätäkköön.

Lähes aina sanomme, että katsokaapa joku sopiva lopetuskohta. Silloin tällöin homma toimii. Mutta, yllätys - yllätys, aika usein penskat tapittavat taustavalaistua niin pitkään kuin vanhempi suinkin antaa.

Tässä on ongelmamme ydin - tuntuu, että kaikki edellä mainittu hyvä peittyy sen alle, että lapset haluaisivat ruutua (aina) enemmän kuin aikuisen mielestä on kohtuullista.

Koko digikasvatus tuntuu aivan liian usein taistelulta. Sodalta, jonka ainoa tavoite on selvittää missä raja kulkee ajan kartalla.  

Pelipäivä tai ruutuaika avuksi?

Pelipäivä voisi olla ratkaisu, johon olisi helppo tukeutua arjessa. Silti emme haluaisi siihen lähteä. Samasta syystä kuin ei karkkipäiväänkään. Ongelmien sumppuaminen siiloon ja siilon oven aukaiseminen kerran viikossa ei poista ongelmaa. Pelipäivä ei mielestämme opeta, että pelit (tai herkut) kuuluvat sopivissa määrin arkeen. Pikemminkin päinvastoin.

Olisi myös helppo vääntää munakello soimaan päivittäin ja sopia, että pärinästä TV-kiinni ja tabletit hyllyyn. Mutta kaiken edellä mainitun perusteella se ranneliike tuntuu varsin väärältä.

Ruutuaika on käsitteenä vanhentunut kuin meikäläisen nuoruus.

Mutta siitä huolimatta, jos asiasta puhutaan sen oikealla nimellä, ruutuajasta meillä nahistellaan.

Turhauttaa ja harmittaa.

Tämä on asia, johon kuulisin erittäin mielelläni muiden vanhempien näkemyksiä ja ratkaisumalleja?

ps. Eskarilainen on kekseliäs. Hän kokee, ettei kotona saa pelata tarpeeksi. Niinpä hän selvittää eskaripäivän aikana, kenellä on illalla peliaikaa tai pelipäivä. Ja sinnehän kuusivuotias tietenkin haluaa illalla kylään. On onneksi vielä niin lutuisen rehellinen, että kertoo vanhemmille, miksi haluaa tänään juuri kaverin X luokse.

Seuraatko jo Isäkuukausien Facebookia tai Instagramia?

Kommentit (14)

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Hihih, mä oon just joku fossiili, joka on jämähtänyt 80-luvulle. En osaa nähdä (tai en halua) digitalisaatiossa juurikaan mitään hyvää. Onhan se kiva omassa käytössä, mutta ei lasten. Olenko kaksinaismoralisti? Kyllä. Mutta en minäkään lapsena istunut känny kädessä ja hyvin olen kasvanut... tosin ei niitä kännyjä silloin ollutkaan... anyway. Olen tiukkis. Meillä katotaan pikku kakkonen ja sen lisäksi saa katsoa vielä yhden ohjelman johonkin aikaa päivästä. Sadeilmalla saa katsoa ehkä pari elokuvaa. Tablettia ei 3v tarvitse. Eli tiukka oon. Teini on sitten erikseen. Se istuu puhelin kädessä 24/7. Sitä en ole onnistunut juurikaan rajoittaa... mutta onneksi on koira ja se tarvii liikuntaa ja teinit on just sitä varten. 😅

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista!

Minä istuin lapsena Commodore 64:n edessä ajoittain todella paljon. Se vaikutti paljon. Esimerkiksi niin, että nykyään ohjelmoin työkseni. Ja niin, että näen digitalisaation todella positiivisena asiana. Ja innostavana. Mutta silti minun on todella vaikea hyväksyä sitä, että Late lampaan edesottamuksien tuijottaminen uhkaa ajaa ulkoilun, lautapelin, Lego-leikkien tai vaikkapa lukemisen yli lapsilla.  Kaksinaismoralisimia ehkä tämäkin.

