Kirjoitukset avainsanalla koulu

Kunnassamme järjestettiin tänään aamulla erikoinen retriitti. Joukko aikuisia kokoontui koulun pihamaalle hieman vaiteliaina päivittelemään toisilleen ajan kulumisen nopeutta.

Koulut siis alkoivat.

Esikoisemme on yksi Suomen noin 61 000 uudesta ekaluokkalaisesta. Eilen illalla kotona oli ilmassa mukava sekoitus innnostuneisuutta ja jännitystä, mutta määrällisesti pysyttiin kohtuudessa. Suuria kysymyksiä juniorilla ei tuntunut olevan tulevaan koulunaloitukseen liittyen. Mitä nyt pohdiskeli, että pitääkö heti alusta lähtien viitata, jos on asiaa.

Veimme poitsin kouluun neljäveen ja yksiveen kanssa. Suuria tuntemuksia ei näkynyt kenenkään perheenjäsenemme olemuksessa. Tai no, neljävee oli kyllä selvästi turhautunut, koska ei päässyt testaamaan pihan suurinta kiipeilypyramidia.

Esikoisen koulun alkaessa pitäisi kai olla liikuttuneessa mielentilassa.

Minulle tunne iski puoli tuntia koulun pihasta lähtemisen jälkeen, kun menimme pienempien kanssa kauppaan.

Venytin ensimmäistä kertaa ikinä kuopustamme kauppakärryistä painamaan hevi-osaston puntarin nappia. Silloin se fiilis iski: “Ei herran jestas, aivan juurihan minä venytin poitsia samalla tavalla ja nyt se plaraa Aapista yhdeksän vuoden yhteiskuntapalveluksen aloituspäivänä.”

Ellei kuopus olisi kihertänyt ääneen, kun tajusi tarran tulostuvan hänen punnitsemanaan, olisi saattanut nieleskelyttää.

Koululaiset eivät kerro kuulumisia

Iltapäivällä koulun pihalla luoksemme asteli rento ykkösluokkalainen. Kun kysyin, että mitenkäs meni, sain melko tyhjentävän vastauksen: “Koululaiset eivät kerro kuulumisiaan!”

A-haa!

Kotiin pyöräillessä politiikka onneksi muuttui ja isäkin alkoi ymmärtää ensimmäisen päivän tapahtumia.

“Meidän piti etsiä Aapiset kirjastosta piilosta. Ope näytti sellaisia vihjeitä ja sitten meidän piti löytää ne kirjat.”

“Me ajettiin yhdellä välkyllä yhtä tyttöä takaa. Tai en minä kauaa ajanut, kun huomasin, ettei se tyttö tainnut tykätä siitä leikistä.”

“Yksi välkky oli puoli tuntia pitkä!”

“Minusta päivä tuntui tosi pitkältä ja tosi mukavalta. Se on mukavaa, kun ensin on tunti, sitten välitunti ja sitten taas tunti. Se on sillä tavalla vaihtelevaa.”

“Mä sanon välitunteja muutes välkyiksi.”

“Lihakeitto ja leipä oli hyvää. Leipä oli sellaista vähän kuin limpusta leikattua.”

“Me saatiin itse valita paikat. X:n viereen tuli ruuhka, joten en päässyt siihen. Mutta pääsin Y:n viereen. Toisella puolella on tyttö.“

“Miksi jotkut yläastelaiset kiusaa pienempiä?”

“Se ei muutes ole yläaste. Se on yläluokka.”

“Ensimmäisellä välkyllä me katsottiin rajat. Toisessa suunnassa rajana on kiipeilyteline. Ja toisessa suunnassa toinen kiipeilyteline. Kolmannessa suunnassa jalkapallokenttä.”

“Mä vakoilin välkyllä vähän muiden leikkejä. Yritin silleen katsoa, että mitä muihin luokkiin menneet eskarikaverit tekivät.”

"Meille tuli läksyä - pitää etsiä Aapisesta joku kiva kuva!"

Raskainta neljäveelle

Ekaluokkalainen itse oli siis eilen ja tänään varsin reippaissa fiiliksissä.

