Kirjoitukset avainsanalla esikoinen

Tavallinen aamu. Lastaan perhelogistiikkayksikköömme eskarilaisen, hänen pyöränsä ja itseni. Kun nostan fillaria takakonttiin, kevään aikana sinne kertynyt hiekka ja sora tervehtivät minua.

Eikä koiraverkon etupuolella ole sen siistimpää. Tarkistan eskarilaisen turvavyön, istahdan ratin taakse ja huokaisen melko painavasti: “Meidän pitäisi imuroida auto viikonloppuna!”

“Minä en halua olla imuroimassa”, tulee napakka kuittaus takapenkiltä.

Toissakesänä imurointi oli nelivuotiaalle suurta viihdettä. Viime kesänäkin se oli vielä ihan ok-tekemistä. Mutta nyt vastaus on sama, jonka saan moneen ehdotukseeni: “Minä en halua!”

Muutenkin esikoisen käytetyimpiin lauseisiin on pesiytynyt angstia eskarivuoden aikana.

“Tyhjentäisitkö astianpesukoneen työkalupakin”, käsken muksua kysymyslauseeksi verhotussa muodossa lauantaiaamuna.

“Onko mun pakko?” juniori kieltäytyy verhoten vastauksen ovelasti kysymyslauseeksi. Lopputulos ei ole nyt olennaista, mutta huomautanpa vain, että aterinkorin tyhjennys napsahtaa kuusivuotiaalle korkeintaan kerran viikossa.

Samaa sarjaa käytetyimmistä lauseista edustaa vastaus, jonka saan, kun vaadin poitsin mukaani markettiin metsästämään perheelle ruokaa: “Miksi mun pitää aina lähteä kauppaan!”

Voi poikani, kuinka ymmärränkään tunteesi. Vuosia sitten päätin langata hampaani aina parillisina päivinä. Sen jälkeen iltaisin on ollut aina parillinen päivä.

Miksi mun pitää aina -lauseisiin auttaa yleensä järkevä argumentointi. Joskus en silti malta olla laulamatta vastapalloon Pertti Kurikan nimipäivien euroviisubiisiä: “Aina mun pitää nukkua. Aina mun pitää herätä. Aina mun pitää käydä suih-kus-sa!"

Eskarilainen ymmärtää jo sarkasmin (vai lieköhän tuo ihan puhdasta naljailua). Hän nimittäin tuhahtaa pontevasti: “Älä laula tuota laulua!”

On vielä yksi uhmaan ja omaan tahtoon liittyvä vastaus, jonka kuulemme vaimoni kanssa usein.

“Miksei ikinä” -alku saa usein päätteekseen esimerkiksi sanaparit “osteta karkkia” tai “käydä HopLopissa.”

Tähänkin voin samaistua. Maanantaisin minusta tuntuu, ettei ikinä tule viikonloppua. Ja usein tuntuu, että miksei ikinä ole hetkeä, jolloin kotona kuulisi, että pakastimellakin on ääni?

Ei kaikki kuitenkaan ole negaa. Yksi eskarilaisen käytetyimmistä lauseista on “Mä haluan kaverin!”

Se on mahtava lause ja kertoo siitä, että esikoulu on päässyt tavoitteeseensa. Sosiaaliset taidot todellakin ovat kehittyneet!

Tuo pian koulutielleen kääntyvä napero syö nykyään lähes yhtä paljon kuin minä. Itse kuitenkin heilautan viisarin laatalla seisoessani lähes sataan. Mutta junnun vauhti ja kasvu on sata. Ei ihme, että pöperöä palaa.

Ymmärränkin hyvin eskarilaisen kuudennen vakiolauseen, jonka kuulee lähes jokaisen ruokailun ehtoopuolella: “Mulle jäi nälkä!”

Yhdestä kuusivuotiaan vakiolausahduksista pidän hirmuisesti. Ja sen kuulen lähes joka ilta hänen melkein viimeisinä sanoinaan: “Rakastan teitä kaikkia neljää enemmän kuin maailmassa on tähtiä!”

Kirjoitin tämän postauksen, koska Suomen paras teineistä bloggaava kirjoittaja eli Mormuskamutsi listasi seitsemän useimmin teiniltä kuulemaansa lausetta. Hämmästyin, sillä lista on monessa kohtaa yhtenevä kuusivuotiaan listan kanssa!

