Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Pelasimme tunnin jalkapalloa auringossa. Kaikkien kasvoilla välkkyi hiki, mutta vielä enemmän ilo. Lapset hyödynsivät jälkiruuaksi varhaisten esi-isiensä geeniperintöä pihan kiipeilytelineissä. Tunnelma oli niin sunnuntai kuin tunnelma voi olla.

Lähdimme kotiin päin. Ehdimme vain sata metriä, kun ekaluokkalainen joutui pysähtymään edellä pyöräilevän pikkusiskonsa takia. Mitään sanomatta hän irrotti otteensa ohjaustangosta ja nosti irvistäen keskisormen molemmista käsistä kohti siskon selkää.

WTF on kulunut ilmaus, mutta juuri siltä minusta tuntui eleen nähtyäni. Epätodelliselta. Jotenkin pettyneeltäkin.

Lapseni ensimmäinen kansainvälinen käsimerkki. Mihin raukea kiireettömyys ja yhteisen liikunnan pintaan pulpauttama me-henki katosi? Miten yhtäkkiä näytät siskollesi keskisormea lapsen kasvosi irveeseen venyttäen? Mitä ihmettä?

Hillitsin itseni kohtuullisesti. Yritin selittää, että keskisormen näyttäminen ei kuulu hyviin tapoihin.

Käänsimme jälleen kompassin kotiin. Hetken aikaa mielessä räksyttivät ne kaikkein epäolennaisimmat kysymykset: “Mistä poju on tuon oppinut? Keneltä? Missä tilanteessa?”

Onneksi seurana olivat vaimon ja lasten lisäksi esikoisen kummi avokkinsa kanssa. Ei ehtinyt liikaa pyöritellä täysin turhia kysymyksiä.

Kotiovella se tapahtui uudelleen

Muutaman sekuntin yritin pohtia, mikä olisi sopiva seuraamus keskisormen heiluttelusta. Lähinnä tuli mieleen, että joku isompi vetäisee pientä isottelijaa tauluun.

Taannuin siis uhkauksiin: “Keskisormen näyttäminen on niin huono tapa, että jokaisesta näkemästäni kerrasta tulee tabletiton päivä.”

Ilta meni kuitenkin mukavasti ja ehdin unohtaa koko keskisormen. Ennen aikuisten nukkumaanmenoa vaimo räjäytti pankin: “Kuulitko mitä juniori hoki minulle kylppärissä?”

En ollut kuullut. Onneksi. Raamatusta tutun paholaisen nimeä oli toistellut ja odottanut reaktiota. Vaimon itsehillintä oli riittänyt ja reaktio jäänyt sopivan laimeaksi.

Että kiitos vain elämä. Ja koulu. Ja elämänkoulu. Leuka rintaan ja kohti uusia kitkettäviä tapoja.

Ps. Isäkuukausien Facebookissa ja Instagramissa ei kiroilla. Sinne uskaltaa surffata vaikka lasten kanssa.

 

Kuva: www.pixabay.com

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä kummius on? Mitä kummilta odotetaan? Miten olla kummi, kun kummilapsi asuu kuudensadan kilometrin päässä?

Olemme vaimon kanssa pommittaneet toisiamme viime aikoina kummiuteen liittyvillä kysymyksillä. Pääsimme nimittäin viidettä kertaa tuohon luottamustehtävään. Erona muihin kummilapsiimme on se, että hän asuu kaukana. Suunnilleen seitsemänsadankuudenkymmenenyhden joko ollaan perillä -kysymyksen päässä.

Seurakunnallisesta vinkkelistä katsoen kummius on kai aika selvä homma. Kummi toimii kastetilaisuudessa todistajana, huolehtii lapsen kristillisestä kasvatuksesta yhdessä vanhempien kanssa ja rukoilee lapsen puolesta.

