Kirjoitukset avainsanalla isyys

Kymmenkuinen nukkuu pinnasängyssään puolitoista metriä sydämestäni paapuuriin. Oma tajuntani seilaa unen ja valveen pehmeässä ristiaallokossa. Juuri, kun unen lempeä aalto on hyökynyt ylitseni, tajuntani valtaa sumutorven ulina.

Oikeasti kyseessä ei tietenkään ole sumutorvi, vaan johonkin minulle vieraaseen maininkiin herännyt vauva, joka ilmaisee huonon mielensä ainoalla osaamallaan tavalla. Itku ei lakkaa tassuttelemalla eikä laulamalla, joten nostan lapsen syliini. Rauhoittuminen kestää pitkään. Kuin myrskyn muuttuminen peilityyneksi.

Itkun aaltojen laskeuduttua jostain makuuhuoneen ulkopuolelta kuuluu äidin ääni. Myrsky nousee uudelleen puolessa sekunnissa.

Hetkeä myöhemmin äiti tulee katsomaan tilannetta. Vauva kurottautuu sylistäni niin pitkälle äitiään kohden kuin pystyy. Sylin vaihdos tyynnyttää tilanteen hetkessä.

Ei kovin palkitsevaa isän ja vauvan yhteistä matkaa. Tällaista elämä kuopuksen kanssa kuitenkin oli vuoden ajan. Isä kyllä kelpasi hyvällä tuulella, mutta huonolla puhurilla äiti oli ainoa, joka sai luovia vauvan takaisin parempiin tunnelmiin.

Ei tunnu hyvältä, kun ei kelpaa omalle lapselleen.

Viime aikoina tilanne on onneksi alkanut muuttua ja selviämme taaperon kanssa lähtökohtaisesti melko vaikeistakin tilanteista yhdessä. Jopa sellainen onnistuu, että vaimo antaa iltamaidon sängyllämme nyt jo neljäntoista kuukauden ikäiselle taaperolle ja minä hoidan iltanukutuksen siitä eteenpäin.

Toki toistaiseksi puhetaidoton yksisanainen draama queen nostaa hetkeksi desibelit kattoon mutsin poistuessa. Mutta äidin selän kadotessa huoneen ovesta, äänitaso normalisoituu nopeasti ja taapero tuntuu tyytyväiseltä isän seurassa.

Se, että taaperolla ja isällä synkkaa on tärkeää koko perheen kannalta

Se, että isäkin alkaa kelvata on tietenkin erinomaisen tärkeää minun ja taaperon kannalta. Mutta ainakin yhtä tärkeää se on sisarusten perspektiivistä: kun taaperoa voi luotsata tunteiden aallokossa isäkin, äidille vapautuu aikaa olla kapteenina (tai messipoikana) isompien leikeissä. Eikä toki sovi unohtaa, että kun taaperolla ja isällä synkkaa, voi äiti lähteä kotoa vähän useammin ja vähän kauemmaksi kuin vauvavuoden aikana.

Ihan mielenkiintoista on rasittaa aivosolujaan miettien, miksi kuopus on ollut niin äitinsä perään. Ettei kyseessä vain olisi ainakin osittain opittu juttu? Vaikka olen viettänyt pienimmän kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista, perheemme jakautui kolmannen lapsen myötä pitkäksi aikaa kahteen yksikköön.

Luonnollisesti olen verrannut tilannetta esikoisen vauva-aikaan. Jäin hänen kanssaan kotiin, kun lapsi oli alle puolen vuoden. Jos oikein muistan, niin aluksi juniori protestoi kotona tapahtunutta vanhempien roolin vaihtoa. Mutta aika pian ”ykkösvanhemman” univormu siirtyi minulle, koska olin lapsen kanssa isomman osan vuorokaudesta kuin töihin palannut vaimoni.

Ps. Blogit.fi-palvelun mukaan Suomen suosituimpiin perheblogeihin kuuluvassa Shitty is the new black -blogissa muistutetaan osuvasti, että isäkin kuuluu vauvakuplaan.

Joko seuraat perheemme ristiaallokkoa Facebookissa tai Instagramissa. On siellä välillä toki tyyntäkin. Muttei koskaan tylsää.

Kommentit (2)

Nubi

On se meilläkin samaa, että kun tilanne on oikein pahaa niin vain äiti kelpaa. Isän pelkkä kosketus saa huutoraivarit aikaan silloin.

Mutta muuten isä on kyllä paras. Sitä odotetaan naama ikkunaa vasten, koska saapuu töistä ja vihdoin kävelee pihatietä pitkin. Ja aina kun isi astuu ovesta sisään, pienokainen tekee pienen ilotanssin. 

