Kirjoitukset avainsanalla isyys

1)Liikuntaa saa huomaamatta. Istuminen on myrkkyä. Joku sanoo sen jopa tappavan. Oletko nähnyt pienten lasten vanhempaa, joka joutaisi istumaan? En minäkään. Kotona lapsia hoitava tuleekin liikkuneeksi päivän aikana melkoisesti. Lihasten kannalta taapero ja kahvakuula eivät eroa toisistaan.

2)Ulos ja luontoon pääsee joka päivä parhaaseen aikaan. Ei vain illalla töiden jälkeen. Tätä arvostan kuin suomalaisia Nobel-voittajia ja merkitys vain korostuu, mitä lähemmäksi talvipäivänseisausta kuljemme. Aurinko on olemassa myös tulevina kuukausina, vaikka sen päivätyöläisenä saattaakin unohtaa.

3)Kauppaan pääsee parhaaseen aikaan. Aamupäivällä ei juurikaan ole asiakkaita, mutta henkilökuntaa senkin edestä. Kun pitää kysyä piparjuuritahnan osoitetta, ei tarvitse kiertää koko hallia myyjää etsien. Aamupäivällä hyllyt notkuvat tavaraa. Kassoille ei ole jonoja.

4)Naapureita tapaa useammin. Lasten kanssa ulkona kuluu paljon aikaa. Iso siivu siitä omalla pihamaalla. Jalkapallopelien ja kiikkumisen sivutuotteena tulee parannettua maailmaa pihan poikki kulkevien naapureiden kanssa.

5)Työpaikalla syödään aina juuri niin hyvää ja terveellistä ruokaa kuin haluat tehdä. Tai jaksat tehdä. Jos kotivanhemman syömä työpaikkaruoka ei miellytä, palautepiste löytyy lähimmän peilin luota.

6)Rahankäyttöään on pakko miettiä. Kun tilille napsahtaa kuussa muutama satanen, on prioriosoitava. Ja on pakko miettiä mitä arvostaa.

7)Yhtä elämän suurista kysymyksistä joutuu katsomaan silmästä silmään. Koti-isyyden kontrasti työelämään on niin iso, että jossain vaiheessa on pakko pysähtyä miettimään, mitä elämältään oikeasti haluaa.

8)Suhde luontoon muuttuu tai ainakin sitä joutuu tarkastelemaan uudelleen. Lasten kanssa pitää mennä ulos. Myös sateella, kuralla ja pakkasellakin. Fiilikseen vaikuttaa yllättävän paljon se, ottaako sateen luontoäidin kettuiluna vai luonnon erilaisena näyttäytymisenä.

 

Suurin osa kotivanhemmuuden positiivisista asioista liittyy tietysti lapsiin. Niistä olen kirjoittanut enemmänkin kuin rivien väliin vastikään näissä kahdessa postauksessa: Me selvisimme uhmasta! ja Yksivuotiaan kanssa on ihanaa - ei tarvitse osata Macarenaa Gangman stylen sanoilla. Myös nimeä myöten upea Shitty is the new black -blogi on pohtinut, mikä on parasta kotivanhemmuudessa.

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram, niihinkin nämä hienot puolet heijastuvat viikottain. Ja myös ne ei-niin-ihanat puolet.

Kommentit (0)

“Sä olet tähti. Lainaa mulle loistoasi. Tähti!”

Don Huonojen hitin kertosäe on viime aikojen korvamatoni. Kuopuksen kehityksen kadenssi on nyt sellainen, etten pysy tahdissa mukana. Taaperolle eilisen haaste on tämän päivän itsestäänselvyys. Käy mielessä, että jos saisi itselleen murusen tuosta oppimiskyvystä ja energiasta, ei tarvitsisi kipuilla keski-ikäistymistä. Lainaa mulle loistoasi.

Elämä taaperon kanssa on tällä hetkellä nannaa (huom. ei Nannia).

Vielä kesällä oli toisin.

Seitsemässä isyysvuodessa on ehtinyt kohdata uhmavaiheen jos toisenkin. Silti kuopuksen uhma löi minut polvilleen. Olin täysin samaa mieltä Koti-iskä88:n kanssa: “En muuten ymmärrä miksi uhmaikää kutsutaan tahtoiäksi. Sama kuin kutsuisi mustaa surmaa kesäflunssaksi.

