Kirjoitukset avainsanalla kuopus

Kymmenkuinen nukkuu pinnasängyssään puolitoista metriä sydämestäni paapuuriin. Oma tajuntani seilaa unen ja valveen pehmeässä ristiaallokossa. Juuri, kun unen lempeä aalto on hyökynyt ylitseni, tajuntani valtaa sumutorven ulina.

Oikeasti kyseessä ei tietenkään ole sumutorvi, vaan johonkin minulle vieraaseen maininkiin herännyt vauva, joka ilmaisee huonon mielensä ainoalla osaamallaan tavalla. Itku ei lakkaa tassuttelemalla eikä laulamalla, joten nostan lapsen syliini. Rauhoittuminen kestää pitkään. Kuin myrskyn muuttuminen peilityyneksi.

Itkun aaltojen laskeuduttua jostain makuuhuoneen ulkopuolelta kuuluu äidin ääni. Myrsky nousee uudelleen puolessa sekunnissa.

Hetkeä myöhemmin äiti tulee katsomaan tilannetta. Vauva kurottautuu sylistäni niin pitkälle äitiään kohden kuin pystyy. Sylin vaihdos tyynnyttää tilanteen hetkessä.

Ei kovin palkitsevaa isän ja vauvan yhteistä matkaa. Tällaista elämä kuopuksen kanssa kuitenkin oli vuoden ajan. Isä kyllä kelpasi hyvällä tuulella, mutta huonolla puhurilla äiti oli ainoa, joka sai luovia vauvan takaisin parempiin tunnelmiin.

Ei tunnu hyvältä, kun ei kelpaa omalle lapselleen.

Viime aikoina tilanne on onneksi alkanut muuttua ja selviämme taaperon kanssa lähtökohtaisesti melko vaikeistakin tilanteista yhdessä. Jopa sellainen onnistuu, että vaimo antaa iltamaidon sängyllämme nyt jo neljäntoista kuukauden ikäiselle taaperolle ja minä hoidan iltanukutuksen siitä eteenpäin.

Toki toistaiseksi puhetaidoton yksisanainen draama queen nostaa hetkeksi desibelit kattoon mutsin poistuessa. Mutta äidin selän kadotessa huoneen ovesta, äänitaso normalisoituu nopeasti ja taapero tuntuu tyytyväiseltä isän seurassa.

Se, että taaperolla ja isällä synkkaa on tärkeää koko perheen kannalta

Se, että isäkin alkaa kelvata on tietenkin erinomaisen tärkeää minun ja taaperon kannalta. Mutta ainakin yhtä tärkeää se on sisarusten perspektiivistä: kun taaperoa voi luotsata tunteiden aallokossa isäkin, äidille vapautuu aikaa olla kapteenina (tai messipoikana) isompien leikeissä. Eikä toki sovi unohtaa, että kun taaperolla ja isällä synkkaa, voi äiti lähteä kotoa vähän useammin ja vähän kauemmaksi kuin vauvavuoden aikana.

Ihan mielenkiintoista on rasittaa aivosolujaan miettien, miksi kuopus on ollut niin äitinsä perään. Ettei kyseessä vain olisi ainakin osittain opittu juttu? Vaikka olen viettänyt pienimmän kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista, perheemme jakautui kolmannen lapsen myötä pitkäksi aikaa kahteen yksikköön.

Luonnollisesti olen verrannut tilannetta esikoisen vauva-aikaan. Jäin hänen kanssaan kotiin, kun lapsi oli alle puolen vuoden. Jos oikein muistan, niin aluksi juniori protestoi kotona tapahtunutta vanhempien roolin vaihtoa. Mutta aika pian ”ykkösvanhemman” univormu siirtyi minulle, koska olin lapsen kanssa isomman osan vuorokaudesta kuin töihin palannut vaimoni.

Ps. Blogit.fi-palvelun mukaan Suomen suosituimpiin perheblogeihin kuuluvassa Shitty is the new black -blogissa muistutetaan osuvasti, että isäkin kuuluu vauvakuplaan.

Joko seuraat perheemme ristiaallokkoa Facebookissa tai Instagramissa. On siellä välillä toki tyyntäkin. Muttei koskaan tylsää.

Kommentit (2)

Nubi

On se meilläkin samaa, että kun tilanne on oikein pahaa niin vain äiti kelpaa. Isän pelkkä kosketus saa huutoraivarit aikaan silloin.

Mutta muuten isä on kyllä paras. Sitä odotetaan naama ikkunaa vasten, koska saapuu töistä ja vihdoin kävelee pihatietä pitkin. Ja aina kun isi astuu ovesta sisään, pienokainen tekee pienen ilotanssin. 