Se on kyllä kumma miten paljon tilanteet eroavat lapsella. Sanat henkilöt, ihan eri reaktio. 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olet asian ytimessä - isä on tilanteen mukaan supersankari tai pahimmanlaatuinen rosvo. Tutulta nimittäin kuulostaa tuo ilotanssi meilläkin. Ja varmaan siksi kelpaamattomuudesta ei varsinaisesti osannut olla huolissaan. Jos vauva olisi kaikissa fiiliksissä tukeutunut äitiin, niin tilanne olisi ollut toinen. Kiitos kommentista ja mukavaa kevättä koko perheelle!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuinka usein lasten hankkiminen kaduttaakaan!? Jos elämässä olisi lapset peruva undo, tarttuisinko mahdollisuuteen vapisevin mutta määrätietoisin käsin?

Tällaisia mietin iltana muutamana.

Pöydällä olleet tanskalaiset muovipalat kiinnostivat enemmän kuin suomalaisessa syyskesässä tuleentuneen viljan, maidon ja suolan seos lautasella. Sitä paitsi puuron päällä oli vääriä marjoja. Lusikan varressa oli Ms. Niisku. Olisi pitänyt olla Muumipeikko. Yövaatteet olivat hukassa ja päivävaatteiden kaula-aukko liian ahdas Houdinillekin. Hammastahna oli väärän makuista.

Veli oli liian lähellä. Sisko liian kaukana. Pissalle piti mennä, vaikka “aivan justiinsa” oli pissannut.

Ai niin, sanoinhan jo, että isä oli tilanteessa “tyhmä muha-aivo”.

Saattelin perheemme protokollan mukaisesti kaksi isompaa sänkyihinsä ja jäin ensiksi nelivuotiaan viereen.

Verenpaineen taannuttua ajatukset kääntyivät ohuesti siihen, että mitä tekisin, jos elämässä olisi lapsi-undo? Click vain ja isyys poistuisi minusta.

Pian huomasin kuitenkin miettiväni, että mitä oikeastaan olisin, jos en olisi isä.

1-, 4- ja 6-vuotiaan vanhempana isyys määrittää minua tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu. Enemmän kuin mikään muu koskaan aikaisemmin.

Se on hienoa, itseaiheutettua ja haluttua. Olen onnellinen. Olen hyvin mielelläni isä. Pikkulapsiaika on lyhyt. Siis se aika, kun lapset tarvitsevat isän läsnäoloa mahdollisimman paljon. Eskarilainen osoittaa jo merkkejä, että vanhempien seuran lisäksi kaverit ja oma aika alkavat kiinnostaa.

Mutta silti: mitä olisin, jos en olisi isä? Mikä on se hinta, jonka maksan isyydestä menetettyinä mahdollisuuksina ja kokemuksina?

Olen aika varma, että olisin ajatuksissani jyrkempi ja kovempi. Ihan varmasti olisin vähemmän empaattinen. Ja vaikka olisin ehtinyt matkustella ja lukea enemmän kuin perheellisenä, luulen, että ymmärtäisin maailmaa huonommin kuin nykyään.

Luultavasti olisin kovemmassa kunnossa ja näyttäisin nuoremmalta. Liikunta on asia, jota olen laiminlyönyt lasten takia paljon. Toisaalta elintapani eivät varmaankaan olisi yhtä terveelliset kuin nykyään. Silmäpussini eivät välttämättä halaisi housujen polvipusseja, kuten tällä hetkellä.

Aivan varmasti olisin lapsettomana huonompi pidättämään hengitystäni. Vaipparoskiksen pussinvaihdot ovat tarjonneet kovaa treeniä!

Silti vahva veikkaukseni on, että ilman lapsia olisin vapaudesta ja pienemmästä vastuusta huolimatta vähemmän onnellinen ja vähemmän tyytyväinen elämääni.

Ellei isyys olisi määrittämässä minua niin voimakkaasti kuin se nyt määrittää, minua määrittäisi joko ura tai jossakin harrastuksessa pitkälle eteneminen.

Saattaisin myös olla eronnut. En nimittäin ole varma, olisimmeko enää yhdessä vaimoni kanssa ilman lapsia. Eripuran korppikotkat kiertelevät toki ajoittain väsyneen avioparin yllä nääntymistä odottaen. Siitä huolimatta koen, että lapset sitovat meitä yhteen, eivät suinkaan työnnä meitä erilleen, vaikka parisuhde välillä tuntuukin kämppäkaveruudelta.

Mitä muuta olisi erilailla? Pennien venyttämisessä ei tarvitsisi olla yhtä luova kuin nykyään. Näkymätöntä työtä olisi vähemmän ja vapaa-aikaa enemmän. Tähän liittyy myös mielikuva, että näkisin kavereita enemmän kuin nykyään. Ajatus lienee harha, sillä myös monien kavereiden elämän juna on puksuttanut ruuhkavuosien asemalle. Heilläkin on perheensä ja velvollisuutensa.