Sormet suuhun
Liittynyt14.3.2018

Meidän pojat on vasta 2,5 v ja 6 kk, ja nyt jo huolettaa tulevaisuuden tappelut ruutuajasta. Sovimme jo ennen esikoisen syntymää mieheni kanssa, että ei anneta lapsille kännykkää tai padia viihdykkeeksi. Ravintolassa istutaan ja jutellaan sitten mukavia koko perhe, eikä tuijoteta ruutua. No, ravintolassa juostaan ympyrää, mutta ei sentään tuijoteta sitä padia :-D Ollaan vähän erikoisia, mutta meidän taapero tutustui vasta tarhassa ekaa kertaa padiin, siitäkin olin vähän ärsyyntynyt kun pitää noin nuorille jo tuputtaa. Kotona taapero ei edes ole pyytänyt padia tai kännykkää, mutta ei me niitä itsekään räplätä lasten edessä. Voi olla, ettei enää kovin kauaa saada esikoista varjeltua digiärsykkeiltä, mutta yritetään niin kauan kuin pystytään. Ihan hyvin sitä ehtii myöhemminkin jumittamaan ruudun edessä :-)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista! Mekin ajattelimme pitää lapset irti digivehkeistä mahdollisimman pitkään. Sitten huomasimme kuinka paljon tabi helpottaa pitkiä automatkoja... Ja sillä tiellä ollaan! Onhan noissa tosi paljon hyvää, mutta siinä vaiheessa kun digistely korvaa liikuntaa, lukemista tai yhteistä aikaa niin aikuisen mielestä alkaa olla aika lopettaa. Siinä olet varmasti oikeasti, että noihin laitteisiin ehtii kyllä tottua myöhemminkin.

Jenni\ilopiikki

Voi, ihana pienten rehellisyys<3 Me annamme toukokuussa lapsille synttäreillä lahjaksi tabletin. Tätä ennen meillä on saanut katsoa päivässä max. yhden DVD:n verran piirrettyjä. Tämä on 40-60 min levystä riippuen. Tämä on ollut selkeä sääntö ja esikoinen on sen aika hyvin niellyt. Tabletin ostimme, sillä meistä on hyvä, että lapset voivat käyttää ruutuaikaa monipuolisemmin. Monet kehittävät pelit eivät ainakaan ole huonompi asia kuin Maisan tai Pipsan tuijottaminen. Tablettiin saa asetettua aikarajan, jonka jälkeen se sammuu automaattisesti. Jos lapselle on jäänyt joku kriittisesti kesken, niin sovimme varmasti, että sen saa vielä hoitaa loppuun. Muuten aikakatkaisu tuntuu selkeältä tavalta sopia aika. Katsotaan, miten menee käytännössä😊

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Lähes varaukseton peukku tabletin antamiselle. Mielestäni kehittävän pelin, piirtämisen tai vaikkapa videopuhelun opetteleminen on aivan eri asia kuin passiivinen piirretyn toljottaminen, kuten kirjoititkin. Ja kyllähän niitä digitaitoja tarvitaan. Ei varmasti ole huono asia alkaa puhua vaikkapa erilaisten sisältöjen eroista jo melko pienenkin kanssa. Mutta vanhemmalta se vaatii kokemuksieni mukaan aikaa ja välillä pitkää pinnaa.

Kiitos kommentista ja hyvää synttäriä muksuille jo etukäteen!

Klarakkk

Meillä vajaa 3 ja vajaa 5 vuotiaat saavat katsoa arkisin pikkukakkosen. Viikonloppuisin aamupiirretyt sekä yleensä katsotaan yhdessä joku perhe-elokuva. Eivät ole löytäneet tablettia tai kännykkää eivätkä sitä osaa pyytää joten helpolla päästään kun eivät mangu :)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Meillä mentiin pitkään tuolla samalla mallilla (pl. perhe-elokuva). Jossakin vaiheessa varsinkin vanhinta eli nykyistä eskarilaista, alkoi kiinnostaa enemmän sekä tabletilla värkkääminen että valinnanvapaus katsottavan sisällön suhteen. Ja eihän se ihme ole. Eikä huono. Toisaalta mankuminen liittyy meillä kyllä kaikkiin ruutuihin.