Se on kyllä kumma miten paljon tilanteet eroavat lapsella. Sanat henkilöt, ihan eri reaktio. 

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Olet asian ytimessä - isä on tilanteen mukaan supersankari tai pahimmanlaatuinen rosvo. Tutulta nimittäin kuulostaa tuo ilotanssi meilläkin. Ja varmaan siksi kelpaamattomuudesta ei varsinaisesti osannut olla huolissaan. Jos vauva olisi kaikissa fiiliksissä tukeutunut äitiin, niin tilanne olisi ollut toinen. Kiitos kommentista ja mukavaa kevättä koko perheelle!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Maailman hauskin ihminen Ismo Leikola väittää suositussa tarinassaan, että ”no niin” olisi suomen kielen tärkein sana. Leikolalla on väitteelleen hyvät perustelut: "no niin" käy melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on oikea avain moneen sosiaaliseen hetkeen.

Hyvistä argumenteista huolimatta Leikola on väärässä. Suomen kielen tärkein sana ei nimittäin ole ”no niin”, vaan ”äää-ä”.

"Äää-ä" on kommunikaation yleisavain, joka käy mihin tahansa keskusteluun.

”No niin” ja ”äää-ä” jakavat joitain yhteisiä piirteitä. Molemmat esimerkiksi tarkoittavat täysin eri asiaa käytetystä äänenpainosta riippuen. Kumpikin sana on myös erittäin monimerkityksinen. Tulkinta saattaakin mennä pieleen kuin tuoreen avioliiton ensimmäisen kehityskeskustelun palauteosio.

Kauneudessaan ”äää-ä” on kuitenkin omassa luokassaan. Vain yksi vokaali ja sekin sama, jolla suomen kaunein sana - äiti - alkaa. Äää-ä on myös sama etu- ja takaperin luettuna. Palindromi on aina plussaa.

Kielellisvisuaalisessa neroudessaan ”äää-ä” häviääkin vain paikkakunnan nimelle Ii. Ii liikennemerkkiin kapitaalein kirjoitettuna muodostaa pausen merkin, joka kuvaa hienosti paikkakunnan meininkiä.

Mitä äää-ä sitten esimerkiksi tarkoittaa?

”Iskä, sun hanskat jää tuonne naulakkoon.”

”Täällä keittiökaapiston alimmassa vetolaatikossa on todella mukava istua.”

”Haluan lisää ruokaa!”

”En halua lisää ruokaa!”

”Missä on minun harsoni?”

”Iskä, tule nostamaan minut pois täältä pulpetin päältä.”

”Kyllä, minulla on kakka vaipassa.”

”Minä haluan kotivideot videokamerasta pyörimään, kun syön lounastani.”

”Minäkin haluan isompien lasten leikkeihin.”

"Ymmärsin kyllä, että olette lähdössä ulos. Tulen mukaan!"

Parhaimmillaan ”äää-ä” on sekä viesti että osoitus puhujan kehittyvästä vahingonilosta: olin hiljattain taaperon kanssa kaupassa. Tenava istui kärryssä ja pärähti yhtäkkiä puhumaan: ”äää-ä!” Kuvittelin hänen haluavan jotain hyllystä ja jatkoimme matkaa. Hetken kuluttua huomasin kauppalistan pudonneen ja taivastelin asiaa ääneen taaperolle. Hän vastasi hymyillen ja takaisin tulosuuntaamme osoittaen: ”äää-ä.”

ps. Kirjoitin tämän postauksen, koska taaperomme on nyt siinä pari kellonlyömää kestävässä tilanteessa, jossa vanhempana huomaan päivittäin aliarvioivani taaperon kielellisen käsityskyvyn. Syy lienee se, ettei hän puhu mitään (muuta kuin ”äää-ä”), mutta tuntuu ymmärtävän jota kuinkin kaiken hänelle puhutun. Ymmärtävän halutessaan.

Lisää Isäkuukaudet-lukemista vauvan kommunikaatiosta: Kaikkia harmittaa, kun yksi ei puhu

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Optimisti sisälläni sanoo, että kevät tulee! Realisti koputtaa toiselta olkapäältä kysyen: "Et sattumoisin ole sääennustetta tulevalle viikolle nähnyt: uutta lunta lisää kuin valtionvelkaa ja sitten vaihteeksi pakkasta niin, että kalsarit jäätyy jalkaan!"

Niin tai näin, kokosin yhteen kuvafiiliksiä talven ajalta. Osa otoksista on debytoinut somessa, mutta suurin osa on julkaisemattomia. Aistiiko näistä talven? Entäs niitä kuuluisia lasten kasvamiseen liittyviä vaiheita?