Keskimmäinen nukahti ja ajatukseni palasivat undottomaan maailmaan. Kun hetkeä myöhemmin esikoinen halasi ja toivotti hyvää yötä en muistanut enää koko undoa. Aivan aidosti lasten hankkiminen ei ole kaduttanut koskaan paria minuuttia kauempaa.

Aihe on mietityttänyt muitakin Vauvan bloggareita. Check it out:

Vähän isyyspohdintaa, paljon lasten lausahduksia, reippaasti arjen iloa, mutta myös perhekaaoksen myötä leviävää päätä. Sitä tarjoaa Isäkuukausien Facebook ja Instagram. Tervetuloa seuraajaksi, keskustelijaksi!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Perustuu tositapahtumiin

14.00 Isän viaton ehdotus: “Lähdetäänpä ulos!” Vastaus kahdesta suusta: “En halua - haluan olla sisällä!”

14.07 “Meillä on just nyt paras leikki ikinä menossa. Ei me nyt haluta ulos!”

14:10 Ulkovaatteet valmiina eteisen käytävässä. Lapset leikkivät hippaa. Sisällä.

14.15 Neljä- ja kuusivuotiaalla vähemmän päällä kuin varttia aikaisemmin. Nuorin itkee, koska kakka.

14.17 Isä vaihtaa vaippaa. Kaksi isompaa lasta ovat toistensa kimpussa: “Tuo laittoi mun kaulurin!”

14.18 Isommat lapset pikkuhoususillaan: “On niin kuuma!”

14.19 Ensimmäinen uhkaus, kiristys, lahjonta tai katteeton lupaus lipsahtaa isän suusta.

14.22 Keskimmäinen itkee: “Paita ei mene päälle. Olen liian nihkeä!”

14.24 Viimeinen kumisaapas löytyy pesuhuoneen alakaapin alta. Nuorin peilaa itseään vessassa - pöntön vedestä.

14.25 Keskimmäiselle on katettu väärän värinen pipo. Itkua.

14.27 Ensimmäinen lapsi ulkona.

14.28 Isä muistaa viedä keskimmäisen pissalle. Riisutaan suurin osa ulkovaatteista. Nuorin täydentää kivennäistasapainoa imemällä keskimmäisen kumisaappaan pohjaa.

14.30 Ulko-ovelta kuuluu turhautunut ääni: “Ettekö te tulekaan?”

14.32 Keksimmäisellä ulkovaatteet uudelleen päällä.

14.34 Pipo on väärän värinen. Pitää olla se pipo, joka alunperin oli lähdössä ulos.

14.35 Toinenkin lapsi ulkona. Kämppä hiljenee. Isä heittää vakiovitsin puolisolleen: “Voiko ulko-oven nyt lukita?”

14.38 Nuorimmainen puettu, köytetty rattaisiin ja rattaat pukattu ulos.

14.39 Isän ulkoiluhanskat löytyvät Brio-junan laatikosta. Vaimo löytää.

14.41 Vihdoinkin kolme lasta ja yksi isä ulkona

Päivän parhaat hetket: Paljon loskaläträämistä. Hippaa. Kärryttelyä. Nuorimmaisen kanssa "käveleskelyä". Sählyä. Jalkapalloa. Kolmeen varttiin mahtuu paljon liikettä ja paljon iloa.

15.30 Isän viaton ehdotus: “Alkaa olla aika lähteä sisälle!”

15.31 “En halua - haluan olla ulkona!”

15.35 Viimeisetkin ulkoleikkikalut on levitetty pihalle.

15.37 Lapsen sovitteluyritys: “Lähden sisälle, jos sinä siivoat lelut!”

15.40 Itkua: “En halua sisälle!”

15.41 Taapero sisälle. Perään hienovarainen huuto vaimolle: "Tee tälle jotakin - ulkona on kriisi!"

15.43 Vihoviimeinen leikki ulkona.

15.45 Keskimmäinen sisällä.

15.47 “Tyhmä isä” nostaa itkua tihrustavan esikoisen sisälle.

15.50 Isä aloittaa ulkoilukamppeiden putsauksen ja kuivumaan ripustamisen.

15.59 Ulkoilukamat kuivumassa. Nuorimmainen herkuttelee vanhimman litimärällä kinttaalla.

16.03 Isän ajatukset vaihtuvat hetkessä näkymättömän työn huokailusta Vuoden isä -palkinnon vastaanottopuheen suunnitteluun, kun vanhin tulee kysymään: “Mentäisiinkö uudelleen ulos? Siellä oli kivaa!”

