Kirjoitukset avainsanalla koulu

Esikoisemme on ykkösellä.

“Mikä oli parasta päivässä”, olen kysellyt häneltä säännöllisesti syksystä lähtien. Useimmiten olen saanut vastaukseksi, että “välitunnit”. Yhtä usein olen ollut hieman pettynyt vastaukseen. Hiljattain suhtautumiseni kääntyi hetkessä päälaelleen. Nyt ajattelen, että välitunti on paras mahdollinen vastaus!

Kun poika hehkutti välitunteja, saatoin jatkaa toteamalla, että tarkoitin parasta oppitunneista. Että oliko matikka kivaa tai mikä äikässä oli tänään mukavaa…

Peruutuspeilistä hahmotan suhtautumiselleni kolme syytä. Ensinnäkin minulla on perisuomalaiseen tapaan syvällä perimässäni työnteon (yli)arvostus: eihän leppoisa välitunti saa olla parasta koulussa!

Toisaalta poju on kärsinyt jonkinlaisesta motivaation puutteesta. Se on voinut johtua haasteiden vähyydestä tai jostain muusta. Syy on kuitenkin tässä kohtaa merkityksetön. Luultavasti toivoin kysyessäni alitajuisesti, että hän olisi kokenut jonkin oppitunnin niin mielenkiintoiseksi, että nostaisi sen esiin.

Kolmas syy välitunnit-vastauksen väheksymiseen on se, että kyseessä on koululaisvitsien klassikko. Paras tunti koulussa – välitunti! Aivan kuin toinen yhtä patinoitunut: kolme kivaa asiaa koulussa – kesä-, heinä- ja elokuu.

“Välitunnit”, vastasi poju siis sitkeästi tiedusteluihini. Silloin tällöin vastaussuoran rikkoi ruokatunti tai jokin erikoisjuttu. Kuten se, kun ekaluokkalainen pääsi laulamaan aamunavaukseen.

Päivänä muutamana esikoinen ja keskimmäinen olivat juurtuneet sohvaan tablettiensa kanssa, kun navigoin kuopusta päiväunien höyhensaarille. Luotsitehtävien päätyttyä nappasin luurini ja änkesin isompien lasten kanssa samaan läjään. Selasin nettiä ja päädyin lukemaan rankasti koulukiusatusta lapsesta.

Luin ja nieleskelin. Jutun loputtua tuuppasin nokialaisen sohvatyynyn alle ja ammuin pojun suuntaan varsin tutun kysymyksen: “Mikäs oli parasta koulussa?”

“Välitunnit!”

“Miksi?”

“Silloin saa tehdä kavereiden kanssa kaikkea kivaa vapaasti, eikä kuunnella vain ohjeita tai tehdä tehtäviä!”

Silloin se täyskäännös mielessäni tapahtui. Sekunnissa. Siinä hetkessä tajusin, että “välitunnit” tarkoittaa myös sitä, että lasta ei kiusata koulussa. Ei ainakaan kovin paljon. Sitä huojentavampaa tunnetta ei ole.

Kirjoitin loppukesästä, että ylpeyden ja haikeuden rinnalla isän kolmas suuri tunne koulunalkuun liittyen on huoli. Huoli kaverisuhteista, huoli kiusaamisesta, huoli koulussa viihtymisestä. Lapsikin pohti kiusaamisasioita heti ensimmäisenä koulupäivänään. Välitunti-vastaus häivyttää varsin tehokkaasti huolta liittyen kiusaamiseen.

Lapsella on ollut kaverisuhteissa kuluvan kouluvuoden aikana opeteltavaa. Eikä se oppimäärä todellakaan ole vielä täynnä. Liekö koskaan. Mutta jos poju nostaa kerrasta toiseen välitunnit laitoksen parhaaksi jutuksi, ei kaveritilannekaan voi olla kovin huonossa jamassa.

Oivallukseni jälkeen ajattelen (ainakin toistaiseksi), että kyllä lapsi varsinaiset oppiaineet hanskaa. Motivaation luomiseen ja oppimisessa tukemiseen löytyy tarvittaessa jopa isyyden työkalupakista välineitä. Jos välitunnin alkavat maistua kitkeriltä, ollaan paljon vaikeampien kysymysten edessä.

Lisää luettavaa Isäkuukausista:

Viisi vuotta ymmärsin lastani

Mokasin lasten tabletin kanssa - käytin omaa Google-tunnustani

Lapsi menee ekalle - mitä minun isänä piitää opetella kesän aikana

Pränkki tuli taloon - isää tympäisee

 

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa seuraamaan, miksi päivät ovat lasten kanssa pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ekaluokkalainen on rättiväsynyt. Se heijastuu jo muutenkin väsyneeseen perheeseen. Viikonloppu ei tällä hetkellä tunnu riittävän viikosta toipumiseen. Ei siis ihme, että sana syysloma kuulostaa juuri nyt seireenien laululta.

