Kirjoitukset avainsanalla isyys

Esikoisemme aloittaa syksyllä ykkösellä. Meille vanhemmille on kerrottu useampaan otteeseen, mitä lapsen kannattaa opetella kesän aikana. Vaatimukset eivät ole järkälemäisiä: oma nimi pitäisi osata kirjoittaa, vähän malttia olla, omista tavaroista suurinpiirtein huolehtia...

Onneksi myös siitä on puhuttu, mitä vanhemman kannattaa opetella suvivirren ja syksyn ensimmäisen aamunavauksen välisenä aikana. Pitäisi esimerkiksi opetella voittamaan lautapeleissä, sillä lapset joutuvat viimeistään koulussa kasvokkain pettymysten kanssa.

Mitä lapsen pitäisi opetella kesän aikana -kysymys on epäolennainen verratuna kysymykseen, mitä vanhemman pitäisi opetella. Eskarin perusteella poju kyllä oppii ja pärjää. Isän on vaikeampi pysyä muutoksen vauhdissa.

Kesälomalla, palkalla ja jäätelöannoksella on se yhteinen puoli, että loppu tulee aina liian aikaisin.

Vaikka koulujen alkamiseen tuntuu vielä olevan aikaa, nyt on yhdestoista hetki tarkastella omaa suhdettaan tulevaan koululaiseen. Vielä ehtii jotain harjoitella. Ehkä.

Kaikkein eniten minun on opeteltava luottamusta. Opeteltava luottamaan siihen, että lapsi pitää huolen itsestään, vaikka en olekaan kaikissa tilanteissa airbagina. Opeteltava luottamaan, että lapsi pärjää. Opeteltava luottamaan, että lapsi kertoo, jos kohtaa tilanteita joissa olisi tarvittu aikuista.

Esimerkiksi käy liikenne. Monet tulevista luokkakavereista kulkevat jo nyt itsenäisesti pitkiäkin matkoja autojen seassa. Osa jopa polkupyörillä. Vaimon kanssa emme uskalla päästää esikoista vielä yksin edes lähimpänä asuvan kaverin luokse. Kävellenkään.

Jossain vaiheessa on vain pakko luottaa, että lapsi muistaa katsoa ennen kuin syöksyy.

Toinen isältä treeniä vaativa asia on ekaluokkalaisen kasvavan itsenäisyyden hyväksyminen ja tukeminen. Tämän voi toki nähdä luottamusteemaisen harjoitusohjelman yhtenä osana.

Emme ole vielä päästäneet junioria lähileikkikenttää kauemmaksi kavereiden kanssa. Kotona hän on ollut yksin pisimmillään kymmenisen minuuttia. Silloinkin käytännössä hypnotisoituna (lue: tablettiin nauliintuneena).

Kesän aikana tulevan koululaisen reviiriä pitää hiljalleen laajentaa. Se on luottamuksen opettelemisen ohella toinen tärkeä kesäkotitehtävä minulle.

Kolmas, joskin kahta edellistä paljon helpompi, kesäläksy isälle on lapsen kaverisuhteiden pönkittäminen. Nyt, kun lomabudjetista on höylätty pari viikkoa, on käynyt karmean selväksi, että kesällä kavereiden kanssa pitää olla “aina, kun mahdollista”.

Suurin osa perheistä ei vietä koko kesää omalla tontilla. Kun reissuaikataulut menevät pahimmoilleen ristiin, on vaarana, ettei kavereita näe kuusivuotiaan näkökulmasta ilmaistuna ikuisuuksiin.

Siksi päivät jolloin kaverit ovat saman postinumeron alueella, pitää hyödyntää täysimääräisesti. Ainakin meillä tämä selvittely on toistaiseksi aikuisten hommaa.

Kiinnostavassa Satua vai totta -blogissa pohditaan samoja asioita ja viskataan lisäksi hyvin konkreettisia vihjeitä kesäharjoitteluun: Näin helpotat tulevan ekaluokkalaisen kouluun lähtöä jo kesällä.

Ekaluokkalaisen kuten koko perheen sattumuksia voi seurata myös Facebookissa tai Instagramissa. Tervetuloa!