Noiden kolmen tehtävän lisäksi mainitaan asia, joka on tällaisen tapakristityn mielestä se kaikkein tärkein: kummi on lapsen aikuinen ystävä.

Kummin ja kummilapsen välisen suhteen rakentamiseen tarvitaan oikeastaan vain yksi rakennustarvike: yhteinen aika. Niin se on pitkälti kaikissa ihmissuhteissa. Aikuinen ystävä ei voi olla, jos ei pysty viettämään lapsen kanssa yhteisiä tuokioita.

Nyt ollaan mielestäni kummiuden kovassa ytimessä. Post-karppauksellisessa yhteiskunnassa konmari on yrittänyt vastata ihmisten tee-näin-ollaksesi-hyvä-ihminen -vaatimukseen. Silti useimmissa ihmisasumuksissa tavaraa on enemmän kuin tarpeeksi.

Parasta mitä nykyään toiselle ihmiselle voi antaa, onkin oma aikansa.

Tämä pätee erityisen hyvin kummiuteen. Liian usein kummius muotoutuu lahja-automaatiksi. Synttärit, joulu, synttärit, joulu, synttärit -rytmin rikkovat vain muutamat erikoishetket kuten koulutielle siunaaminen. Rehellisesti täytyy sanoa, että tunnistan edellisistä lauseista oman toimintani hyvin. Inhottavan hyvin.

Kummiudessakaan välimatka ei ole este, vaan hidaste

Alun kysymysten lisäksi yksi pohtimamme teema on ollut, että miksi meidät haluttiin kummeiksi. Olemme toki kummilapsen vanhempien kanssa erittäin hyviä tuttuja pitkältä aikaväliltä. Suomi-neidon eri kolkissa asuminen tarkoittaa kuitenkin, että tapaamme tuttavaperheen jota kuinkin yhtä usein kuin juhannuksen.

Emme tosin tapaa tällä hetkellä ketään usein. 6v, 4v ja 1v takaavat sen, että vapaa-ajan vietto-ongelmia ei ole. Ei nimittäin ole vapaa-aikaa.

Oman ajan antamisen näkökulmasta yhtälö on hankala. Koen, että kummiksi pyytäminen tällaisessa tilanteessa on osittain osoitus siitä, että halutaan olla jatkossakin tekemisissä. Ja osoitus yhteisten arvojen jakamisesta.

Pikkulapsiaika on useimmissa perheissä kuitenkin lyhyehkö aika. Sen jälkeen liikkuminen ja ihmisten tapaaminen on jälleen helpompaa. Silloin on ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus yrittää muuntautumista lahja-automaatista aikuiseksi ystäväksi.

Toistaiseksi täytyy kuitenkin tyytyä siihen, että näemme uusinta kummilastamme luultavasti kerran vuodessa. Olen yrittänyt tatuoida aivoihini, että näille reissuille täytyy varata aikaa kummilapsen kanssa touhuilemiseen. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun näkee vanhoja tuttuja piiiitkästä aikaa, on tarinoitavaa aina enemmän kuin tunteja.

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - ovet ovat avoinna, tervetuloa!

Kommentit (4)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Oon tismalleen samaa mieltä! Aika on paras lahja. Tämän ilmoitimme lapsemme kummeille "valinta"-tilanteessa. Sanoimme, ettämateriaalisia lahjoja ei tarvita lainkaan, vaan yhdessä vietetty aika on enemmän kuin tarpeeksi. Hyvä postaus, jälleen!

Faija2017
Liittynyt24.7.2018

Meillä pitkän etäisyyden takia lähetetään lahjoja kummilapselle, ja sitten videochätissä jutellaan välillä, sillä aikaa ei ole tällä hetkellä reissata niin paljon. Mutta sitten kun nähdään niin silloin tietenkin on se paras aika olla vain pienen pojan kaveri! 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Videopuhelut ovat kyllä hyvä idea! Kiitos vinkistä! Harmillisen rajallinen resurssi tuo aika tosiaan tällä hetkellä on.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Esikoinen aloittaa ykkösellä kuukauden päästä (voiko se tosiaan olla niin pian?). Olemme pohtineet vaimon kanssa, että pitäisikö hänelle hommata matkaviestinväline vai ei. Olimme jo päätymässä ei-kannalle, mutta yksi soitto keikautti vaa’an.