Ja isäkin selvisi melko vähin kosteusvaurion. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa neljäveestä. Kun tulimme aamulla koululta ja kaupasta, hän puhkesi aivan selvään itkuun: “Mulla ei ole enää yhtään kaveria. Kaikki ovat menneet tänään kouluun tai eskariin.”

Lausetta säesti pitkä lista kavereista, joiden kanssa kesällä on leikitty. Yritin lohduttaa, että kerhot alkavat melko pian ja siellä on päivisinkin kavereita. Taisin myös mainita jotain itsestäni ja nuoremmasta siskosta.

Reaktiosta päätellen lohdutti kuin inttileskelle lähetetty poikakaverityyny.

Kommentit (2)

Ansku / Lumikumpu

Meillä oli aikoinaan aivan sama tilanne pikkusiskolla, kun esikoinen lähti kouluun. Reilun viikon hän lähestulkoon istui ikkunan ääressä (josta näkyy koulun pihaan) ja odotti toista kotiin. Jossain vaiheessa hän oivalsi, että vau, nythän saakin leikkiä just niitä leikkejä mitä haluaa ja tehdä omia juttuja. Vasta siinä vaiheessa alkoi hänen todellinen luonne tulla esille. Hiljaisempana ja alistuvampana hän oli aina mennyt isomman mukana.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Oi, kiitos, että jätit kommentin! Nuoremman tuska nimittäin on jatkunut joka päivä. Ehkä hieman laimentuneena, mutta selvästi esiintyvänä kuitenkin. Mutta eihän tässä ole koulua vielä käyty kuin viikko. Mielenkiintoinen myös tuo kertomasi todellisen luonteen paljastuminen - en yhtään ihmettele, jos kyseessä on tosiaan ollut sisaruksista se väistyvämpi!

Hiljalleen ne ovat pesiytyneet meille. Ensin tuli kyniä ja kumeja. Sitten uusia vaatteita. Tällä viikolla tuolinkarmille ilmestyi reppu. Eilen lapsi esitteli erittäin ylpeänä NY-lippistä. Koululaisen tavaroita.

Esikoisen kouluun varustaminen. Jälleen yksi metataski, jonka vaimo on hoitanut sataprosenttisesti. Minulle on jäänyt aikaa fiilistellä, miltä tuntuu, kun vanhin lapsi lähtee ykköselle.

Ylpeys ja haikeus. Niistä tunteideni letti pääasiassa on palmikoitu.

Ei liene yllätys. Näihin kai saa tottua sitä enemmän, mitä isommiksi lapset kasvavat.

Kirjoitin keväällä, että esikoulun henkilökunnan osaaminen rakensi luottamuksen kivijalkaa koko koulujärjestelmää kohtaan. Niin ajattelen edelleen.

Silti ylpeyden ja haikeuden rinnalla kolmantena suurena tunteena kulkee huoli. Pilvien sävy on tuttu: pääseekö lapseni kestäviin ja tasavertaisiin kaverisuhteisiin? Viihtyykö hän koulussa?

Ja sitten on se kiusaaminen. Jo pelkkä sana nostaa inhottavan tunteen iholle.

Tuohon ihmisyyden epäinhimillisimpiin piirteisiin lukeutuvaan toimintaankin lapseni jossakin muodossa tulee törmäämään. Toivottavasti henkilökunnan ammattitaito ja pojan itsetunto riittävät. On vain pakko luottaa. Helppoa se ei ole!

Olen yrittänyt viime päivinä muistuttaa itselleni, että alakoulu ei ole armeija.

Opinahjosta pääsee joka päivä kotiin kertomaan, miten menee. Opettajia lienee myös keskimäärin helpompi lähestyä kuin kapiaisia.

Eskariin verrattuna ekaluokassa on kuitenkin iso ero. Koulupäivän jälkeen kukaan aikuinen ei lähtökohtaisesti kerro miten päivä on rullannut. Juniorin omia tuntemuksia täytyykin kuulostella, mikäli mahdollista, entistäkin herkemmin.