Kommentit (2)

Satua vai totta
Liittynyt30.5.2018

Kyllä tosiaan huomaa kuinka paljon lapsi kaipaa kavereita eskarista. Onneksi muutaman on ihan lähinurkilla ja pääsee kaverille itse leikkimään, kunhan ainataulut sopii. Kesä on pitkä aika jos ei ole omia kamuja seurana ❤️

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kyllä, samat huomiot! Meilläkin kaikki tärkeimmät kaverit löytyvät läheltä, mutta välissä on harmittavasti pari pimeää risteystä... Jospa loppukesästä jo pystyisi päästämään yksin harjoittelemaan niitäkin.

Onkohan meidän viisihenkinen pataljoonamme ainoa, jossa nuorempien taistelijoiden ruutuaikaa seuraa taajaan kärttyisyys? Sanan säilä heiluu ja räjähdyksiäkin tapahtuu, vaikka pelaaminen olisi lopetettu rauhanomaisesti.

Eräällä kirjastoreissulla sain kuusivuotiaalta vinkin, kuinka välttää taisteluita.

Kirjastossa tapanamme on, että lapset saavat piipata kirjat. Siis vilauttaa viivakoodit lainausautomaatille. Varsinkin nelivuotias pitää sitä luultavasti kirjastoreissun toiseksi parhaana asiana. Heti hissin käyttämisen jälkeen. Tuolla kyseisellä kirjastokäynnillä poimin itselleni Kuinka kasvattaa diginatiivi -kirjan.

Piippausvaiheessa poju kysyi: "Mikä kirja tämä on?"

“Kuinka kasvattaa diginatiivi”, vastasin.

"Mikä se on?" kuului luonteva jatkokysymys.

Yritin selittää, että opas jossa mietitään, kuinka kasvattaa lapsia käyttämään tablettia, telkkaria, internetiä ja puhelinta.

“Mitä siinä esimerkiksi kerrotaan”, kuusivuotias tenttasi.

“No, esimerkiksi sellaista kasvatusta, että ymmärtäisitte itse, paljonko on hyvä määrä tablettia ja miksi tablettia ei voi käyttää koko aikaa. Osaisitko muuten sanoa, miksi tablettia ei voi käyttää koko aikaa?”

“Voi tulla pää tai silmät kipeiksi. Ei ehdi tehdä muuta mukavaa.”

Se onkin hyvä perustelu. Jos tabletti vie liikaa aikaa liikunnalta tai vaikkapa lukemiselta, niin ei hyvä. Mikään homma ei ole hyvä, jos sitä on liikaa.

Olemme yrittäneet opettaa lapsia löytämään itse sopivan lopetuskohdan peleistä tai ohjelmista. Usein sanomme: “kohta lopetetaan, katsopa sopiva kohta”.

Nelivuotias on oppinut taidon aika hyvin. Kuusivuotiaalla on vaikeampaa. Otin asian puheeksi, kun olimme hänen kanssaan teemaan päässeet: “Olemme äitin kanssa huomanneet, että olet aika usein kärttyisä, kun pelaaminen pitää lopettaa. Mistähän se johtuu?”

Hetken mietittyään poika loihi lausumahan: “Äkäisyys johtuu siitä, että me ei tiedetä, mille tabletin jälkeen aletaan. Silloin ei oikein keksi tekemistä.”

“Mutta kun ehdotamme äitin kanssa, että piirretään, lähdetään ulos tai tehdään palapeliä, niin vastaus on aina huudonsekainen eeeei”, kummastelin.

“Mutta se pitäisi sopia etukäteen. Sillä tavalla, että tietäisi jo ennen tabletin ottamista, että mitä tehdään sen jälkeen!” kuusivuotias perusteli.
 
Fiksua!

Lisää digikasvatuksesta:

Isäkuukaudet: Ruutuaika, miksi se on niin vaikeaa?

Jyllannin suomineito: Nuoret tykkäävät tulla meille, sillä täällä ei nalkuteta pelaamisesta – miksi meillä saa pelata?

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa!

Kommentit (6)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Mukava kuulla! Ja kuuluuhan tämä toki sarjaan "ei siinä ainakaan mitään menetä", koska jos jatkotekemistä ei mieti etukäteen, sen joutuu miettimään jälkikäteen... Olisipa mukava kuulla myöhemmin, auttoiko poitsin idea perheessänne!