Hetkinen! Esikoinen oppi lukemaan talven aikana, mutta miten lie kuopuksen kanssa?

Yksi eniten tänä talvena hihkumista aiheuttaneista jutuista: Kempeleen Sarkkirannan vaaauhdikas pulkkamäki!

Tenavien kanssa on tänä talvena puhuttu edellisvuosia enemmän digikasvatukseen liittyvistä asioista. Keskimmäinen on selkeästi sisäistänyt hyvän ergonomian merkityksen.

Tämä on vain mainos. Kynä ei todellakaan osu joka kerta käteen näinkään kynäotemaisesti.

Mummu lausui taikasanat: "Hakisiko joku pakastimesta jälkiruuaksi jäätelöä?"

Pääsimme tutustumaan keskimmäisen kummien luona iglun rakentamiseen!

Tämä oli hauska hetki: Tulimme peräpyörällä eskarista. Poitsi näki kuistilla lapion ja totesi: "Minä soitan nyt yhden soolon!"

Kertokaas kotien keltinkangasjärvissinkkoset, että mikä ihme lumikenkäkoon jalkineissa viehättää pieniä lapsia?

Kello viiden tee, kenties?

Esikoinen osallistui intensiiviseen laskettelukouluun kolmen viikon ajan. Kuten aikaisemmin kerroin, se oli koko perheelle aika raskas setti. Keskimmäisen kanssa vietimme "talviurheilukeskuksessa" useana iltana aikaa pulkkaillen, ulkoillen ja kahviossa sokeria suupielistä lipoen.

Tämä norsu löytyi kuopuksen uuden turvaistuimen kuljetuslaatikosta (postauksessa on kuva norsun synnytyksen aloituksesta). Vaimo ja tenavat kokeilivat kovilla pakkasilla myös jäädytystiedettä. Kun elefantin päällä oli ollut vasta yksi sininen kuutio, keskimmäinen oli todennut, että kyseessä on poliisiautonorsu!

Eskarilainen oppi lukemaan lokakuulla, mutta näköjään hän osaa myös luovan kirjoittamisen.

Vaan kyllä oma ääliöys unohtuu, kun näitä Suomen talvimaisemia pääsee tutkailemaan!

Kommentit (6)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos! Talvi on ollut raskas, mutta kieltämättä onnistunut. Monenlaista on ehditty, vaikka edelleenkin aika töistäpaluun ja iltapuuhien välissä on tooodella lyhyt. Tai ainakin tuntuu siltä. Kommenttisi taitaa siirtää minutkin jädenkiilto silmissä pakastimelle!

Eeva

Miksi lumikenkäkoon jalkineet viehättää?

Oisko syynä se, että ne mahtuvat jalkaan? :)

Kivoja kuvia, muuten, näyttää niin mukavalta tuo touhu, kun on kolme lasta samasta perheestä. Ihana sisaruus!

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Arvasinhan, että joku osaa tämän selittää! Noinhan se tietenkin on - isot kengät on helppo pukea itse. Kiitos!

Kyllä, kolme on meille oikein sopiva lapsiluku :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Välipalahetki. Palastelemani hedelmät sujahtelevat kolmen lapsen suuhun vikkelästi. Osa eksyy isänkin hampaisiin. Ehkä juuri siksi tenaville tuntuu jäävän nälkä, kun kaikki hedelmät on haarukoitu.

Annan eskarilaiselle ja keskimmäiselle banaanit. Reilun vuoden ikäinen kuopus ojentaa välittömästi sormensa ja alkaa puhaltaa ulos I-kirjainta muistuttavaa ääntä. Niin hänellä on tällä hetkellä tapana kertoa tarpeistaan - osoittelemalla ja paria eri vokaalia "huutamalla".

Nostan nokkamukia: "Tämäkö?". I voimistuu ja etusormi siirtyy hieman. Näytän pöydällä lojuvaa lelua: "Aa, haluat leikkiä tällä?" I nousee korkeammaksi ja osoitteleva sormi kurottuu, jos mahdollista, vielä pidemmälle. Nostan haarukkaani: "Tätä haarukkaako haluaisitkin katsoa?"

I muuttuu kirkumiseksi ja tarkka osoitus epätoivoiseksi heilumiseksi. Vasta sitten tajuan, että pöydällä on banaani: "Niin, että sinullekin banaani?"

Vastauksena silmiin asti ulottuva hymy ja hiljaisuus!