Elokuun ensimmäisinä päivinä elämä tuntuu vesiputoukselta. Tuntuu, kuin lapsi olisi juuri astumassa vääjäämättömästi jonkin reunan yli.

Elämä ei kuitenkaan ole vesiputous. Ennemminkin elämä on kalatie.

Siinä on monen monta pientä haastetta ja niiden välissä tasaisempaa.

Vaikuttaa, että juniori itse suhtautuu koulun alkuun melko rauhallisesti. Ainakin toistaiseksi. Tuntemuksensa hän summasi näin:

“Kyllä mua vähän jännittää. Eniten uudet luokkakaverit ja ne opettajat. Että saanko niistä kavereita.”

Jälleen aikuisella lienee siis vaikeampaa kuin lapsella. Niinpä yritän pitää kalatien ensi viikolla mielessäni - koulun aloittaminen ei tarkoita Niagaran putoukseen hyppäämistä. Ei lapselle. Ei vanhemmalle.

Ps. Tämän kirjoitettuani havahduin – hyvin ovat fiilikset pitkälti samoja kuin vuosi sitten. Mieleen nouseekin ajatus siitä, että lapsi kyllä oppi eskarissa paljon, mutta oppiko isä vuoden aikana mitään?

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa seuraamaan koulun alkua niihinkin!

Lue myös Meidän Perhe -lehden kokoama mielenkiintoinen lista asioista, jotka ovat yllättäneet ekaluokkalaisten vanhemmat.

Kommentit (0)

Esikoinen aloittaa ykkösellä kuukauden päästä (voiko se tosiaan olla niin pian?). Olemme pohtineet vaimon kanssa, että pitäisikö hänelle hommata matkaviestinväline vai ei. Olimme jo päätymässä ei-kannalle, mutta yksi soitto keikautti vaa’an.

Molempia näkemyksiä on kohtuullisen helppo puolustaa.

Hankinnan puolesta puhuu tietenkin se, että kännykkä luo lapselle turvallisuutta. Ainakin näennäisesti. Juniori voi kilauttaa, jos kohtaa jotain, missä tarvitsee apua. Vastaavasti aikuinen voi tavoitella lasta, jos sovittuna kotiintuloaikana pihassa pyörii vain lehtiä tuulessa.

Toinen vahva perustelu hankkimiselle on se, että eskarin ja ykkösen välisenä kesänä olisi hyvää aikaa opetella puhelimen käyttöä.

Syksyllä ekaluokkalaisella on “tuhat ja yksi” uutta asiaa, joten kännykän käytön perusmanööverit olisi hyvä olla jo hallussa.

Nähdäkseni on myös niin, että puhelin kannattaisi saada kaveripiiristä mieluummin etujoukossa kuin vihoviimeisenä. Perustelu kuulostaa varmaan oudolta. Ajattelen, että ensimmäisenä kännykän saavat ehtivät tutustua vehkeeseen ilman kaveriporukan painetta. Jos kaikilla muilla on jo matkapuhelin, satelee uuden puhelimen omistajalle varmasti kavereilta vihjeitä “parhaista peleistä”. Ja sisällöistä, joista isä ei välttämättä kiittele vinkkaajia.

Ja kyllähän luuri opettaisi lapselle omien asioiden hoitamista. Voisi soittaa kaverille (tai kaverin vanhemmalle), että voiko tulla leikkimään.

Yksi peruste hankkimiselle olisi toki myös se, että siinä olisi kello mukana.

Miksi ei?

Useammankin perheen kännykän käytön Via Dolorosan tien ensimetrejä sivusta seuranneena olen tehnyt havaintoja. Ensinnäkin, kun lapsi oppii soittamaan, puheluista ei tule loppua. Kun tenava soittaa kuudennen kerran tunnin sisällä ja asiat ovat luokkaa “Aku Ankka juniorista repesi sivu”, niin vanhempaa saattaa tuskastuttaa.

Samaisiin havaintoihin kuuluvat myös hukassaolevat ja rikkinäiset puhelimet.