Vierailija

Jotkut nopeatempoiset pelit aktivoivat sympaattista hermostoa ja sekin voi olla syynä ärtyneisyyteen peliä lopeteltaessa. Toki lapsi voi olla ärtynyt monessa muussakin tilanteessa kun mukava tekeminen pitää lopettaa. Omaa poikaa ärsytti eilen kun jalkapallon pelaaminen piti lopettaa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista ja pohdinnasta! Hyviä huomioita molemmat. Kyllä meilläkin lapsia kiukuttaa muidenkin mukavien hommien lopettaminen, mutta rehellisyyden nimissä ilmiö on yleisempi tablettipelien kanssa kuin muulloin. Liekö syy sitten sympaattisessa hermostossa vai missä.

Isivuosi

Hieno idea! Kyllä lapset vaan on fiksuja. Itse huomasin aikanaan ollessani iltapäiväkerhossa töissä, että pelit lisäsivät levottomuutta.

Tuo ruutuaika on ido ja vaikea aihe nykymaailmassa, onneksi ei vielä tuon taaperon kanssa ajankohtainen. Paljon kuitenkin jo nyt mietityttää, miten tulevaisuudessa asian kanssa toimitaan.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Kyllä lapset ainakin meillä ovat useimmiten fiksumpia kuin isänsä... Digin käyttö on meikäläisen vajaan seitsemän vuoden kasvatusuran hankalin aihe. Siinä on niin paljon positiivista ja sen käyttö on kiinteä osa nykypäivää, mutta samaan aikaan negatiiviset asiat näkyvät myös erittäin selkeästi. Ei auta kuin toivoa, että vanhemman parhaansa tekeminen riittää tässä(kin) asiassa.

Tavallinen aamu. Lastaan perhelogistiikkayksikköömme eskarilaisen, hänen pyöränsä ja itseni. Kun nostan fillaria takakonttiin, kevään aikana sinne kertynyt hiekka ja sora tervehtivät minua.

Eikä koiraverkon etupuolella ole sen siistimpää. Tarkistan eskarilaisen turvavyön, istahdan ratin taakse ja huokaisen melko painavasti: “Meidän pitäisi imuroida auto viikonloppuna!”

“Minä en halua olla imuroimassa”, tulee napakka kuittaus takapenkiltä.

Toissakesänä imurointi oli nelivuotiaalle suurta viihdettä. Viime kesänäkin se oli vielä ihan ok-tekemistä. Mutta nyt vastaus on sama, jonka saan moneen ehdotukseeni: “Minä en halua!”

Muutenkin esikoisen käytetyimpiin lauseisiin on pesiytynyt angstia eskarivuoden aikana.

“Tyhjentäisitkö astianpesukoneen työkalupakin”, käsken muksua kysymyslauseeksi verhotussa muodossa lauantaiaamuna.

“Onko mun pakko?” juniori kieltäytyy verhoten vastauksen ovelasti kysymyslauseeksi. Lopputulos ei ole nyt olennaista, mutta huomautanpa vain, että aterinkorin tyhjennys napsahtaa kuusivuotiaalle korkeintaan kerran viikossa.

Samaa sarjaa käytetyimmistä lauseista edustaa vastaus, jonka saan, kun vaadin poitsin mukaani markettiin metsästämään perheelle ruokaa: “Miksi mun pitää aina lähteä kauppaan!”

Voi poikani, kuinka ymmärränkään tunteesi. Vuosia sitten päätin langata hampaani aina parillisina päivinä. Sen jälkeen iltaisin on ollut aina parillinen päivä.

Miksi mun pitää aina -lauseisiin auttaa yleensä järkevä argumentointi. Joskus en silti malta olla laulamatta vastapalloon Pertti Kurikan nimipäivien euroviisubiisiä: “Aina mun pitää nukkua. Aina mun pitää herätä. Aina mun pitää käydä suih-kus-sa!"

Eskarilainen ymmärtää jo sarkasmin (vai lieköhän tuo ihan puhdasta naljailua). Hän nimittäin tuhahtaa pontevasti: “Älä laula tuota laulua!”