Esikoulu oli esikoisellemme raskasta. Ilmiö on jatkunut ekaluokalla. Häly, aikaiset heräämiset, jatkuvat sosiaaliset tilanteet ja paljon uutta - vaativa kvartetti aikuisellekin. Ei ihme, että väsyttää.

Harmillisesti väsymys on näkynyt viime viikkoina kotona käytöksenä, joka on johtanut takahampaideni ennenaikaiseen eroosioon. Huomion hakeminen kiroilemalla, nimittelemällä ja suorastaan räyhäämällä on pistänyt puremaan hammasta.

Eikä huono käytös ole ollut väsymyksen ainoa oire. Poitsin oma-aloitteisuus kaikkeen tekemiseen on ollut tasolla, johon olen törmännyt aiemmin vain Neuvostoliiton suurkolhooseista lukiessani. Mikään ei ole koulupäivän jälkeen kiinnostanut, ellei vanhemmista jompi kumpi ole ollut mukana.

Naskalin kunniaksi on sanottava, että hän on huomannut väsymyksensä myös itse. Hän on halunnut pitää kaverittomia päiviä todeten, että “olen väsynyt, haluan olla vain kotona.”

Viikonloppuna ehätettiin paistamaan suoleen tungettua lihaa ja tikkupullia. Tätä lisää sitten syyslomalla!
Viikonloppuna ehätettiin paistamaan suoleen tungettua lihaa ja tikkupullia. Tätä lisää sitten syyslomalla!

Käyttäytymisen suitsiminen ja ykkösluokkalaisen ohjelmatoimistona oleminen on tietenkin vienyt aikaa. Ja se aika on ensisijaisesti pois siitä, miksi ylipäätään olen kotona, yksiveen ja neljäveen kanssa olemisesta.

Enkä todellakaan voi väittää, ettei kirosanaräp ja nimittelyjazz olisi kiristänyt koti-isän hermojani. Sekin näkyy myös pikkusiskoille. He väsyvät välillisesti isoveljen väsymykseen. Ymmärrän heitä.

Koti-isyyteen liittyen pitää tehdä myös tunnustus. Olin ohuesti unohtanut, kuinka kuormittavaa jatkuva valmiustilassa oleminen ja kokoaikainen kaiken keskeytyminen on 24/7-muodossa tarjoiltuna. Välillä todellakin tekisi mieli puuskahtaa: “Kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja - please hold!

Ja edelleenkin on niin, etten malta mennä tarpeeksi aikaisin nukkumaan.

Olen kuullut useammastakin suusta (ja esimerkiksi tästä Kivakupla-blogistin postauksesta), että kouluissa sekä opet että oppilaat ovat syyslomaa ennen loppu, kaput, finito. Kun edellekirjoitetut jutut punoo yhteen, voi vain todeta, että kyllä toivotetaan syysloma sydämellisesti tervetulleeksi myös kotona!

Isäkuukausien väsynyttä läppää voi seurata Facebookissa, Instagramissa ja blogit.fi-palvelussa.

Kommentit (2)

Vierailija

Meillä eskarilaisen/koululaisen arkiväsymykseen auttaa syliaika. Vaikka on jo niin iso ettei usein pyydä päästä syliin niin sylissä tai kainalossa oleskelu vaikka lukemista kuunnellen yleensä muuttaa itkevän kiukkupussin normaaliksi.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Kiitos kommentista! Joo, eiväthän tuon ikäiset enää syliin jatkuvasti halua. Mukava kuulla, että rauha löytyy tuolla tavalla. Meillä junnu ei missään tapauksessa halua, että kosketaan mitenkään, jos riehu on päällä. Tilanteen taivuttua tulee kylläkin sitten usein sylittelemään.

Kunnassamme järjestettiin tänään aamulla erikoinen retriitti. Joukko aikuisia kokoontui koulun pihamaalle hieman vaiteliaina päivittelemään toisilleen ajan kulumisen nopeutta.

Koulut siis alkoivat.

Esikoisemme on yksi Suomen noin 61 000 uudesta ekaluokkalaisesta. Eilen illalla kotona oli ilmassa mukava sekoitus innnostuneisuutta ja jännitystä, mutta määrällisesti pysyttiin kohtuudessa. Suuria kysymyksiä juniorilla ei tuntunut olevan tulevaan koulunaloitukseen liittyen. Mitä nyt pohdiskeli, että pitääkö heti alusta lähtien viitata, jos on asiaa.