Edellä mainitut ovat kuitenkin opeteltavia ja sovittavia asioita. Niihin ei välttämättä vaikuta se, saako lapsi ensiluurinsa ykköselle vai kakkoselle mennessään.

Tärkein argumentti ostoa vastaan oli meillä se, että lapsi ei oikeasti vielä tarvitse puhelinta.

Vanhemmat kätilöivät mielellään kaveritreffejä ja ainakin syksyllä koulumatkat sujuvat isän tai äidin kanssa.

Syksyllä on myös monta muuta huolehdittavaa asiaa. Lapselle olisi astetta kevyempää, jos ei tarvitsisi huolehtia vielä puhelimestakin.

Ja sitten on vielä se raha. Puhelin maksaa 100-200 euroa, käyttö vähintään saman verran vuodessa.

Ekaluokkalaisemme saa puhelimen

Kun plussat ja miinukset kasaa vierekkäin omiksi pinoikseen, nousee plussatorni korkeammaksi. Olimme silti vaimon kanssa mietteliäitä.

Sitten se yksi puhelu ratkaisi tilanteen. Se soitto tuli pojan kaverille, joka oli käymässä meillä. Soittaja oli kaverin äiti. Lapsi yritti vastata, mutta hipaisi ruudulla jotain väärää ja puhelu ei auennut. Aikansa hiljaista luuria kuunneltuaan hän ihmetteli, että miksihän äiti ei puhu mitään.

Ehdotin, että soitapa äidille takaisin. Ei onnistunut, sillä sitä hommaa ei vielä oltu keretty yhdessä opetella.

Tilanteesta on aikaa muutama viikko ja nykyään kyseinen juniori käyttelee puhelintaan jo sujuvasti.

Aika vahva demo siitä, että puhelin kannattaa hommata ennemmin kuin myöhemmin.

Ps. Yhden säännön päätimme apinoida suoraan esikoisen toisen keverin perheeltä. Lapsella on älypuhelin, mutta pelihommat hoidetaan muilla laitteilla. Puhelimessa riittää opeteltavaa ilman pelejäkin.

 

Jos älypuhelimen käyttäminen on jo tuttua, niin surffaapa Isäkuukausien Facebookiin tai Instagramiin. Olet erittäin tervetullut!

Kommentit (8)

Vuoden Äiti

Hyvä teksti. :) Meidän koulupoika sai älypuhelimen aloittaessaan koulun. Pari ensimmäistä olivat sukulaisten vanhoja. Sitten sai ihan uuden. Yhtäkään ei ole rikkonut vaikka herra kuuluu adhd-kategoriaan. Soittaa ja tekstaa ehkä kerran viikossa, yleensä mummolleen. Ja se minkä vuoksi aloin tätä kommenttia kirjoittaa: puhelimessa ei ole nettiä/pelejä. Se on puhtaasti koulupuhelin. Pelilaitteet ovat erikseen. Tämä on ollut todella toimiva ratkaisu myös meillä.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Mukava kuulla, että tuo ratkaisu toimii! Siihen tosiaan meilläkin ollaan päätymässä. Ja käytännössä varmaan kierrätyslaitteilla alkaa meidänkin juniorin kännykän käyttö. Mielestäni se on kaikin puolin järkevä ratkaisu. Mukavaa kesää teidän perheelle!

