Kirjoitukset avainsanalla esikoinen

Esikoisemme on ykkösellä.

“Mikä oli parasta päivässä”, olen kysellyt häneltä säännöllisesti syksystä lähtien. Useimmiten olen saanut vastaukseksi, että “välitunnit”. Yhtä usein olen ollut hieman pettynyt vastaukseen. Hiljattain suhtautumiseni kääntyi hetkessä päälaelleen. Nyt ajattelen, että välitunti on paras mahdollinen vastaus!

Kun poika hehkutti välitunteja, saatoin jatkaa toteamalla, että tarkoitin parasta oppitunneista. Että oliko matikka kivaa tai mikä äikässä oli tänään mukavaa…

Peruutuspeilistä hahmotan suhtautumiselleni kolme syytä. Ensinnäkin minulla on perisuomalaiseen tapaan syvällä perimässäni työnteon (yli)arvostus: eihän leppoisa välitunti saa olla parasta koulussa!

Toisaalta poju on kärsinyt jonkinlaisesta motivaation puutteesta. Se on voinut johtua haasteiden vähyydestä tai jostain muusta. Syy on kuitenkin tässä kohtaa merkityksetön. Luultavasti toivoin kysyessäni alitajuisesti, että hän olisi kokenut jonkin oppitunnin niin mielenkiintoiseksi, että nostaisi sen esiin.

Kolmas syy välitunnit-vastauksen väheksymiseen on se, että kyseessä on koululaisvitsien klassikko. Paras tunti koulussa – välitunti! Aivan kuin toinen yhtä patinoitunut: kolme kivaa asiaa koulussa – kesä-, heinä- ja elokuu.

“Välitunnit”, vastasi poju siis sitkeästi tiedusteluihini. Silloin tällöin vastaussuoran rikkoi ruokatunti tai jokin erikoisjuttu. Kuten se, kun ekaluokkalainen pääsi laulamaan aamunavaukseen.

Päivänä muutamana esikoinen ja keskimmäinen olivat juurtuneet sohvaan tablettiensa kanssa, kun navigoin kuopusta päiväunien höyhensaarille. Luotsitehtävien päätyttyä nappasin luurini ja änkesin isompien lasten kanssa samaan läjään. Selasin nettiä ja päädyin lukemaan rankasti koulukiusatusta lapsesta.

Luin ja nieleskelin. Jutun loputtua tuuppasin nokialaisen sohvatyynyn alle ja ammuin pojun suuntaan varsin tutun kysymyksen: “Mikäs oli parasta koulussa?”

“Välitunnit!”

“Miksi?”

“Silloin saa tehdä kavereiden kanssa kaikkea kivaa vapaasti, eikä kuunnella vain ohjeita tai tehdä tehtäviä!”

Silloin se täyskäännös mielessäni tapahtui. Sekunnissa. Siinä hetkessä tajusin, että “välitunnit” tarkoittaa myös sitä, että lasta ei kiusata koulussa. Ei ainakaan kovin paljon. Sitä huojentavampaa tunnetta ei ole.

Kirjoitin loppukesästä, että ylpeyden ja haikeuden rinnalla isän kolmas suuri tunne koulunalkuun liittyen on huoli. Huoli kaverisuhteista, huoli kiusaamisesta, huoli koulussa viihtymisestä. Lapsikin pohti kiusaamisasioita heti ensimmäisenä koulupäivänään. Välitunti-vastaus häivyttää varsin tehokkaasti huolta liittyen kiusaamiseen.

Lapsella on ollut kaverisuhteissa kuluvan kouluvuoden aikana opeteltavaa. Eikä se oppimäärä todellakaan ole vielä täynnä. Liekö koskaan. Mutta jos poju nostaa kerrasta toiseen välitunnit laitoksen parhaaksi jutuksi, ei kaveritilannekaan voi olla kovin huonossa jamassa.

Oivallukseni jälkeen ajattelen (ainakin toistaiseksi), että kyllä lapsi varsinaiset oppiaineet hanskaa. Motivaation luomiseen ja oppimisessa tukemiseen löytyy tarvittaessa jopa isyyden työkalupakista välineitä. Jos välitunnin alkavat maistua kitkeriltä, ollaan paljon vaikeampien kysymysten edessä.