Veimme poitsin kouluun neljäveen ja yksiveen kanssa. Suuria tuntemuksia ei näkynyt kenenkään perheenjäsenemme olemuksessa. Tai no, neljävee oli kyllä selvästi turhautunut, koska ei päässyt testaamaan pihan suurinta kiipeilypyramidia.

Esikoisen koulun alkaessa pitäisi kai olla liikuttuneessa mielentilassa.

Minulle tunne iski puoli tuntia koulun pihasta lähtemisen jälkeen, kun menimme pienempien kanssa kauppaan.

Venytin ensimmäistä kertaa ikinä kuopustamme kauppakärryistä painamaan hevi-osaston puntarin nappia. Silloin se fiilis iski: “Ei herran jestas, aivan juurihan minä venytin poitsia samalla tavalla ja nyt se plaraa Aapista yhdeksän vuoden yhteiskuntapalveluksen aloituspäivänä.”

Ellei kuopus olisi kihertänyt ääneen, kun tajusi tarran tulostuvan hänen punnitsemanaan, olisi saattanut nieleskelyttää.

Koululaiset eivät kerro kuulumisia

Iltapäivällä koulun pihalla luoksemme asteli rento ykkösluokkalainen. Kun kysyin, että mitenkäs meni, sain melko tyhjentävän vastauksen: “Koululaiset eivät kerro kuulumisiaan!”

A-haa!

Kotiin pyöräillessä politiikka onneksi muuttui ja isäkin alkoi ymmärtää ensimmäisen päivän tapahtumia.

“Meidän piti etsiä Aapiset kirjastosta piilosta. Ope näytti sellaisia vihjeitä ja sitten meidän piti löytää ne kirjat.”

“Me ajettiin yhdellä välkyllä yhtä tyttöä takaa. Tai en minä kauaa ajanut, kun huomasin, ettei se tyttö tainnut tykätä siitä leikistä.”

“Yksi välkky oli puoli tuntia pitkä!”

“Minusta päivä tuntui tosi pitkältä ja tosi mukavalta. Se on mukavaa, kun ensin on tunti, sitten välitunti ja sitten taas tunti. Se on sillä tavalla vaihtelevaa.”

“Mä sanon välitunteja muutes välkyiksi.”

“Lihakeitto ja leipä oli hyvää. Leipä oli sellaista vähän kuin limpusta leikattua.”

“Me saatiin itse valita paikat. X:n viereen tuli ruuhka, joten en päässyt siihen. Mutta pääsin Y:n viereen. Toisella puolella on tyttö.“

“Miksi jotkut yläastelaiset kiusaa pienempiä?”

“Se ei muutes ole yläaste. Se on yläluokka.”

“Ensimmäisellä välkyllä me katsottiin rajat. Toisessa suunnassa rajana on kiipeilyteline. Ja toisessa suunnassa toinen kiipeilyteline. Kolmannessa suunnassa jalkapallokenttä.”

“Mä vakoilin välkyllä vähän muiden leikkejä. Yritin silleen katsoa, että mitä muihin luokkiin menneet eskarikaverit tekivät.”

"Meille tuli läksyä - pitää etsiä Aapisesta joku kiva kuva!"

Raskainta neljäveelle

Ekaluokkalainen itse oli siis eilen ja tänään varsin reippaissa fiiliksissä.

Ja isäkin selvisi melko vähin kosteusvaurion. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa neljäveestä. Kun tulimme aamulla koululta ja kaupasta, hän puhkesi aivan selvään itkuun: “Mulla ei ole enää yhtään kaveria. Kaikki ovat menneet tänään kouluun tai eskariin.”

Lausetta säesti pitkä lista kavereista, joiden kanssa kesällä on leikitty. Yritin lohduttaa, että kerhot alkavat melko pian ja siellä on päivisinkin kavereita. Taisin myös mainita jotain itsestäni ja nuoremmasta siskosta.

Reaktiosta päätellen lohdutti kuin inttileskelle lähetetty poikakaverityyny.

Kommentit (2)

Ansku / Lumikumpu

Meillä oli aikoinaan aivan sama tilanne pikkusiskolla, kun esikoinen lähti kouluun. Reilun viikon hän lähestulkoon istui ikkunan ääressä (josta näkyy koulun pihaan) ja odotti toista kotiin. Jossain vaiheessa hän oivalsi, että vau, nythän saakin leikkiä just niitä leikkejä mitä haluaa ja tehdä omia juttuja. Vasta siinä vaiheessa alkoi hänen todellinen luonne tulla esille. Hiljaisempana ja alistuvampana hän oli aina mennyt isomman mukana.