Vierailija

Meillä pohditaan tätä samaa jo toisen lapsen kohdalla. Puhelin hankittiin hänellekin nyt kesälomalla. Esikoisen aikana huomasin että ei niitä kaverisuhteita enää hoideta vanhempien kautta vaan jos kaveri ei saa omasta puhelimesta kiinni, jäät helposti ulos. Pelien ja muidenkin sovellusten suhteen on ratkaistu tilannne siten, että kaikki lataukset ovat salasanan takana eikä lapsi itse sitä tiedä. Jokaisesta pelosta tai muusta appista on siis keskusteltava vanhempien kanssa erikseen. Plussapuoli on myös se, että lapset ovat yhteydessä kummeihinsa ja muihin tärkeisiin aikuisiin aivan eri määriä kuin ennen. Etenkin kummeille lähetellään viestejä ja kuvia lähes päivittäin ja koko perheen tukijoukot ovat nykyään paljon tiiviimmät. Meillä kännyköistä on siis ollut vain ja ainoastaan hyötyä.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos! Nyt tuli kaksi sellaista asiaa, joita meillä ei ole osattu ajatella. Vaikka kuulostavat päivänselviltä, kun ne joku kertoo. Onhan se tietenkin niin, että lapset hoitavat tapaamisensa mieluummin itse! Ja helppo on uskoa myös se, että sukulaisiin ja muihin aikuisiin tuttuihin saattaa syntyä aivan erilainen suhde, kun pääsee kertomaan kuulumisia itse ja "hetkessä" ja vaikkapa kuvin. Nämä ajatukset kyllä vahvistavat sen, että hommaamme esikoiselle puhelimen.

Se jäi viestissäsi hieman epäselväksi, että onko toinen lapsenne menossa myös ykköselle nyt vai pohditteko asiaa aikaisemmin vai myöhemmin?

Mukavaa kesää perheellenne!

Vierailija

Ajat muuttuu, neljän ensimmäisen lapsen kohdalla ei tullut kännykkä mieleenkään vielä eskariaikana, koskapa se ei ollut yleistä muutenkaan. Viidennen kohdalla oli päivänselvä, että heti eskarin päätyttyä hankitaan. Se on nimenomaan turva enimmäkseen mulle ;)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Ja jotenkin tuntuu, että näissä digiasioissa ajat muuttuvat vielä tavallistakin nopeammin... Olisipa mielenkiintoista kuulla, minä vuosina lapsesi ovat eskarissa olleet. Vai johtuuko päivänselvyys jostain muusta?

Vierailija

Pohdittiin paljon samoja viime kesänä kun poika aloitti ekan luokan. Emme ostaneet, poika ei sitä itse kysellyt. Jouluna sai mummin vanhan. Koska lapsemme on luokkaa huoleton heppu, oli repussa ja ulkokenkien muistamisessa hänelle jo haastetta. Kaverillani puhelin jäi usein niin, ettei huomannut sen soivan tai piippaavaa. Leikeissä oli ulkona tiellä ja jätti usein kotiin. Onneksi Samanlailla pojilla oli aika lailla samat meiningit. Meillä ei ole ilmennyt puolen vuoden käytön jälkeen kertaakaan puhelu tulvaa😂 on soittanut kun on käsketty esim. Mummulasta. Osaa soittaa ja käyttää mutta usein mieluummin pyöräilee kavereille kysymään seuraa ja sopii ajan jonka kertoo myös kyläpaikassa. Meillä siis toiminut myös tällainen vanhanaikainen vastavirtaan meno 😂 kuvia tykkää ottaa ja tehdä videoita mutta kaikki lataukset menee niin että äidin puhelin vahvistaa/hylkää toistaiseksi latauksen. Mutta lapset ja perheet on erilaisia ja pääasia että kaikille löytyy omatapa✌️

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Paljon kiitoksia rohkaisevasta perinpohjaisesta kommentista! Itse asiassa uskon, että meillä homma voisi mennä pitkälti noin, jos emme laittaisi puhelinta nyt kesällä. Kuten kirjoitin: oikeaa tarvetta ei vielä ole. Mutta opetellaan nyt kuitenkin. Myöhemminkin tosin ehtisi.

Esikoisemme aloittaa syksyllä ykkösellä. Meille vanhemmille on kerrottu useampaan otteeseen, mitä lapsen kannattaa opetella kesän aikana. Vaatimukset eivät ole järkälemäisiä: oma nimi pitäisi osata kirjoittaa, vähän malttia olla, omista tavaroista suurinpiirtein huolehtia...

Onneksi myös siitä on puhuttu, mitä vanhemman kannattaa opetella suvivirren ja syksyn ensimmäisen aamunavauksen välisenä aikana. Pitäisi esimerkiksi opetella voittamaan lautapeleissä, sillä lapset joutuvat viimeistään koulussa kasvokkain pettymysten kanssa.