Vierailija

Noh, minä olen kyllä aivan höveli tämän suhteen. Allekirjoitan koko postauksen muuten, mutta meillä ei kauheasti nahistella asiasta. Kaikesta samasta on kyllä keskusteltu(turva-asiat, ikärajat, muutakin tehdään, aikuisten puhelimen käyttö...), mutta kun ilmoitan että nyt loppui pelaaminen tai piirretyt ja jotain muita hommia, saattaa joku kolmesta hetken narista, mutta en oikein reagoi siihen.
Jos joku (kolme vuotias)jolla saattaa satunnaisesti (aina) olla vähän( paljon) tahtoikäkiukkua (-raivoa), aloittaa kiukkuilun,kerron että saa suututtaa mutta asia ei muutu mihinkään. Nyt se dinojuna loppui ja sillä selvä. Aina ovat keksineet muutakin tekemistä.

Mutta takaisin alkuun. Olen siis höveli ruutujen suhteen ja meillä saa pelata/kuunnella äänisatuja/katsella piirrettyjä usein. En halua mitään kalenteriin merkittyjä peliaikoja. 6-&7-vuotiaiden leikkiä myös syventää erilaiset pelien ja elokuvien tapahtumat, tänään mm.keskusteliin iltapalalla pitkään Zane(?)-ninjan kokemasta ulkopuolisuuden tunteesta, joka kohta 6-vuotiaaseen oli todella kolahtanut. "Epävarmakin voi löytää oman sisäisen potentiaalinsa". Sanoi hän. En tiedä olisinko noita käsitteitä osannut edes itse lapselle opettaa. 7vee on oppinut matemaattisia asioita ja avaruudellista hahmotuskykyä selvästi peleistä.
Meille ruudut ovat ehkä vain asia muiden joukossa. En antaisi 8h pelata putkeen jalkapalloa, leikkiä roolivaatteilla, lukea kirjaa, tai pelata Minecraftia, sillä muutaki pitää tehdä. Mutta, noin muuten -sen kun katsovat ja pelaavat.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos ajatuksista! Sait minut pohtimaan, että ollaankohan meillä liian tiukkoja tuon digin kokonaiskulutuksen suhteen. Kuten totesit: asiassa on todella paljon myös hyvää! 

Toisaalta veikkaan, että mikäli aikaa ei rajotettaisi, natiaiset viettäisivät ruutujen kanssa koko valveillaoloajan. Mutta niin se on herkkujenkin kanssa. Jos määrää ei rajoittaisi, tenavat eläisivät sokerilla. Toivon, että tuhannen toiston, keskustelun ja perustelun jälkeen lapset oppivat itse huomaamaan, mikä on sopiva määrä. Se olisi tärkeä taito tulevaisuutta ajatellen.

Vierailija

Meillä ei ole koskaan riidelty ruutuajasta. Lapset 6 ja 7v. Tällainen käytäntö meille on muodostunut: iPadia saa käyttää vain viikonloppuisin. Telkkaria saa katsoa jos ympäri kämppää levitetyt lelut ym. on siivottu. Siinä on se win-win, että lapset joko siivoavat tai keksivät muuta tekemistä. Sairaana saa katsoa telkkaria ilman että tarvii siivota. Joskus toki joustetaan tuosta siivouksesta tilanteen mukaan. Mitään tiettyä aikaa ei ole, kauanko ruutua saa kerralla/päivässä tuijottaa, mutta yleensä sanotaan että kohta olis aika lopettaa, ja sitten hetken päästä että nyt se ruutu pois, kun vanhempien mielestä kiintiö on täynnä.

Uusia haasteita tähän varmasti tuo jatkossa esikoisen puhelin, johon on jo pari peliä asennettu. Sillä saa kotona pelata vain viikonloppuna, mutta olen sanonut että koulussa ja kaverilla saa pelata arkenakin jos muutkin pelaa, kunhan pysyy kohtuudessa. (Koulussa on kuulemma joskus välitunteja jolloin saa pelata.) Ollaan myös puhuttu ruudun liikatuijottamisen vaikutuksista, ja tytöt ovat itsekin huomanneet, että joskus tulee niskajumi tai pahalle tuulelle. Päätavoitehan tässä hommassa olisi, että itse oppisivat säätelemään omaa ruutuaikaansa (aikuistumiseen mennessä) ja tunnistamaan milloin ovat tuijottaneet sitä liikaa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole koskaan riidelty ruutuajasta.