Heinäkuussa tyttö tuntui huutavan, itkevän ja raivoavan tauotta. Suurimmaksi osaksi siksi, että ei saanut tahtoaan läpi. Toiseksi suurimmaksi osaksi siksi, että ei osannut tehdä haluamaansa, vaikka saikin tahtonsa läpi. Ruokailut – yhtä itkua. Nukkumaanmeno – yhtä itkua. Leikit – yhtä itkua.

Ja kaikki – sitä samaa itkua.

Mutta elokuulla tapahtui jotain. Uhma alkoi pyöristyä hämmentävän nopeasti. Elämä muuttui parissa viikossa.

Samalla se alkoi soida päässäni: “Sä olet tähti!

Uhman taipuminen toi paitsi hymyn taloon, myös jo mainitun uskomattoman kehityksen taaperon taitoihin. Alkoi ilmeisesti jäädä rageemiselta energiaa oppimiseen.

Hämmentyneenä olen huomannut keskittymiskyvyn muuttuneen kuukaudessa kirjan kahdesta sivusta kahteen kirjaan. Eikä kirjalta tarvitse enää lopuksi kääntää niskoja nurin.

Elokuun alkupuolella taapero imeskeli tuttia lähes tauotta. Saattoi toki olla niinkin, että vanhemmat asensivat sen ajoittain äänenvaimentimeksi. Nyt sitä tarvitaan enää unilla.

Ja syöminen – sen voi sittenkin hoitaa itsenäisesti ja ilman raivoa!

Opittujen taitojen listaan voisi lisätä vielä hyvällä tolalla olevan pottailun sekä koko ajan enemmän juoksua muistuttavan liikkumisen: korva on käännöksissä yhä lähempänä lattiaa.

Uhmasta osa on siis passitettu vilttiketjuun.

Realistina tajuan, että viltissä kerätään voimia uutta tulemista varten. Siksi nautin nyt, kun lapsen tulilanka on yhä useammassa tapauksessa reilusti yli sekunnin mittainen ja lapsi oppii alati uusia hienoja juttuja.

Ei ihme, että nukuttaessani hyräilen: “Tähti. Sä olet tähti, eikä mikään voi sua pysäyttää!

Isäkuukausien Facebook ja Instagram.

Kommentit (0)

Puolitoistavuotias juoksee pienen kotimme pisimmässä käytävässä niin kauas minusta kuin suinkin pystyy. Tai juoksee ja juoksee - ehkä pitäisi sanoa, että horjuu nopein ja varmoin askelin.

Istun lattialla ja ihailen tyttöä. Tuollainen aivan omien liikkumistaitojen ylärajoilla tapahtuva “juokseminen” on luultavasti maailman toiseksi sympaattisin tapa liikkua. Jep, sympaattisimpia ovat ne ensimmäiset kunnon askeleet.

Vaikka olen ollut päivät kotona kesäkuun alusta saakka, en kyllästy ihailemaan vaappuvaa menoa: mikä usko itseensä, mikä tahto eteenpäin, mikä kehittymisen tahti!

Poispäin juokseminen on kuitenkin vain hienon leikin pieni osa. Käytävän päässä taapero kääntyy ja katsoo leikkisän anovasti minuun. Sanoja ei ole, mutta viesti tulee selväksi: “Vielä kerran iskä - jookos?”

Niinpä levitän käteni lähes kahdettakymmenettä kertaa ja tyttö ryntää vielä äskeistäkin vaappumista vauhdikkaammin, horjuvammin ja varmemmin suuntaani. Viimeisen puoli metriä hän syöksyy halaukseen. Kiepsahdan istualtani selälleni ja nostan muksun “lentokoneeseen” suorien käsien päähän.

Tyttö nauraa kihertää. Elämä on tässä. Elämä on ihanaa!

Yksivuotiaan kanssa on mahtavaa olla kotona. Hänen viihdyttämisekseen ei tarvitse osata tanssia Macarenaa Gangnam stylen musiikilla. Yksivuotiaalle riittää syli ja reipas yhdessäolo.