Mitä lapsen pitäisi opetella kesän aikana -kysymys on epäolennainen verratuna kysymykseen, mitä vanhemman pitäisi opetella. Eskarin perusteella poju kyllä oppii ja pärjää. Isän on vaikeampi pysyä muutoksen vauhdissa.

Kesälomalla, palkalla ja jäätelöannoksella on se yhteinen puoli, että loppu tulee aina liian aikaisin.

Vaikka koulujen alkamiseen tuntuu vielä olevan aikaa, nyt on yhdestoista hetki tarkastella omaa suhdettaan tulevaan koululaiseen. Vielä ehtii jotain harjoitella. Ehkä.

Kaikkein eniten minun on opeteltava luottamusta. Opeteltava luottamaan siihen, että lapsi pitää huolen itsestään, vaikka en olekaan kaikissa tilanteissa airbagina. Opeteltava luottamaan, että lapsi pärjää. Opeteltava luottamaan, että lapsi kertoo, jos kohtaa tilanteita joissa olisi tarvittu aikuista.

Esimerkiksi käy liikenne. Monet tulevista luokkakavereista kulkevat jo nyt itsenäisesti pitkiäkin matkoja autojen seassa. Osa jopa polkupyörillä. Vaimon kanssa emme uskalla päästää esikoista vielä yksin edes lähimpänä asuvan kaverin luokse. Kävellenkään.

Jossain vaiheessa on vain pakko luottaa, että lapsi muistaa katsoa ennen kuin syöksyy.

Toinen isältä treeniä vaativa asia on ekaluokkalaisen kasvavan itsenäisyyden hyväksyminen ja tukeminen. Tämän voi toki nähdä luottamusteemaisen harjoitusohjelman yhtenä osana.

Emme ole vielä päästäneet junioria lähileikkikenttää kauemmaksi kavereiden kanssa. Kotona hän on ollut yksin pisimmillään kymmenisen minuuttia. Silloinkin käytännössä hypnotisoituna (lue: tablettiin nauliintuneena).

Kesän aikana tulevan koululaisen reviiriä pitää hiljalleen laajentaa. Se on luottamuksen opettelemisen ohella toinen tärkeä kesäkotitehtävä minulle.

Kolmas, joskin kahta edellistä paljon helpompi, kesäläksy isälle on lapsen kaverisuhteiden pönkittäminen. Nyt, kun lomabudjetista on höylätty pari viikkoa, on käynyt karmean selväksi, että kesällä kavereiden kanssa pitää olla “aina, kun mahdollista”.

Suurin osa perheistä ei vietä koko kesää omalla tontilla. Kun reissuaikataulut menevät pahimmoilleen ristiin, on vaarana, ettei kavereita näe kuusivuotiaan näkökulmasta ilmaistuna ikuisuuksiin.

Siksi päivät jolloin kaverit ovat saman postinumeron alueella, pitää hyödyntää täysimääräisesti. Ainakin meillä tämä selvittely on toistaiseksi aikuisten hommaa.

Kiinnostavassa Satua vai totta -blogissa pohditaan samoja asioita ja viskataan lisäksi hyvin konkreettisia vihjeitä kesäharjoitteluun: Näin helpotat tulevan ekaluokkalaisen kouluun lähtöä jo kesällä.

Ekaluokkalaisen kuten koko perheen sattumuksia voi seurata myös Facebookissa tai Instagramissa. Tervetuloa!

Kommentit (2)

Satua vai totta
Liittynyt30.5.2018

Kyllä tosiaan huomaa kuinka paljon lapsi kaipaa kavereita eskarista. Onneksi muutaman on ihan lähinurkilla ja pääsee kaverille itse leikkimään, kunhan ainataulut sopii. Kesä on pitkä aika jos ei ole omia kamuja seurana ❤️

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kyllä, samat huomiot! Meilläkin kaikki tärkeimmät kaverit löytyvät läheltä, mutta välissä on harmittavasti pari pimeää risteystä... Jospa loppukesästä jo pystyisi päästämään yksin harjoittelemaan niitäkin.

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017