Onnittelut! Teillä on tehty jotain todella oikein asiaan liittyen. Oma näppituntumani nimittäin on, että aivan ainoa näistä asioista nahisteleva perhe ei asu meillä.

Vierailija kirjoitti:
Päätavoitehan tässä hommassa olisi, että itse oppisivat säätelemään omaa ruutuaikaansa (aikuistumiseen mennessä) ja tunnistamaan milloin ovat tuijottaneet sitä liikaa.

Se on juuri näin! Kyseessä on aivan olennainen taito nuoruutta, ja toki aikuisuuttakin, ajatellen. Eikä varmaan tarvitse mennä edes sinne teini-ikään saakka, vaan jo koululaisen olisi hyvä osata ainakin jollakin tasolla miettiä digiannoksensa kokoa.  

Vierailija

Itsehän olen nähnyt tietokoneen ensimmäisen kerran alakouluikäisenä ja kotiin sellainen tuli, kun olin 16-vuotias, mutta minulla on käytännössä paremmat digitaidot kuin laitteiden kanssa kasvaneilla nuorilla. Sisarus ohjelmoi työkseen. Ihan hyvin meidänkin sukupolvemme on kehittynyt ja oppinut asioita, vaikkei ole ollut digihärpäkkeitä joka kodissa. En ihan ymmärrä, miksi ne nyt olisivat välttämättömiä jo varhaislapsuudessa. Ehtii ne taidot oppia myöhemminkin.

Lapsi ei ole vielä tajunnut, että kännykkää voi käyttää muuhunkin kuin lattialle viskomiseen. Yritämme pitää hänet mahdollisimman pitkään viattomana, vaikka tuskin pelaaminen kuitenkaan aivan maailman pahin ongelma on.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos pohdinnasta! Ei ollut digilaitteita minunkaan varhaislapsuudessani, mutta niin vain olen oppinut niitä käyttämään.

Silti tuo vertaus vuosikymmenien taakse ja vetoaminen siihen, että olemmehan mekin oppineet, ei mielestäni ole oikein.

Mietitäänpä tällaista esimerkkiä: Minä pelasin ala-asteikäisenä väkivaltapelejä, joissa ammuttiin toisia. Ero nykypeleihin oli siinä, että ampuja oli ruudulla iso punainen läiskä, viholliset isoja vihreäitä läiskiä ja luodit pienempiä valkoisia ympyröitä. Nykypelien grafiikka ei jätä mitään mielikuvituksen varaan. Sama pätee toki muihinkin "aikuisille tarkoitettuihin sisältöihin".

Lisäksi digidigin tunkeutuminen kaikille elämän osa-alueille tarkoittaa myös sitä, että nykylapsilla on paljon enemmän opeteltavaa kuin aiemmilla sukupolvilla, jotka ovat saaneet kasvaa digiin hiljakseen kiinni. Siinä mielessä opettelemisen aloittaminen "mahdollisimman" aikaisin on ihan järkevää. Kun lapsi aloittaa koulussa, niin vahempien kontrollin mahdollisuus pienenee paljon. Jos lapsella ei siinä vaiheessa ole perustaitoja, niin todennäköisyys ylilyönteihin on aika iso.

En missään tapauksessa pidä "ruutuaikaa" huonona asiana. Varsinkaan jos tabletilla/tietokoneella/puhelimella tekee jotain muuta kuin katsoo passiivisena videota. Mutta sopivasta päiväannoksesta minulla ja lapsilla on välillä melkoinen näkemysero.

On vaarallista perustaa mielipiteensä arkihavaintoihin. Pienellä otannalla saattaa pahimmassa tapauksessa alkaa uskoa yksisarvisiin tai vaikkapa hopeaveteen.