Isäkuukausien Facebook, Instagram, Twitter!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Iskä, iskä, iskä, iskääää!”, huutavat kaksi isointa lasta yhtä aikaa, kun taaperran maanantaina töistä kotiin.

Riehakkaan ja innostumista poreilevan vastaanoton syy ei ole jälleennäkemisen riemu, vaan esikoisen eskarissa saama idea.

”Kaveri oli ostanut viikonloppuna sellaisen Ninjago-hyrrän (Lego Ninjagon Spinjitzu). Sellainen maksaa vain kaksitoista euroa. Se on mahtava! Minäkin haluan sellaisen. Haluan. Ajattelin, että maksaisin sen itse. Ja voisin rahoittaa samanhintaisen Lego-paketin siskollekin. Voitaisiinko mennä tänään ostamaan sellainen”, poika papattaa vauhdilla, jota kuunnellessani tajuan sanonnan ”selittää suu vaahdossa”.

Neljävuotias säestää: ”Saadaanhan? Mennäänhän? Ostetaanhan minullekin?”

Ei ihminen voi enempää olla innoissaan.

Käymme vaimon kanssa lyhyen keskustelun. Toteamme pojun osanneen vetää oikeista naruista. Erityisesti siitä, että hän haluaa ostaa paketin myös siskolleen. Liikuttavaa.

”Voidaanhan me käydä Prismasta sellaisia katsomassa”, lupaan.

Tuon lauseen jälkeen konkretisoituvat puolestaan sanonnat ”ei riemulla rajaa” ja ”innostua niin, ettei meinaa housuissaan pysyä”.  

Kaupassa huomaamme heti Lego-hyllylle tultuamme, että Spinjitzut on myyty viimeistä myöden.

Harmitusitkun lähestyminen tuntuu painostavalta kuin ukkosrintaman vyöryminen hellepäivään.

”Odottakaas, katsotaanpa, olisiko niitä toisessa kaupassa”, huokaisen ja kirjoitan jo Verkkokauppa.comia luurin selaimeen.

Seuraa vanhemmuuden päivähaaste. Paketteja on naapurikaupungin Verkkiksessä, mutta kellon viisarit osoittavat jo puuroa. Mielessä vilahtaa fakta, että seuraavana iltana on eskarilaisen tanssiharrastuksen kaudenpäättäjäiset. Nukkumaanmenon ei soisi tänään viivästyvän.

Kokemuksesta tiedän, että näissä tilanteissa pitää olla tarkkana kuin ripulia piereskelemällä paranneltaessa.

Nieleskelen hetken ennen kuin ehdotan: ”On niitä siellä. Ja maksavatkin kolme euroa vähemmän. Tehdäänpä niin, että käydään ylihuomenna hakemassa heti kun tulen töistä. Varataan paketti netistä tänään, niin niitä ei ainakaan myydä loppuun. Jooko?”

Ihmeitä tapahtuu! Esikoinen hyväksyy tilanteen lähes hymyillen, keskimmäistä pitää hieman halia ja ohjata ajatuksia siihen, ettei ylihuomiseen ole kuin kaksi yötä. Mutta homma siis onnistuu. Huokaisen helpotuksesta niin, että ALE 50 % -lappu lepattaa läheisen vaaterekin päällä.

Kotona eskarilainen selittää äidille tilanteen ja toteaa loppuun: ”Ne maksavat siellä vain kympin. Ostan siskollekin kympin maksavan sarjan!” Ei mikään upgrade, vaan tosielämän downgrade.

Keskiviikkona olemme lunastamassa lupauksia. Eskarilainen esittelee ja etsii siskolleen hienosti vaihtoehtoja, jotka saa kymmenellä eurolla. Sisko päätyy Spinjitzuun, koska ”sitten meillä on samanlaiset”.

Kassalla eskarilainen ottaa paketin määrätietoisesti siskoltaan ja sanoo: ”Minä maksan nämä”. Sen jälkeen hän nostaa paketit hihnalle, kaivaa takkinsa taskusta punaisen kangaskukkaronsa, sanoo hei ja tyrkkää kassan käteen kaksikymppisen.

On aika lähellä, ettei liikutuksen roska mene silmääni.

Eskarilaisen ongelma kuitenkin katkaisee tilanteen: ”Mihin minä tämän kuitin laitan?”

Olen joskus kirjoittanut, että lasten kanssa tunteet menevät nopeasti ääripäästä toiseen. Riittäisikö tämä kertomus yhdeksi todisteeksi?