Molempia näkemyksiä on kohtuullisen helppo puolustaa.

Hankinnan puolesta puhuu tietenkin se, että kännykkä luo lapselle turvallisuutta. Ainakin näennäisesti. Juniori voi kilauttaa, jos kohtaa jotain, missä tarvitsee apua. Vastaavasti aikuinen voi tavoitella lasta, jos sovittuna kotiintuloaikana pihassa pyörii vain lehtiä tuulessa.

Toinen vahva perustelu hankkimiselle on se, että eskarin ja ykkösen välisenä kesänä olisi hyvää aikaa opetella puhelimen käyttöä.

Syksyllä ekaluokkalaisella on “tuhat ja yksi” uutta asiaa, joten kännykän käytön perusmanööverit olisi hyvä olla jo hallussa.

Nähdäkseni on myös niin, että puhelin kannattaisi saada kaveripiiristä mieluummin etujoukossa kuin vihoviimeisenä. Perustelu kuulostaa varmaan oudolta. Ajattelen, että ensimmäisenä kännykän saavat ehtivät tutustua vehkeeseen ilman kaveriporukan painetta. Jos kaikilla muilla on jo matkapuhelin, satelee uuden puhelimen omistajalle varmasti kavereilta vihjeitä “parhaista peleistä”. Ja sisällöistä, joista isä ei välttämättä kiittele vinkkaajia.

Ja kyllähän luuri opettaisi lapselle omien asioiden hoitamista. Voisi soittaa kaverille (tai kaverin vanhemmalle), että voiko tulla leikkimään.

Yksi peruste hankkimiselle olisi toki myös se, että siinä olisi kello mukana.

Miksi ei?

Useammankin perheen kännykän käytön Via Dolorosan tien ensimetrejä sivusta seuranneena olen tehnyt havaintoja. Ensinnäkin, kun lapsi oppii soittamaan, puheluista ei tule loppua. Kun tenava soittaa kuudennen kerran tunnin sisällä ja asiat ovat luokkaa “Aku Ankka juniorista repesi sivu”, niin vanhempaa saattaa tuskastuttaa.

Samaisiin havaintoihin kuuluvat myös hukassaolevat ja rikkinäiset puhelimet.

Edellä mainitut ovat kuitenkin opeteltavia ja sovittavia asioita. Niihin ei välttämättä vaikuta se, saako lapsi ensiluurinsa ykköselle vai kakkoselle mennessään.

Tärkein argumentti ostoa vastaan oli meillä se, että lapsi ei oikeasti vielä tarvitse puhelinta.

Vanhemmat kätilöivät mielellään kaveritreffejä ja ainakin syksyllä koulumatkat sujuvat isän tai äidin kanssa.

Syksyllä on myös monta muuta huolehdittavaa asiaa. Lapselle olisi astetta kevyempää, jos ei tarvitsisi huolehtia vielä puhelimestakin.

Ja sitten on vielä se raha. Puhelin maksaa 100-200 euroa, käyttö vähintään saman verran vuodessa.

Ekaluokkalaisemme saa puhelimen

Kun plussat ja miinukset kasaa vierekkäin omiksi pinoikseen, nousee plussatorni korkeammaksi. Olimme silti vaimon kanssa mietteliäitä.

Sitten se yksi puhelu ratkaisi tilanteen. Se soitto tuli pojan kaverille, joka oli käymässä meillä. Soittaja oli kaverin äiti. Lapsi yritti vastata, mutta hipaisi ruudulla jotain väärää ja puhelu ei auennut. Aikansa hiljaista luuria kuunneltuaan hän ihmetteli, että miksihän äiti ei puhu mitään.