Olen pitkään ollut havaintojeni pohjalta sitä mieltä, että yleisessä asenneilmastossa ihannoidaan ja arvostetaan ohjattuja ja aikataulutettuja harrastuksia. Tuntuu, että yleisesti ajatellaan, että lapsen pitää harrastaa jotain ohjattua.

Hieman kärjistäen voi sanoa, että organisoituja harrastuksia suitsutetaan omaehtoisen tekemisen kustannuksella. Että lukeminen muuttuu harrastukseksi vasta, kun käy lukemassa kaksi kertaa viikossa kokoontuvassa lukukerhossa!

Aika usein kuulee, että lasten väitetään jäävän sosiaaliseen ja taidolliseen paitsioon, jos heitä ei roudata useampana iltana viikossa perheen ulkopuolisen aikuisen vetämän harrastuksen sykkeeseen.

Organisoitujen harrastusten merkityksen korostaminen on välillä harmittanut. Hetkellisesti jopa suorastaan tympäissyt. Toisaalta takaraivossa on jyskyttänyt hetkittäin ajatus siitä, että entäs jos lapset tosiaankin pitäisi viedä jo pienenä jonkin kerhon, seuran tai yhdistyksen jalostettavaksi.

En ole viitsinyt asiasta kovin isosti huudella, koska näkemys on perustunut vain omiin havaintoihin. Mutta eilen Hesarissa julkaistiin Raisa Mattilan artikkeli, joka vahvisti fiilikseni oikeiksi: iso osa vanhemmista ajattelee, että ohjatun harrastuksen puute jättää lapset ”jostakin paitsi”.

Mattilan tekstin luettuani jäin ajatuksiini. Miksi harrastuksen tulisi olla ohjattu ja aikataulutettu ollakseen harrastus? Miksi tuntuu siltä, että omaehtoinen tubettaminen, pienoismallien rakentaminen tai vaikka nuken vaatteiden ompeleminen on vähempiarvoista kuin seuroissa tai yhdistyksissä harrastaminen.

Kaikkia juttuja ei toki voi harrastaa itsenäisesti: hommaan tarvitaan iso läjä samanhenkisiä tai taitojen karttumiseen ohjaajalta syvällistä asiantuntemusta. Toisaalta lapsen ohjattu harrastus antaa vanhemmalle sitä myyttistä omaa aikaa.

Yksi syy saattaa olla, että ei-ohjatut harrastukset eivät erotu päivien juoksussa muusta touhusta yhtä selvästi kuin puuhat, joihin pitää lähteä tiettynä aikana. Kotona harrastettava harrastus ikään kuin laveerautuu osittain muiden kotihommien väriseksi.

Asiaa miettiessäni säpsähdin, kun huomasin, että ajattelen joskus itsekin samansuuntaisesti. Mieleeni palasi erityisesti hetki vuosien takaa. Olin täyttämässä nettityöhakemusta. Muistan tuskailleeni kerro harrastuksistasi -laatikon kohdalla. Voinko kirjoittaa harrastavani valokuvausta ja lukemista, kun panostan niihin vain omaksi ilokseni ja täysin itsenäisesti?

En siis keksinyt kovin montaa hyvää perustelua, miksi harrastuksen pitäisi olla nimenomaan ohjattu. Onneksi Hesarin artikkelissa kaksikin asiantuntijaa toteaa, etteivät hekään osaa tällaisia perusteluita antaa. Ja mikä parasta: haastateltujen asiantuntijoiden mukaan lapset eivät jää mistään paitsi, vaikka eivät osallistuisi ohjattuun harrastamiseen.

Tämä oli minulle huojentava tieto. Ei tarvitse potea huonon vanhemman syndroomaa siitä, että lapset eivät juurikaan harrasta ohjatusti. Samansuuntaisiin johtopäätöksiin päädyin rehellisesti sanoen jo helmikuun alussa tämän Yleisradion jutun luettuani. Artikkelissa hurjalta kuulosti tutkimuksiin pohjaava väite, että ohjattu liikuntaharrastus saattaa jopa vähentää lapsen kokonaisliikunnan määrää!

