Esikoisemme ensirääkäisyn aikoihin matkustin töiden takia 40-50 päivää vuodessa. Se on tahti, jossa työn pakkaaminen lentolaukkuun tuntuu vielä mukavalta, vaikka työmatkat ovatkin aina raskaita.

Pojan neljän ensimmäisen elinkuukauden aikana olin reissussa kaksi parin viikon jaksoa. Se on hirvittävän pitkä aika noin pienen ihmisen elämässä. Liioittelematta voi sanoa, että kotona odotti matkan aikana muuttunut perillinen.

Työmatkoille lähteminen ei tuntunutkaan enää kivalta. Ei minusta, eikä vaimosta. Pystyin onneksi sopimaan työnantajan kanssa. Tehtäväni vaihtuivat sellaisiin, joissa lentokenttä ei kutsu.

Sen jälkeen olen ollut perheestä erossa yhtäjaksoisesti maksimissaan neljä yötä. Varsinaista ydinperheilyä siis. Vai pitäisikö sanoa, että perhe edellä puuhun. Ja kaikkeen muuhun.

Isäkuukausien Instaa ja Facebookia seuraavat ovat saattaneet huomata, että olemme tällä hetkellä esikoisen ja vanhempieni kanssa pienimuotoisella Pohjois-Amerikan tourneella. Juna on jo kääntynyt kotia kohti, sillä matkapäiviä on jäljellä enää kourallinen.

Silti viimeksi tänään palasin mietteissäni pariin matkaa edeltäneeseen päivään. Olihan kuule vaikea lähteä kahdeksi viikoksi pois nuorempien lasten ja vaimon luota.

Jos joku olisi kertonut etukäteen, kuinka paljon nieleskelyä lähtö aiheuttaa, en olisi uskonut.

Lähdön alla ehdin kelata mielessäni sen sata mitä jos -kysymystä. Niin kotiinjäävien kuin meidän matkaan lähteneiden osaltakin.

Tunsin syyllisyyttä siitä, että vaimo jäi helteeseen pitämään kotia pystyssä ja kahta alle viisivuotiasta tyytyväisenä.

Ehdin soimata itseäni siitä, että olin viemässä poitsia turismihulabaloohon. Vaikka hänen olisi varmaan mieluummin pitänyt rauhoittua lataamaan akkuja pian alkavaa ekaluokkaa varten.

Mietin, kuinka syvän uoman kaksi erillään vietettyä viikkoa auraa isän ja puolitoistavuotiaan yhteiselämän maaperään.

Lisäksi tutustuin uudelleen vanhaan tuttuun tunteeseen. Tunteeseen, joka oli liian paljon pinnassa, kun asuimme tyttöystävän kanssa eri kaupungeissa. Tunteeseen, jonka olin jo kuitenkin ehtinyt unohtaa. Tunteeseen, jota voi nimittää etukäteisikäväksi - hämmentävään olotilaan, jossa tuntee ikävää, vaikka on vielä yhdessä ikävöimänsä henkilön kanssa.

Yllätyksekseni myös nelivuotias tiesi tunteen. Reissua edeltävänä iltana neljäveetä nukuttaessani hän kuiskasi: “Iskä, mun on sua jo nyt ikävä!”

Kommentit (0)

Seuraa 

Lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Isäkuukaudet kertoo miksi.

Tämä on isäblogi perhe-elämästä kolmen lapsen kanssa. Täällä kuulostellaan riemunkiljahduksia ja ankeuden parahduksia rivarikämpässä. Kuultavaa riittää, sillä tenavat ovat syntyneet -11, -14 ja -16. Äänekkyyden vastapainoksi perheemme viihtyy keskittymistä vaativan tekemisen parissa sekä ulkona.

Kirjoittaja on univelkainen isä sekä aviomies, jonka luonnehdintaan riittää kolme hashtagia: perhe, liikunta ja kokeilintätäitse.

Isäkuukaudet löytyy myös Facebookista, Instagramissa, Blogit.fi:stä, Bloglovinista ja jossain määrin myös Twitteristä. Olet tervetullut seuraamaan ja ennen kaikkea keskustelemaan!

Blogiarkisto

2018
2017