Kommentit (2)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

No eikö vain! Tuon ikäiset ovat vielä niin äärettömän aitoja ja rehellisiä tunteidensa näyttämisessä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olipa kerran noitatalo, jossa asui Ronkeli ja Mirri. Ne lähtivät ajelulle. He kiisivät tulivuoren yli, mutta hupsis!

Noita ja kissa tippuivat tulivuoren reunalle. Vuoren reuna sortui. He olivat vähällä pudota tulivuoreen. Mutta he pääsivät siltikin kuivalle maalle.

Tulivuori alkoi juuri savuamaan. Onneksi luuta tuli juuri paikalle. He hyppäsivät luudan kyytiin heti paikalla ja sen jälkeen lähtivät pelottelemaan lapsia. 

Lapset pelkäsivät.

Ja heti lapset hakivat aikuiset. Heti kun he näkivät vihaiset aikuiset, he pötkivät pakoon luudallaan kotiin.

Sitten noita laittoi kummallekin herkkuruokaa.

Sen pituinen se.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

“Viisivuotiaana poikasi pitää sinua kuninkaana, viisitoistavuotiaana mulkkuna!”

Ex-pomon kommentti esikoisemme syntymän jälkeen on jäänyt mieleeni. Olin tullut pojan isäksi pari kuukautta aikaisemmin. Virke oli osa jutustelua, jossa pohdimme isän ja lapsen ihmissuhteen rakentumista.

Kärjistetty näkemys pitänee sisällään enemmän kuin pelkän totuuden siemenen. Näihin saakka olen saanut nauttia monessa mielessä kuninkaan asemasta. Toki pahimmat uhmaiän angstit kohdistuvat vanhempiin, mutta monessa mielessä äiti tai isä on kuin kuningas. Jopa niin paljon, että alakoulun pihalla voi kuulla klassisen meidän isä on voimakkaampi kuin teidän isä -väittelyn.

Eskari-iän myötä kuninkaan viittaa on kuitenkin alettu hienovaraisesti riisumaan vanhemmilta. Toistaiseksi merkit ovat pieniä, kokoluokaltaan kuin pajunkissat kevään suurlähettiläinä. Vauhtiin päästyään paju kasvaa kuitenkin vauhdilla. Niin uskon tapahtuvan myös isän kuninkaallisen aseman rapautumiselle lähivuosina.

Ihan joka tilanteessa isän käsi ei enää kelpaakaan kuusivuotiaan käteen, vaikka fiilikset sellaiseen otolliset olisivatkin. Jos isän näkemys jossain asiassa eroaa kavereiden tai esikoulun näkemyksestä, isän näkemyksestä ei enää automaattisesti muodostukaan pojan näkemystä. 

Sekin tilanne on jo tullut koettua, kun isän ja pojan jälleennäkeminen ei aiheutakaan pojalle leveää hymyä, vaan jotain ihan muuta. 

Tiedäthän: taapero ja vähän isompikin lapsi hymyilee leveästi vanhemman nähdessään ja ilmaisee jo kaukaa havainneensa vanhemman lähestyvän. Mutta tuollainen kuusivuotiaspa on pari kertaa käyttäytynyt hyvin välinpitämättömästi häntä jostain noutamaan tullutta isäänsä kohtaan. Tuntuu erikoiselta olla yhtäkkiä ilmaa lapselleen! 

Tuntuu hämmentävältä. Vähän haikealta. Aavistuksen, saako sanoa, pettyneeltäkin. Ennen kaikkea yllättyneeltä - ajan kulumisen nopeus yllätti jälleen isän kuin talvi autoilijat syksyisin.

Järki sanoo muuta. Kyseessä on luonnollinen kasvu ja enemmän pitäisi olla huolissaan, jos kyseisiä merkkejä ei alkaisi ilmaantua symbioosiimme. Tietenkin olen fiiliksistäni huolimatta iloinen, että lapsi osoittaa itsenäistymisen merkkejä. Itsetunto ja kriittisyys ovat selkeästi rakentumassa.

Ex-esimies oli lauseensa ensimmäisessä osassa pitkälti oikeassa. Toivottavasti jälkimmäinen osa ei osu ihan yhtä hyvin kohdilleen, vaikka suunta onkin selvä. 

Lisää aiheesta Isäkuukausissa:

* Viisivuotias on pieni mu*kku

* Isänpäivän tärkeimmät sanat: “En vaihtaisi sua koiraan!”

* Yhdeksän asiaa, jotka esikoulu on opettanut vanhemmalle.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017