On vielä yksi uhmaan ja omaan tahtoon liittyvä vastaus, jonka kuulemme vaimoni kanssa usein.

“Miksei ikinä” -alku saa usein päätteekseen esimerkiksi sanaparit “osteta karkkia” tai “käydä HopLopissa.”

Tähänkin voin samaistua. Maanantaisin minusta tuntuu, ettei ikinä tule viikonloppua. Ja usein tuntuu, että miksei ikinä ole hetkeä, jolloin kotona kuulisi, että pakastimellakin on ääni?

Ei kaikki kuitenkaan ole negaa. Yksi eskarilaisen käytetyimmistä lauseista on “Mä haluan kaverin!”

Se on mahtava lause ja kertoo siitä, että esikoulu on päässyt tavoitteeseensa. Sosiaaliset taidot todellakin ovat kehittyneet!

Tuo pian koulutielleen kääntyvä napero syö nykyään lähes yhtä paljon kuin minä. Itse kuitenkin heilautan viisarin laatalla seisoessani lähes sataan. Mutta junnun vauhti ja kasvu on sata. Ei ihme, että pöperöä palaa.

Ymmärränkin hyvin eskarilaisen kuudennen vakiolauseen, jonka kuulee lähes jokaisen ruokailun ehtoopuolella: “Mulle jäi nälkä!”

Yhdestä kuusivuotiaan vakiolausahduksista pidän hirmuisesti. Ja sen kuulen lähes joka ilta hänen melkein viimeisinä sanoinaan: “Rakastan teitä kaikkia neljää enemmän kuin maailmassa on tähtiä!”

Kirjoitin tämän postauksen, koska Suomen paras teineistä bloggaava kirjoittaja eli Mormuskamutsi listasi seitsemän useimmin teiniltä kuulemaansa lausetta. Hämmästyin, sillä lista on monessa kohtaa yhtenevä kuusivuotiaan listan kanssa!

Isäkuukausien Facebook, Instagram, Twitter!

Kommentit (2)

Eeva

Se on vaan lapsen fiksuutta, kun kyselee ja vastustaa. Ei kai sitä nyt ihan mitä vaan ja milloin vaan kukaan. Pitäähän se olla syy ja perustelu ja oma tahto.

Kun minun lapseni nyt ovat jo aikaa sitten olleet aikuisia, niin jälkeen päin on helppo sanoa, että ei niitä lasten marmatuksia tarvitse joka kerta edes kuulla. Antaa niiden marista, aikansa marisevat. Vaikka on myös jaksettava pitää perhepalavereja, joissa kotityöt sovitaan yhdessä ja perustellaan yhdessä. Kaikkienhan ei ole pakko tehdä kaikkea, joku voi tykätä enemmän astianpesukoneen täyttämisestä ja toinen roskapussin viemisestä.

Sen verran autoritaarisen kasvatuksen kannattaja olen, että lapset eivät ole saaneet minua koskaan määräillä. Vaikka ovatkin vastaan saaneet sanoa. Hyvä että uskaltavat sanoa.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentistasi!

Kanssasi on tälläkin kertaa helppo olla samoilla ajatuksien valtateillä. Tähänhän liittyy se "hauska" ristiriita, että usein tulee toivoneeksi, että lapset eivät kapinoisi ja ehdollistaisi niin paljon. Ja samaan aikaan haluaa todellakin, ettei lapsista kasvaisi liian helposti ohjailtavissa olevia, vaan asioita ehdollistavia ja tarvittaessa rohkeastikin eri mieltä olevia.

Kuusivuotiaan kanssa voi onneksi jo yleensä keskustella niin, että pääsee perustelemaan. Usein se auttaakin. Täytyy silti tunnustaa, että ihan joka käänteessä ei jaksa. Ja silloinhan tiedossa useimmiten on kitinää. Ja kyllä sen todellakin pitää välillä antaa mennä päästä läpi.

Mukavaa kesää sinulle!

En ole erityisemmin päiviä laskenut. Mutta näin meidän kesken voin kertoa, että 11 päivää jäljellä ennen puolentoista vuoden koti-isyyttä.

Totta puhuakseni minun on todella vaikea peitellä innostustani kotiin jäämisen suhteen.