Ja se yksivuotiaan ilo. Se on aitoa! Aikuinen ei sellaiseen aitouteen pääse herkimmilläänkään.

Aitouden alkulähteillä

Aitoudesta puheenollen: kun yksivee suhauttaa pottaan, Elon Musk ja Donald Trump voivat tulla opettelemaan miltä näytetään, kun ollaan tyytyväistä omiin tekemisiin. Kun yksivee pudottaa vahingossa juomalasin, hän muistelee tilannetta neljä päivää tapahtumapaikalla pantomimisoiden ja näyttää aina pahoittelevalta. Jäden saadessaan yksivuotias nauraa ääneen tyytyväisyyttään.

Jos lapsen kehityksen seuraaminen yleisesti on vähintäänkin mielenkiintoista, niin yksivuotiaan taitojen kasvun havainnointi se vasta mahtavaa onkin.

Jossain määrin sanoja ja suomea rakastavana yksiä suurimpia ilon aiheitani ovat tenavan kielelliset harppaukset. Aina siinä kolmiloikassa ei pysy perässä, vaikka olen samassa hiekkalaatikossa 24/7.

Esimerkki: olimme puistossa kaveriperheen kanssa. Yksivee tökki minua ja viittiloi puistohärvelin suuntaan, kun kertasimme kaverin maastopyöräkisan tuntemuksia. En varmaan uskonut itsekään, että tenava ymmärtäisi, kun sivulauseen väliin kiilattuna totesin hänelle: “Meneppä edeltä, tulen pian perässä.”

Lopun arvaatkin: muksu lähti vaappumaan kohti viittomiensa kohdetta. Taisin mainita kaverillekin, että ohhoh, sehän ymmärsi vaikken edes muuttanut ääntäni!

Hienoa on myös huomata ymmärtävänsä yksivuotiaan kommunikaatiota, vaikka siinä kieltämättä vielä vahva salaus onkin päällä. Sydäntä lämmittää, kun hiffaan, että aaaaoooo on kysely hukassaolevan harson perään.

Nukutukset ja lohdutukset ovat klassikkoesimerkkejä vanhemmuuden pienistä sykähdyttävistä hetkistä. Ei niitä voi yksivuotiaan kohdallakaan ohittaa: kun pienen ihmisen ison itkun saa rauhoiteltua tai lapsen nukahtamaan, tuntee olevansa ainakin yhdelle ihmiselle maailman tärkein.

 

Isäkuukausien Facebookissa ja Instagramissa lisää hyviä ja huonoja hetkiä vanhemmuudesta.

Kommentit (4)

Isivuosi

Meillä 2v tytön kanssa yksi suosikkileikkejä on edelleen tuo juoksu lentokoneeseen. Toinen suosikki on salilla opittu painiminen;isiä kaadetaan kädestä ja jalasta ja milloin mistäkin.
Muutenkin kaikki nujuaminen yhdessä on tytön mieleen.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos, että jätit kommentin! Lentsikasta tykkäävät myös 6v ja 4v, mutta tuo yksi- (ja varmasti myös kaksi-) vuotiaan kyltymättömyys siihen on ihan omaa luokkaansa. Nujuaminenhan on ihan parasta! Läheisyyttä, liikuntaa, leikkiä! Muistaakseni jopa kuningas Sinkkonen on kehottanut nujuamaan enemmän lasten kanssa.

Mitä kummius on? Mitä kummilta odotetaan? Miten olla kummi, kun kummilapsi asuu kuudensadan kilometrin päässä?

Olemme vaimon kanssa pommittaneet toisiamme viime aikoina kummiuteen liittyvillä kysymyksillä. Pääsimme nimittäin viidettä kertaa tuohon luottamustehtävään. Erona muihin kummilapsiimme on se, että hän asuu kaukana. Suunnilleen seitsemänsadankuudenkymmenenyhden joko ollaan perillä -kysymyksen päässä.

Seurakunnallisesta vinkkelistä katsoen kummius on kai aika selvä homma. Kummi toimii kastetilaisuudessa todistajana, huolehtii lapsen kristillisestä kasvatuksesta yhdessä vanhempien kanssa ja rukoilee lapsen puolesta.