Otan banaanista kiinni kuoriakseni sen. Kirkuminen palaa keittiöön. Repäisen sokan kiireesti irti ja annan avatun hedelmän pienen pulleisiin sormiin. Ei kelpaa. Banaani lentää kuin juhannusheila heinäkuun alussa. Lapsi kirkuu. Isä hämmentyy.

 

"Halusi varmaan avata sen itse niin kuin toisetkin lapset. Niin se usein haluaa", minua etevämpi vaimoni sanoittaa illemmalla, kun ihmettelen skenaariota hänelle.

No eipä käynyt mielessäni. Enpä osannut tulkita eleitä. Enpä osannut. Harmittaa. Enemmän kuin ohuesti käy mielessä, että voi kunpa juniori osaisi jo puhua. Edes vähän.

Jään miettimään junioria. Mahtaa se hänelläkin olla käyrä välillä korkealla (minkä kyllä kuuleekin), kun ei saa viestiään läpi vaikka kuinka kirkuu ja osoittelee. Eikä ruokapöytä tietenkään ole ainoa paikka, jossa sanaton viestintä ei riitä kommunikaatioksi.

Kuin pisteeksi I:n päälle (huom. eri I kuin kuopuksen tahtotilassaan huutama I) esikoinenkin sivuaa puhumattomuutta pari päivää myöhemmin. Taapero on tullut jälleen kerran mukaan leikkihin, heikohkolla menestyksellä tosin. Esikoinen kertoo: "Kun ei se vielä osaa selittää, miten haluaisi leikkiä!"

Niinpä niin, kaikkia taitaa vähän harmittaa, ettemme osaa vielä kommunikoida tuoreimman tulokkaan kanssa kovin hyvin. Lohdullista kuitenkin on, että yhteinen sävel tuntuu päivä päivältä selkeämmältä. Ja onhan puhumisen aloituskin hetki hetkeltä lähempänä.

Kommentit (10)

Joopu

Niin tuttua. Meidän yksivuotias poika vaan karjuu tai murisee :D kuka sitä nyt puhumaan viitsisi opetella, paljon hauskempaa on opetella kävelemään ja kiipeilemään.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista! Kirjoitat oivallisesti, että kukas nyt puhetta viitsisi opetella, kun voi tosiaan treenata kävelyä ja varsinkin kiipeilyä. Niin totta! Tsemppiä karjunnan ja murinan tulkintaan teidän perheeseen!

Eeva

Hyvä esimerkki siitä, miten lapset ovat fiksuja jo ennen kuin oppivat selkeästi puhumaan: kuopus tahtoo tehdä niin kuin toisetkin ja tahtoo sitä mitä toisetkin ja yrittää puhuakin niin kuin toisetkin.

Minä niin tykkään lukea näitä teidän perheen juttuja :)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos taas! Kommenttisi piristi iltaa. On mukava kuulla, että tekstejä lukee mielellään. Ja olet niin oikeassa - kuopus nimenomaan TAHTOO. Mielenkiinnolla (lue: kauhunsekaisella pelolla) odotetaan, mitä tuleman pitää jahka tahtoikä alkaa oikein isosti.

Vierailija

Niin tuttua, kun ei aina ymmärrä, mitä toinen haluaa. Meillä tosin jo 2,5v, joka ei vielä puhu. Eleillä toki osaa esittää jo erilailla kuin vuoden vanha, mutta paljon jää ymmärtämättä. Jännityksellä odotetaan alkaako tuo 2,5v vai 10kk puhumaan ensin.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos, että kommentoit! Veikkaanpa, että en osaa samaistua tilanteeseen, jossa 2,5v ei puhuisi... Mutta lapset ovat yksilöitä, tässäkin on kai yritettävä muistaa se. Mukavaa viikonloppua teille!

Vierailija

Ei puhuttu meilläkään vielä tuon ikäisenä, mutta sitten kun sanainen arkku aukesi niin meillä ei ole hiljaista hetkeä nähtykään :D Eli kyllä se puhe vielä teilläkin tulee :)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Uskon! Ja kokemukset ovat samansuuntaisia. Näinhän se lasten kanssa usein menee: ensin toivotaan, että kävelisivät ja puhuisivat, sitten toivotaan, että olisivat edes hetken paikallaan ja hiljaa... Kiitos kommentista ja mukavaa viikonloppua!

Vierailija

Kommenttini oli tarkoitettu henkilölle jolla ei vielä reilu kaksi vuotias puhunut :)

Mutta tuo on niin totta, että ensin me vanhemmat toivotaan oikein kovasti kaikkia taitoja lapselle/lapsille ja sitten voivotellaan, kun se on ihan puhdasta menoa sen jälkeen :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017