Koko aikaa en enää jaksakaan, sillä alitajunta pumppaa tietoisuuteen päivittäin uusia juttuja, joita haluan lasten kanssa kotona tehdä.

Kuvasuunnistusta, pyöräkärryttelyä, muovailuvahoja, perhekerhoa, aamupäivän ulkoilua, muistipeliä, leppoisia kauppareissuja aamulla kauppakeskuksen käytävien kumistessa tyhjyyttään, Perhekuperkeikkaa, animaatioita, valolla piirtämistä...

Eiväthän nuo tekemisinä mitenkään erikoisia ole. Mutta ne ovat sellaisia, joihin palkannauttija ei juurikaan pysty.

Edellisen koti-isyysjaksoni jälkeen en ole päässyt missään vaiheessa kunnolla sinuiksi lyhyiden iltojen kanssa. Hetki töistäpaluun ja iltatoimien välissä on lyhyt kuin taaperon pinna. Ei siinä kunnolla ehdi mitään.

Konkreettinen tekeminen on silti vain hyväksi kiillotettua vahaa syvällisempien ajatusten päällä.

Haluan olla iltapäivissä läsnä, kun esikoinen aloittaa koulutiensä.

Haluan nähdä, kuinka keskimmäinen ahmii maailmaa ja kertoo havainnoistaan innostuksesta pomppien ja silmät Afrikan tähtinä. Samaan aikaan hän on vielä niin pieni, että erittäin tärkeä osa tulevaa “työtäni” on olla hänelle turvallisena sylinä monta kertaa päivässä. Se on duuni, jossa olen maailman paras (ok, jaetulla ykkössijalla vaimoni kanssa).

Haluan parantaa suhdettani taaperoomme, jolle olen tällä hetkellä selkeästi kakkosvanhempi. Olen ehkä naiivi, mutta ajattelen, että vanhemman ja lapsen suhteen rakentumisen kannalta yhdessä koettujen tuntien määrällä on olennainen merkitys. Näin se menee mielestäni muissakin ihmissuhteissa.

Läheisten jälkeen elämäni tärkeimpiä arvoja ovat turvallisuus, terveys ja vapaus. Viimeksi mainittuun kotivanhemmuus vastaa tavalla, josta työelämän pyörää vauhdissa pitävänä oravana voin vain haaveilla.

Tiedän toki, että kaikki päivät eivät tule olemaan hunajaa. Kolmella lapsella riittää tarpeita. Silti uskon, että olen ryhtymässä hommaan jossa viihdyn. Viihdyinhän edelliselläkin kotihoitojaksolla.

Yksi on varmaa, lapsia kotona hoitavana vanhempana teen työtä jolla todellakin on merkitystä.

(K)Akkavallan isäbloggaaja kulkee tällä hetkellä päinvastaiseen suuntaan koti-isyyden ja päivätyön suhteen: Hyvästi koti-isyys, ainakin toistaiseksi!

Miten siirtyminen kaasujousen päältä lasten huoneen lattialle onnistuu? Se selviää seuraamalla Isäkuukausia Facebookissa, Instagramissa tai blogit.fi-pavelussa.

Kommentit (4)

Vierailija

Sitten kun koittaa aika, että molemmat vanhemmat ovat töissä, suosittelen lämpimästi osittaista hoitovapaata. Esim. 80% työajalla saa kivasti pidennettyä iltoja, aamuja tai viikonloppuja! Oikeus osittaiseen hoitovapaaseen päättyy vasta kun nuorimmainen pääse 2. luokalta, vaikka rahaa siitä ei kelalta saa enää sitten kun kaikki lapset ovat yli 3v. Ihmeteltävän harva käyttää tätä loistavaa mahdollisuutta. Kannattaa ainakin kokeilla!

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Tuo mahdollisuus on kirkkaana mielessä jo nyt! Kiitos rohkaisusta! Muutama tuttu tuota on "harrastanut" ja todennut sen olevan myös taloudellisesti yllättävän kevyt juttu. Tulot vähän pienenevät, mutta laskeva veroprosentti, pienentyneet työmatkakulut ja ehkä myös pienemmät päivähoitokulut kompensoivat pienempää palkkapussia.

Mukavaa kesää teille!

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017