Noiden kolmen tehtävän lisäksi mainitaan asia, joka on tällaisen tapakristityn mielestä se kaikkein tärkein: kummi on lapsen aikuinen ystävä.

Kummin ja kummilapsen välisen suhteen rakentamiseen tarvitaan oikeastaan vain yksi rakennustarvike: yhteinen aika. Niin se on pitkälti kaikissa ihmissuhteissa. Aikuinen ystävä ei voi olla, jos ei pysty viettämään lapsen kanssa yhteisiä tuokioita.

Nyt ollaan mielestäni kummiuden kovassa ytimessä. Post-karppauksellisessa yhteiskunnassa konmari on yrittänyt vastata ihmisten tee-näin-ollaksesi-hyvä-ihminen -vaatimukseen. Silti useimmissa ihmisasumuksissa tavaraa on enemmän kuin tarpeeksi.

Parasta mitä nykyään toiselle ihmiselle voi antaa, onkin oma aikansa.

Tämä pätee erityisen hyvin kummiuteen. Liian usein kummius muotoutuu lahja-automaatiksi. Synttärit, joulu, synttärit, joulu, synttärit -rytmin rikkovat vain muutamat erikoishetket kuten koulutielle siunaaminen. Rehellisesti täytyy sanoa, että tunnistan edellisistä lauseista oman toimintani hyvin. Inhottavan hyvin.

Kummiudessakaan välimatka ei ole este, vaan hidaste

Alun kysymysten lisäksi yksi pohtimamme teema on ollut, että miksi meidät haluttiin kummeiksi. Olemme toki kummilapsen vanhempien kanssa erittäin hyviä tuttuja pitkältä aikaväliltä. Suomi-neidon eri kolkissa asuminen tarkoittaa kuitenkin, että tapaamme tuttavaperheen jota kuinkin yhtä usein kuin juhannuksen.

Emme tosin tapaa tällä hetkellä ketään usein. 6v, 4v ja 1v takaavat sen, että vapaa-ajan vietto-ongelmia ei ole. Ei nimittäin ole vapaa-aikaa.

Oman ajan antamisen näkökulmasta yhtälö on hankala. Koen, että kummiksi pyytäminen tällaisessa tilanteessa on osittain osoitus siitä, että halutaan olla jatkossakin tekemisissä. Ja osoitus yhteisten arvojen jakamisesta.

Pikkulapsiaika on useimmissa perheissä kuitenkin lyhyehkö aika. Sen jälkeen liikkuminen ja ihmisten tapaaminen on jälleen helpompaa. Silloin on ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus yrittää muuntautumista lahja-automaatista aikuiseksi ystäväksi.

Toistaiseksi täytyy kuitenkin tyytyä siihen, että näemme uusinta kummilastamme luultavasti kerran vuodessa. Olen yrittänyt tatuoida aivoihini, että näille reissuille täytyy varata aikaa kummilapsen kanssa touhuilemiseen. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun näkee vanhoja tuttuja piiiitkästä aikaa, on tarinoitavaa aina enemmän kuin tunteja.

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - ovet ovat avoinna, tervetuloa!

Kommentit (4)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Oon tismalleen samaa mieltä! Aika on paras lahja. Tämän ilmoitimme lapsemme kummeille "valinta"-tilanteessa. Sanoimme, ettämateriaalisia lahjoja ei tarvita lainkaan, vaan yhdessä vietetty aika on enemmän kuin tarpeeksi. Hyvä postaus, jälleen!

Faija2017
Liittynyt24.7.2018

Meillä pitkän etäisyyden takia lähetetään lahjoja kummilapselle, ja sitten videochätissä jutellaan välillä, sillä aikaa ei ole tällä hetkellä reissata niin paljon. Mutta sitten kun nähdään niin silloin tietenkin on se paras aika olla vain pienen pojan kaveri! 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Videopuhelut ovat kyllä hyvä idea! Kiitos vinkistä! Harmillisen rajallinen resurssi tuo aika tosiaan tällä hetkellä on.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017