Ehdotin, että soitapa äidille takaisin. Ei onnistunut, sillä sitä hommaa ei vielä oltu keretty yhdessä opetella.

Tilanteesta on aikaa muutama viikko ja nykyään kyseinen juniori käyttelee puhelintaan jo sujuvasti.

Aika vahva demo siitä, että puhelin kannattaa hommata ennemmin kuin myöhemmin.

Ps. Yhden säännön päätimme apinoida suoraan esikoisen toisen keverin perheeltä. Lapsella on älypuhelin, mutta pelihommat hoidetaan muilla laitteilla. Puhelimessa riittää opeteltavaa ilman pelejäkin.

 

Jos älypuhelimen käyttäminen on jo tuttua, niin surffaapa Isäkuukausien Facebookiin tai Instagramiin. Olet erittäin tervetullut!

Kommentit (8)

Vuoden Äiti

Hyvä teksti. :) Meidän koulupoika sai älypuhelimen aloittaessaan koulun. Pari ensimmäistä olivat sukulaisten vanhoja. Sitten sai ihan uuden. Yhtäkään ei ole rikkonut vaikka herra kuuluu adhd-kategoriaan. Soittaa ja tekstaa ehkä kerran viikossa, yleensä mummolleen. Ja se minkä vuoksi aloin tätä kommenttia kirjoittaa: puhelimessa ei ole nettiä/pelejä. Se on puhtaasti koulupuhelin. Pelilaitteet ovat erikseen. Tämä on ollut todella toimiva ratkaisu myös meillä.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Mukava kuulla, että tuo ratkaisu toimii! Siihen tosiaan meilläkin ollaan päätymässä. Ja käytännössä varmaan kierrätyslaitteilla alkaa meidänkin juniorin kännykän käyttö. Mielestäni se on kaikin puolin järkevä ratkaisu. Mukavaa kesää teidän perheelle!

Vierailija

Meillä pohditaan tätä samaa jo toisen lapsen kohdalla. Puhelin hankittiin hänellekin nyt kesälomalla. Esikoisen aikana huomasin että ei niitä kaverisuhteita enää hoideta vanhempien kautta vaan jos kaveri ei saa omasta puhelimesta kiinni, jäät helposti ulos. Pelien ja muidenkin sovellusten suhteen on ratkaistu tilannne siten, että kaikki lataukset ovat salasanan takana eikä lapsi itse sitä tiedä. Jokaisesta pelosta tai muusta appista on siis keskusteltava vanhempien kanssa erikseen. Plussapuoli on myös se, että lapset ovat yhteydessä kummeihinsa ja muihin tärkeisiin aikuisiin aivan eri määriä kuin ennen. Etenkin kummeille lähetellään viestejä ja kuvia lähes päivittäin ja koko perheen tukijoukot ovat nykyään paljon tiiviimmät. Meillä kännyköistä on siis ollut vain ja ainoastaan hyötyä.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos! Nyt tuli kaksi sellaista asiaa, joita meillä ei ole osattu ajatella. Vaikka kuulostavat päivänselviltä, kun ne joku kertoo. Onhan se tietenkin niin, että lapset hoitavat tapaamisensa mieluummin itse! Ja helppo on uskoa myös se, että sukulaisiin ja muihin aikuisiin tuttuihin saattaa syntyä aivan erilainen suhde, kun pääsee kertomaan kuulumisia itse ja "hetkessä" ja vaikkapa kuvin. Nämä ajatukset kyllä vahvistavat sen, että hommaamme esikoiselle puhelimen.

Se jäi viestissäsi hieman epäselväksi, että onko toinen lapsenne menossa myös ykköselle nyt vai pohditteko asiaa aikaisemmin vai myöhemmin?

Mukavaa kesää perheellenne!