Lisää luettavaa Isäkuukausista:

Viisi vuotta ymmärsin lastani

Mokasin lasten tabletin kanssa - käytin omaa Google-tunnustani

Lapsi menee ekalle - mitä minun isänä piitää opetella kesän aikana

Pränkki tuli taloon - isää tympäisee

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa seuraamaan, miksi päivät ovat lasten kanssa pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koputan kämppämme terassin ovea. Ekaluokkalainen pelaa oven toisella puolella tabletilla ja reagoi tömistykseen kuin kuuro koira ilotulitteisiin. TÖMPS – rukkaseni iskeytyy huomattavasti lujempaa ovenkarmiin. Ei muutoksia reaktiossa. Tömps – tömps – tömps! Jykevä sarja oven lasiin. Oven lämpimämmällä puolella ilmekään ei värähdä.

“Mitä ihmettä?” hämmästelen mukanani oleville kahdelle nuoremmalle tenavalle, joista toisella on vuosisadan vessahätä. (Kuvaa liittyy tapaukseen).

Hetkeä myöhemmin ekaluokkalainen jättää tabletin, siirtyy nauraen ovelle ja avaa sen: “Pränkki! Eikö ollut hyvä pränkki? En muka kuullut!”

Avauduin viikko sitten, että ekaluokkalaisen sanakirjaan on kotiutunut joukko sanoja, joiden ymmärtämisessä minulla on vaikeuksia. Yksi tulokas on tämä pränkki. Se on niin vietävän viheliäinen ilmiö, että säästin sen ihan omaan postaukseensa!

Internet tiesi, että pränkki on kepponen tai pila. Ja vaikka ajoittain tuntuukin, että kukkahattuilusta on tulossa ydinosaamistani, niin kyllä olen mieleni pahoittanut. Seitsemänvuotiaan puheissa on ajoittain ihan tarpeeksi selvittelemistä ilman 365-aprilliakin.

Tuskin myöskään maltan odottaa, että nelivuotias alkaa täyttää luppoaikaansa pränkeillä.

Ekaluokkalaisen pränkki tarkoittaa huijaamista

Tätä on jatkunut nyt pari viikkoa.

Läksykirja on jäänyt kouluun. Hetken selvittelyn jälkeen käy ilmi, että ei ole jäänyt: “Hyvä pränkki!”

Koulusta ei ole kävelty sovittua reittiä kotiin. Kun asiasta on jonkin aikaa juteltu, niin selviää, että kyllä on kävelty sovitusti: “Hyvä pränkki!”

Pikkusisko pyrkii WC:stä ulos, ekaluokkalainen nojaa täysillä oveen ulkopuolella. Kun puutun tilanteeseen, on kommentissa tuttu klangi: “Hyvä pränkki!”

Är-syt-tää! Jota kuinkin yhtä paljon kuin silloin, kun lapsi oppi samana päivänä kiroilemaan kahdella tavalla.

Ymmärrän kyllä, että ekaluokkalaisen on hankala keksiä hyviä piloja. Hänen pränkki-ideansa ovat aikuisen näkökulmasta järjestäen palturin puhumista tai jonkin sortin huijaamista. Olen myös yrittänyt selittää, että hyvä kepponen on hauska molemmista osapuolista.

Silti ärsyttää niin mittavasti, että näpäytin junnua huonolla hetkelläni hänen omalla tyylillään: Ekaluokkalainen kinusi lähi-Leo’siin. Totesin tyynesti, että ilman muuta tänään lähdetään. Puolen minuutin tuuletuksen jälkeen totesin lakonisesti: “Ei olla lähdössä - hyvä pränkki!”

Lapsi ei arvostanut. Itsekään en arvostanut enää pari minuuttia tapahtuneen jälkeen.

Pränkki, jos luet tämän, ole hyvä ja siirry seuraavaan osoitteeseen!

ps. On niitä hyviäkin pränkkejä. Niitä kutsutaan usein jäyniksi. Tyyppiesimerkki tällaisesta saatiin, kun ruotsalaiset nostivat Wasa-laivan mukana merestä Paavo Nurmen patsaan. Pitäisi varmaan iloita, että poika on teekkarikulttuurin portilla jo seitsemänvuotiaana. 