Kuten vasta blogiin kirjoitin, eskarilaisen harrastus kolmena iltana viikossa oli liikaa sekä hänelle että koko muulle perheelle. Olemmekin palanneet tilanteeseen, jossa kodin ulkopuolinen harrastus nappaa vain yhden illan viikosta. On enemmän aikaa käydä yhdessä luistelemassa, hiihtämässä, kirjastossa tai vaikkapa Lego-laatikolla. Yhdessä!

ps. Jos oikein arvaan, niin selaat päivässä metritolkulla sosiaalisen median syötteitä. Isäkuukaudet haluaisi tarjota muutaman laadukkaan sentin lisämittaa. Onnistuu niin Facebookissa, Twitterissä kuin Instagramissakin.

Kommentit (4)

RvaJ

Toinen kiistelty aihe on varmasti samaa tyyliä edustava kysymys, koska lapsi tarvitsee niitä sosiaalisia suhteita muiden lasten kanssa ilman omia vanhempiaan? Niin, koska?

Se ei ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun esikoisen täyttäessä kaksi-vuotta, sain vastata kysymyksiin että koska lapsi lähtee äidin helmoista kerhoon tai päiväkotiin oppimaan sosiaalisuutta? Niin, että mitä? Onko se ohjattu sosiaalisuus parempaa kuin "vapaamuotoinen" sosiaalisuus?

Sama pätee harrastuksiin tai "harrastuksiin". Jos teet jotain säännöllisesti tai vähemmän säännöllisesti, ohjattuna tai ilman niin onhan se jo jotain, sitähän se on. Harrastelua. Riippumatta vielä siitäkin, että viekö se paljon rahaa vai ei. Onko kallis harrastus parempi kuin ilmainen? Voihan jääkiekkoakin harrastaa ilman, että on tuhansien arvoiset suojat vai onko se sitten luistelua jääkiekkomailan kanssa? :D Tässä saa itsensäkin ihan sekaisin mitä enemmän asiaa alkaa pyörittelemään päässään :D

Oli hyvä kirjoitus!

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista ja pohdinnasta!

Sosiaalisuudesta kuulee paljon. Omien havaintojeni perusteella se on yleisimmin käytetty argumentti päivähoidon puolesta ja kotihoitoa vastaan. En pysty ottamaan kantaa, kuinka validi perustelu se on. Tutkimuksia en ole lukenut ja omat havainnot perustuvat tällä hetkellä yhden lapsen otantaan. Sehän on kuitenkin selvää, että mikä on oikein sopiva toiselle lapselle, ei sovi toiselle. Voi että kun vanhemmat haluaisivat, osaisivat ja voisivat tässäkin asiassa  tehdä päätökset lapsen parasta ajatellen. Sama pätee toki noihin harrastuksiin. Julkinen paine ei ainakaan helpota valtavirrasta poikkeavien ratkaisuiden tekemistä. Ei ainakaan meidän kohdallamme.

Eeva

Mitenkähän sitä ennen pärjättiin? Mitenkähän ihminen on voinutkaan kehittyä näin viisaaksi kuin se nykyään on, kun ei ollut vielä muutama kymmen vuotta sittenkään näitä kaikenmaailman pienten lasten kehitys-, viritys- ja valmennusvelvoitteita?

Minulle on tullut sellainen käsitys, että pienille lapsille olisi parasta enemmän olla vaan kuin ns. "osallistua". Lasten stressaamista pitää välttää, kilpailuttamista, suorittamista ja ulkoista motivointia pitää välttää, jotta lapsi saa nauttia rauhassa siitä, mistä tykkää, ja voi tehdä rauhassa sitä mistä tykkää. Jotta lapsella säilyy luontainen, sisäinen motivaatio tehdä ja oppia ja harjoitella. Kyllä ne kouluiässä jo sitten itse pyytävät päästä johonkin ryhmään tai harjoituksiin.

Mielestäni sinulla on oikea suunta :) ...