Vierailija

Ajat muuttuu, neljän ensimmäisen lapsen kohdalla ei tullut kännykkä mieleenkään vielä eskariaikana, koskapa se ei ollut yleistä muutenkaan. Viidennen kohdalla oli päivänselvä, että heti eskarin päätyttyä hankitaan. Se on nimenomaan turva enimmäkseen mulle ;)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Ja jotenkin tuntuu, että näissä digiasioissa ajat muuttuvat vielä tavallistakin nopeammin... Olisipa mielenkiintoista kuulla, minä vuosina lapsesi ovat eskarissa olleet. Vai johtuuko päivänselvyys jostain muusta?

Vierailija

Pohdittiin paljon samoja viime kesänä kun poika aloitti ekan luokan. Emme ostaneet, poika ei sitä itse kysellyt. Jouluna sai mummin vanhan. Koska lapsemme on luokkaa huoleton heppu, oli repussa ja ulkokenkien muistamisessa hänelle jo haastetta. Kaverillani puhelin jäi usein niin, ettei huomannut sen soivan tai piippaavaa. Leikeissä oli ulkona tiellä ja jätti usein kotiin. Onneksi Samanlailla pojilla oli aika lailla samat meiningit. Meillä ei ole ilmennyt puolen vuoden käytön jälkeen kertaakaan puhelu tulvaa😂 on soittanut kun on käsketty esim. Mummulasta. Osaa soittaa ja käyttää mutta usein mieluummin pyöräilee kavereille kysymään seuraa ja sopii ajan jonka kertoo myös kyläpaikassa. Meillä siis toiminut myös tällainen vanhanaikainen vastavirtaan meno 😂 kuvia tykkää ottaa ja tehdä videoita mutta kaikki lataukset menee niin että äidin puhelin vahvistaa/hylkää toistaiseksi latauksen. Mutta lapset ja perheet on erilaisia ja pääasia että kaikille löytyy omatapa✌️

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Paljon kiitoksia rohkaisevasta perinpohjaisesta kommentista! Itse asiassa uskon, että meillä homma voisi mennä pitkälti noin, jos emme laittaisi puhelinta nyt kesällä. Kuten kirjoitin: oikeaa tarvetta ei vielä ole. Mutta opetellaan nyt kuitenkin. Myöhemminkin tosin ehtisi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onkohan meidän viisihenkinen pataljoonamme ainoa, jossa nuorempien taistelijoiden ruutuaikaa seuraa taajaan kärttyisyys? Sanan säilä heiluu ja räjähdyksiäkin tapahtuu, vaikka pelaaminen olisi lopetettu rauhanomaisesti.

Eräällä kirjastoreissulla sain kuusivuotiaalta vinkin, kuinka välttää taisteluita.

Kirjastossa tapanamme on, että lapset saavat piipata kirjat. Siis vilauttaa viivakoodit lainausautomaatille. Varsinkin nelivuotias pitää sitä luultavasti kirjastoreissun toiseksi parhaana asiana. Heti hissin käyttämisen jälkeen. Tuolla kyseisellä kirjastokäynnillä poimin itselleni Kuinka kasvattaa diginatiivi -kirjan.

Piippausvaiheessa poju kysyi: "Mikä kirja tämä on?"

“Kuinka kasvattaa diginatiivi”, vastasin.

"Mikä se on?" kuului luonteva jatkokysymys.

Yritin selittää, että opas jossa mietitään, kuinka kasvattaa lapsia käyttämään tablettia, telkkaria, internetiä ja puhelinta.

“Mitä siinä esimerkiksi kerrotaan”, kuusivuotias tenttasi.

“No, esimerkiksi sellaista kasvatusta, että ymmärtäisitte itse, paljonko on hyvä määrä tablettia ja miksi tablettia ei voi käyttää koko aikaa. Osaisitko muuten sanoa, miksi tablettia ei voi käyttää koko aikaa?”