Kommentit (0)

Esikoinen oppi muodostamaan lauseita parivuotiaana. Silloin aloin ymmärtää hänen puhettaan ihan kunnolla. Siihen saakka jouduin kommentoimaan usein tyyliin: “Iskä ei nyt ihan ymmärrä. Voisitko näyttää mitä tarkoitat tai yrittää sanoa jotenkin toisin?”

Kului viisi vuotta. Poika meni ensimmäiselle luokalle. Ja yhtäkkiä huomasin, että olemme jälleen tilanteessa, jossa joudun sanomaan hänelle: “En nyt ihan ymmärrä. Mitä tarkoitat? Voisitko kertoa sanoilla, joita ymmärrän?”

Voisitko alkaa mua?

Ensimmäisen kerran olin kysymysmerkkinä toki jo eskarivuonna: ovikelloa soittanut lapsi kysyi, voiko poikamme alkaa häntä.

Olemme asuneet Oulun murrealueella pitkään. Siitä huolimatta kysymys “voisitko alkaa mua” kuulostaa jotakuinkin teinien seurustelusuhteen aloitukselta. Mutta ei - se on vain murreilmaisu leikkikaveriksi kysymiseen.

Siide, bäkkäri, vuokki, potter flip, däppi, enfa, ragettaa...

Eskari oli tässäkin mielessä todellakin esikoulu. Elokuussa alkaneen ekaluokan aikana lapsi on kantanut kotiin merkillisiä sanoja solkenaan.

Uusissa ilmauksissa on välillä hauskaa, että ekaluokkalainen ei aina tiedä itsekään niiden merkitystä. Välitunnilla kuultu “siisti termi” menee ajoittain tuotantokäyttöön, vaikka lapsella on merkityksestä yhtä paljon ymmärrystä kuin meikäläisellä ei-eukliidisesta geometriasta.

Potter flip on yksi tällainen. Paras selitys koululaiselta itseltään nyhtämäni selitys kuuluu näin: “Vähän kuin bäkkäri. Tai ei ollenkaan niin kuin bäkkäri. En tiedä.

Bäkkäri on takaperin tehty voltti. Kertakaikkiaan siide eli siisti temppu. Oletin Potter flipin olevan jotain vastaavaa. Epäilin, että sana saattaisi tulla kaveripiirissä suositusta Hill Climb Racing -autopelistä.

Turvauduin kuitenkin internetiin. Selvisi, että potter flip on väärin kuultu bottle flip. Temppu, jossa yritetään heittää pullo voltilla pystyyn lattialle tai muulle tasolle. Pullossa pitää olla juomaa jäljellä. Allaolevassa Istangram-videossa pikkuinen tekee tempun hienosti.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by Matt Rogers (@mattrogersusa) on

Saapa nähdä milloin potter flipin oikea merkitys paljastuu lapselle. Uskoakseni asian huomatakseen ei tarvitse tulkita hiljaisia signaaleita.

Onnistunutta potter flipiä seuraa tietysti däppäys – tuuletus, jossa toinen käsi on kasvojen edessä ja toinen osoittaa sivulle yläviistoon. Pääkuvassa juniori opettaa sellaista meikäläiselle. Jos pullojen kolina jossain vaiheessa alkaa tympäistä vanhempia ja asiasta huomauttaa sopimattomalla hetkellä, saattaa puolestaan kuulla ragettavansa. Siis riehuvansa, toruvansa.

Baldi, Gränny, Rätset, creeper...

Uusien sanojen joukossa on paljon pelien ja muiden viihdejuttujen nimiä. Esimerkiksi creeper on hahmo Minecraft-pelissä. Baldi ja Granny puolestaan ovat jonkin sortin kauhunsekaisia pelejä, rätsetin sain googlailtua osumaan Ratchet & Clank -peliin.

Viihdemaailmasta omaksutut sanat ovat siitä helppoja, että Internet vastaa useimmiten oikein. Pitää vain muistaa illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen esittää kysymyksensä hakukoneelle.