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Oi, kiitos, että jätit kommentin! Nuoremman tuska nimittäin on jatkunut joka päivä. Ehkä hieman laimentuneena, mutta selvästi esiintyvänä kuitenkin. Mutta eihän tässä ole koulua vielä käyty kuin viikko. Mielenkiintoinen myös tuo kertomasi todellisen luonteen paljastuminen - en yhtään ihmettele, jos kyseessä on tosiaan ollut sisaruksista se väistyvämpi!

Hiljalleen ne ovat pesiytyneet meille. Ensin tuli kyniä ja kumeja. Sitten uusia vaatteita. Tällä viikolla tuolinkarmille ilmestyi reppu. Eilen lapsi esitteli erittäin ylpeänä NY-lippistä. Koululaisen tavaroita.

Esikoisen kouluun varustaminen. Jälleen yksi metataski, jonka vaimo on hoitanut sataprosenttisesti. Minulle on jäänyt aikaa fiilistellä, miltä tuntuu, kun vanhin lapsi lähtee ykköselle.

Ylpeys ja haikeus. Niistä tunteideni letti pääasiassa on palmikoitu.

Ei liene yllätys. Näihin kai saa tottua sitä enemmän, mitä isommiksi lapset kasvavat.

Kirjoitin keväällä, että esikoulun henkilökunnan osaaminen rakensi luottamuksen kivijalkaa koko koulujärjestelmää kohtaan. Niin ajattelen edelleen.

Silti ylpeyden ja haikeuden rinnalla kolmantena suurena tunteena kulkee huoli. Pilvien sävy on tuttu: pääseekö lapseni kestäviin ja tasavertaisiin kaverisuhteisiin? Viihtyykö hän koulussa?

Ja sitten on se kiusaaminen. Jo pelkkä sana nostaa inhottavan tunteen iholle.

Tuohon ihmisyyden epäinhimillisimpiin piirteisiin lukeutuvaan toimintaankin lapseni jossakin muodossa tulee törmäämään. Toivottavasti henkilökunnan ammattitaito ja pojan itsetunto riittävät. On vain pakko luottaa. Helppoa se ei ole!

Olen yrittänyt viime päivinä muistuttaa itselleni, että alakoulu ei ole armeija.

Opinahjosta pääsee joka päivä kotiin kertomaan, miten menee. Opettajia lienee myös keskimäärin helpompi lähestyä kuin kapiaisia.

Eskariin verrattuna ekaluokassa on kuitenkin iso ero. Koulupäivän jälkeen kukaan aikuinen ei lähtökohtaisesti kerro miten päivä on rullannut. Juniorin omia tuntemuksia täytyykin kuulostella, mikäli mahdollista, entistäkin herkemmin.

Elokuun ensimmäisinä päivinä elämä tuntuu vesiputoukselta. Tuntuu, kuin lapsi olisi juuri astumassa vääjäämättömästi jonkin reunan yli.

Elämä ei kuitenkaan ole vesiputous. Ennemminkin elämä on kalatie.

Siinä on monen monta pientä haastetta ja niiden välissä tasaisempaa.

Vaikuttaa, että juniori itse suhtautuu koulun alkuun melko rauhallisesti. Ainakin toistaiseksi. Tuntemuksensa hän summasi näin:

“Kyllä mua vähän jännittää. Eniten uudet luokkakaverit ja ne opettajat. Että saanko niistä kavereita.”

Jälleen aikuisella lienee siis vaikeampaa kuin lapsella. Niinpä yritän pitää kalatien ensi viikolla mielessäni - koulun aloittaminen ei tarkoita Niagaran putoukseen hyppäämistä. Ei lapselle. Ei vanhemmalle.

Ps. Tämän kirjoitettuani havahduin – hyvin ovat fiilikset pitkälti samoja kuin vuosi sitten. Mieleen nouseekin ajatus siitä, että lapsi kyllä oppi eskarissa paljon, mutta oppiko isä vuoden aikana mitään?

Isäkuukausien Facebook ja Instagram - tervetuloa seuraamaan koulun alkua niihinkin!

Lue myös Meidän Perhe -lehden kokoama mielenkiintoinen lista asioista, jotka ovat yllättäneet ekaluokkalaisten vanhemmat.

Kommentit (0)

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo koti-isän näkökulmasta miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa ja Blogit.fi:stä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017

Instagram