Vielä on iltaa jäljellä

16.45 Isällä tulee mieleen, että lasten kengätkin pitäisi ehkä laittaa kuivumaan. Tai ainakin ottaa villasukat pois saappaista.

17.35 Isä hoksaa, että leikkikalut taisivat jäädä pihalle sikin sokin. Koska itku.

17.39 Isä miettii leikkikaluja pihalta etsiessään, että olisi kannattanut jo alunperin tarttua lapsen ehdotukseen, kun hän lupasi lähteä sisälle, jos isä siivoaa lelut.

17.48 Ulkoleikkikalut siivottu.

18.20 Isä ihmettelee, mikä vaatemytty on eteisen lattialla -> oma ulkoilutakki kuivumaan.

Nukkumaanmenoaika

Isä esittää esikoisen vieressä pötkötellessään tutun kysymyksen: “Mikä on ollut tänään parasta!” Lapsi vastaa empimättä: “Se, kun oltiin yhdessä ulkona!”

ps. Lukaise myös vähän vanhempi postaus, jossa asiantuntijat listaavat loskan plussat!

Isäkuukausien Facebook ja Instagram ovat loskattomia, mutta eivät kuivia. Tervetuloa seuraamaan! 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Maailman hauskin ihminen Ismo Leikola väittää suositussa tarinassaan, että ”no niin” olisi suomen kielen tärkein sana. Leikolalla on väitteelleen hyvät perustelut: "no niin" käy melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on oikea avain moneen sosiaaliseen hetkeen.

Hyvistä argumenteista huolimatta Leikola on väärässä. Suomen kielen tärkein sana ei nimittäin ole ”no niin”, vaan ”äää-ä”.

"Äää-ä" on kommunikaation yleisavain, joka käy mihin tahansa keskusteluun.

”No niin” ja ”äää-ä” jakavat joitain yhteisiä piirteitä. Molemmat esimerkiksi tarkoittavat täysin eri asiaa käytetystä äänenpainosta riippuen. Kumpikin sana on myös erittäin monimerkityksinen. Tulkinta saattaakin mennä pieleen kuin tuoreen avioliiton ensimmäisen kehityskeskustelun palauteosio.

Kauneudessaan ”äää-ä” on kuitenkin omassa luokassaan. Vain yksi vokaali ja sekin sama, jolla suomen kaunein sana - äiti - alkaa. Äää-ä on myös sama etu- ja takaperin luettuna. Palindromi on aina plussaa.

Kielellisvisuaalisessa neroudessaan ”äää-ä” häviääkin vain paikkakunnan nimelle Ii. Ii liikennemerkkiin kapitaalein kirjoitettuna muodostaa pausen merkin, joka kuvaa hienosti paikkakunnan meininkiä.

Mitä äää-ä sitten esimerkiksi tarkoittaa?

”Iskä, sun hanskat jää tuonne naulakkoon.”

”Täällä keittiökaapiston alimmassa vetolaatikossa on todella mukava istua.”

”Haluan lisää ruokaa!”

”En halua lisää ruokaa!”

”Missä on minun harsoni?”

”Iskä, tule nostamaan minut pois täältä pulpetin päältä.”

”Kyllä, minulla on kakka vaipassa.”

”Minä haluan kotivideot videokamerasta pyörimään, kun syön lounastani.”

”Minäkin haluan isompien lasten leikkeihin.”

"Ymmärsin kyllä, että olette lähdössä ulos. Tulen mukaan!"

Parhaimmillaan ”äää-ä” on sekä viesti että osoitus puhujan kehittyvästä vahingonilosta: olin hiljattain taaperon kanssa kaupassa. Tenava istui kärryssä ja pärähti yhtäkkiä puhumaan: ”äää-ä!” Kuvittelin hänen haluavan jotain hyllystä ja jatkoimme matkaa. Hetken kuluttua huomasin kauppalistan pudonneen ja taivastelin asiaa ääneen taaperolle. Hän vastasi hymyillen ja takaisin tulosuuntaamme osoittaen: ”äää-ä.”

ps. Kirjoitin tämän postauksen, koska taaperomme on nyt siinä pari kellonlyömää kestävässä tilanteessa, jossa vanhempana huomaan päivittäin aliarvioivani taaperon kielellisen käsityskyvyn. Syy lienee se, ettei hän puhu mitään (muuta kuin ”äää-ä”), mutta tuntuu ymmärtävän jota kuinkin kaiken hänelle puhutun. Ymmärtävän halutessaan.

Lisää Isäkuukaudet-lukemista vauvan kommunikaatiosta: Kaikkia harmittaa, kun yksi ei puhu

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017