Lapsi on nyt siis seitsemän. Viimekuukausien Google-historiastani löytyy enemmän outoihin sanoihin kuin harrastuksiin liittyviä hakuja. En halua ajatella, mikä on tilanne viiden vuoden kuluttua.

Edit 14.1. Muutettu bottle flipin kuvausta. Isäkuukausien Facebookissa käydyn keskustelun perusteella tempussa käytetään pulloa, jossa on vielä juomaa jäljellä. Yhä "paremmalta" kuulostaa.

Kommentit (0)

Seitsemänvuotias on kirjoittanut joulupukin toivelistaan yhdeksi kohdaksi “risuja”. Kysyn, että miksi ihmeessä. Vastaus tulee kuin siltä kuuluisalta rohdotusliikkeen hyllyltä: “Kyllä niistä jotakin rakentelee!


Ilta on hieman liian pitkällä siihen nähden, että neljävee valvoo yhä. Uniaika on mennyt ohi ja vilkkaus saanut vallan. Pötköttelemme vierekkäin (eli nukutan väärin), kun tyttö keksii vielä varman tavan siirtää hiljaisuutta: “Iskä, saanko laulaa vielä yhden laulun, jonka olen oppinut kerhossa.

Toki-toki.

Syksy saapuu. Lehdet putoaa. Lehdet puista putoaa. Koivusta lehdet putoaa. Ne ovat oransseja. Keltaisia. Punaisia. Muistakin puista lehdet putoaa. Lehdet putoaa…

Oletko tosiaan oppinut tämän kerhossa, ettet vain keksisi itse laulua juuri nyt?

En keksi… Lehdet putoaa. Lehdet puista putoaa…

Jonkin ajan kuluttua “laulu” loppuu. Kehun kovasti ja kysyn, että voisiko hän laulaa saman laulun uudelleen.

En voi. En muista sitä, sillä olen kuullut sen kerhossa vain yhden kerran!

Menee reilu viisi minuuttia hiljaisuudessa. Juuri ennen nukahtamistaan neljävee toteaa: “Iskä, kyllä minä keksin sen laulun itse.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by Isäkuukaudet-blogi (@isakuukaudet) on


6v ilmoittaa päivällisen jälkeen: “Minä menen nyt ulos harjoittelemaan lankulla ajamista (pyörällä siis). Saat iskä sitten vanhuksena katsoa ylpeänä, kun minä esiinnyn pyörätemppuvideoissa.


Kuusveellä ja vuotta vanhemmalla serkkupojalla lähtee mopo täysin käsistä vessasanojen kanssa. Serkkupojan isä toruu poikia: “Älkää nyt isot pojat, tosi lapsellisen kuuloista hokea noita sanoja.” Kuusvee tuuttaa takaisin: “Mutta kun me olemme lapsia!


Puhutaan lempivuodenajoista. Neljävee linjaa: "Kesä ilman ampiaisia!"


7-vuotiaamme kuullut melko osuvasti väärin laulun sanat: "Mun on pakko twerkkaa, että saisin Pirkkaa!"


Saatoin epähuomiossa opettaa lapsille Jope Ruonansuun “Fyysisesti hauskaa joulua” -biisin idean. 7v lauleskeli vähän myöhemmin: “Hyvää joulua maksalle. Hyvää joulua sydämelle. Hyvää joulua poskille. Hyvää joulua kikkelille. Hyvää joulua mahalle. Hyvää joulua kyynelnesteelle!


Lapset leipovat äitinsä kanssa. Nelivuotiaalla on omien sanojensa mukaan “leivontahattara” päässään.


Neljävee laulaa joulun alla: “Aattoilta pitkä on, taival vallaton!


Vaimo nelivuotiaalle joulukuun alussa: “Joulukuun haaste voisi olla, että käyt lelut läpi ja mietit, olisitko valmis luopumaan jostakin.” Lapsen vastaus: “En voi luopua mistään, ne ovat liian rakkaita. En ota sitä haastetta vastaan!

Sarjan edellinen postaus löytyy täältä, Isäkuukausien Facebook puolestaan täältä ja Insta on majoittunut tänne.

Kommentit (0)

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017

Instagram