“Voi tulla pää tai silmät kipeiksi. Ei ehdi tehdä muuta mukavaa.”

Se onkin hyvä perustelu. Jos tabletti vie liikaa aikaa liikunnalta tai vaikkapa lukemiselta, niin ei hyvä. Mikään homma ei ole hyvä, jos sitä on liikaa.

Olemme yrittäneet opettaa lapsia löytämään itse sopivan lopetuskohdan peleistä tai ohjelmista. Usein sanomme: “kohta lopetetaan, katsopa sopiva kohta”.

Nelivuotias on oppinut taidon aika hyvin. Kuusivuotiaalla on vaikeampaa. Otin asian puheeksi, kun olimme hänen kanssaan teemaan päässeet: “Olemme äitin kanssa huomanneet, että olet aika usein kärttyisä, kun pelaaminen pitää lopettaa. Mistähän se johtuu?”

Hetken mietittyään poika loihi lausumahan: “Äkäisyys johtuu siitä, että me ei tiedetä, mille tabletin jälkeen aletaan. Silloin ei oikein keksi tekemistä.”

“Mutta kun ehdotamme äitin kanssa, että piirretään, lähdetään ulos tai tehdään palapeliä, niin vastaus on aina huudonsekainen eeeei”, kummastelin.

“Mutta se pitäisi sopia etukäteen. Sillä tavalla, että tietäisi jo ennen tabletin ottamista, että mitä tehdään sen jälkeen!” kuusivuotias perusteli.
 
Fiksua!

Lisää digikasvatuksesta:

Isäkuukaudet: Ruutuaika, miksi se on niin vaikeaa?

Jyllannin suomineito: Nuoret tykkäävät tulla meille, sillä täällä ei nalkuteta pelaamisesta – miksi meillä saa pelata?

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa!

Kommentit (6)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Mukava kuulla! Ja kuuluuhan tämä toki sarjaan "ei siinä ainakaan mitään menetä", koska jos jatkotekemistä ei mieti etukäteen, sen joutuu miettimään jälkikäteen... Olisipa mukava kuulla myöhemmin, auttoiko poitsin idea perheessänne!

Vierailija

Jotkut nopeatempoiset pelit aktivoivat sympaattista hermostoa ja sekin voi olla syynä ärtyneisyyteen peliä lopeteltaessa. Toki lapsi voi olla ärtynyt monessa muussakin tilanteessa kun mukava tekeminen pitää lopettaa. Omaa poikaa ärsytti eilen kun jalkapallon pelaaminen piti lopettaa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista ja pohdinnasta! Hyviä huomioita molemmat. Kyllä meilläkin lapsia kiukuttaa muidenkin mukavien hommien lopettaminen, mutta rehellisyyden nimissä ilmiö on yleisempi tablettipelien kanssa kuin muulloin. Liekö syy sitten sympaattisessa hermostossa vai missä.

Isivuosi

Hieno idea! Kyllä lapset vaan on fiksuja. Itse huomasin aikanaan ollessani iltapäiväkerhossa töissä, että pelit lisäsivät levottomuutta.

Tuo ruutuaika on ido ja vaikea aihe nykymaailmassa, onneksi ei vielä tuon taaperon kanssa ajankohtainen. Paljon kuitenkin jo nyt mietityttää, miten tulevaisuudessa asian kanssa toimitaan.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Kyllä lapset ainakin meillä ovat useimmiten fiksumpia kuin isänsä... Digin käyttö on meikäläisen vajaan seitsemän vuoden kasvatusuran hankalin aihe. Siinä on niin paljon positiivista ja sen käyttö on kiinteä osa nykypäivää, mutta samaan aikaan negatiiviset asiat näkyvät myös erittäin selkeästi. Ei auta kuin toivoa, että vanhemman parhaansa tekeminen riittää tässä(kin) asiassa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017