Kiltit, hyvät ihanat vanhemmat: Älkää kiirehtikö. Lapset kehittyvät teistä ja tavoitteista huolimatta, onneksi. Kunhan perusta eli turvallisuus on kunnossa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Hyvä kysymys! Minä olin kolmekymmentä vuotta sitten maalla asuva ala-asteikäinen. Ei silloin ollut kaveripiirissä kovinkaan montaa, joka olisi harrastanut kodin ulkopuolella säännöllisesti jotain ohjattua. Ihan fiksuja ja pitkälle päässeitä niistä kavereista on silti tullut. Tätä kai tarkoititkin pohdinnallasi.

Noissa bloggauksessa linkkaamissani artikkeleissa kaikkiaan kolme asiantuntijaa on kanssasi tismalleen samaa mieltä. Tiivistettynä voisi kai sanoa, että lainattujen asiantuntijoiden mielestä pieni lapsi tarvitsee harrastusta enemmän vanhemman läsnäoloa. Tähän uskotaan myös meillä.

Ja olen kyllä täysin samaa mieltä, että jossakin vaiheessa tenavat alkavat harrastuksiin mankua! Eskarilaisella on jo sangen selvät merkit havaittavissa.

Kiitos kommentista ja ajatuksista! Hyvää viikonloppua!

Tein aikoja sitten virheen. Ja sen jälkeen olen toistanut sen.

Käytän ropojani uhkapeleihin niukasti kuin Roope Setä. Silti olen silloin tällöin ostanut uhkapelikupongin - Loton tai raha-arvan. Käyn yleensä marketissa perillisteni kanssa, joten he ovat olleet mukana ostotilanteissa.

Olen jopa antanut lasten valita numeroita vapaudu asuntolainasta -hakemukseeni.

Toiminta on ollut enemmän kuin satunnaista. Silti sekä keskimmäinen että esikoinen pyytävät säännöllisesti: “Tehdään Lotto!” tai “Ostetaan arpa!”

Päällimmäiseksi heille tuntuu jääneen Lotosta ja arvoista mieleen, että niistä voi saada paljon rahaa. Ei kovin yllättävää.

Olen kertonut, että ostamme arpoja tai Lottoa hyvin harvoin. Olen korostanut, että summat ovat aina pieniä. Ja näyttänyt konkreettisesti Lotto-lapusta, että siihen mahtuu aika monta riviä, mutta täytämme kaksi tai kolme.

Samoin olen selvittänyt, että äärimmäisen todennäköisesti lotot ja arvat vievät rahat ja palauttavat korkeintaa muutaman euron. Selitykset ovat kuitenkin hukkuneet perhe-elämän entropiaan kuin se kuuluisa suolistokaasun purkaus Saharaan.

Miten puhua lapsille uhkapeleistä, olen miettinyt. Kuten niin usein, elämä tarjoili tähänkin vastauksen, kun en miettinyt kysymystä.

Kirjoitin äskettäin, että olen alkanut palkita eskarilaista onnistuneista aamutoimista eurolla per aamu. Hänen tavoitteenaan on kerätä seitsemänkymmentä euroa, jolloin hän pääsisi nostamaan himoitsemansa Lego-paketin kaupan kassahihnalle.

Summan suuruudesta huolimatta koen, että palkitseminen on kannattanut. Nyt homman plussiin tuli yksi merkintä lisää, sillä uhkapelin raadollisuus konkretisoitui esikoululaiselle “tienattujen” eurojen kautta.

Poju kyseli jälleen kauppareissulla, että ostetaan arpa. Ja minä kerroin taas, että mitä luultavimmin siitä ei voita ja, että tällä kertaa emme osta.

Sitten hoksasin verrata: “Mietipä, jos antaisin sinulle nopan. Jos heittäisit kuutosen, niin saisit eurotaulukkoon heti kaikki rastit. Mutta jos numero olisi joku muu kuin kuusi, pyyhkisimme kaikki jo kerätyt rastit pois ja joutuisit aloittamaan alusta.”

Poika oli pitkään hiljaa. Sitten hän tuumasi: “En halua heittää!”

Kommentit (0)

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017