Moni varmasti tietää, mitä on olla väsynyt, kun vauva huutaa kolmatta viikkoa yötä päivää tai uhmaikäinen on päättänyt, että öisin herätään tunnin välein. Vielä useampi pienen lapsen vanhempi tietää, miltä tuntuu, kun ruuhkavuodet painavat päälle. Päiväkotiin pitäisi muistaa päivittää varusteita, töissä painaa deadline, kotityöt on pakko hoitaa ja jommankumman vanhemman työmatkakin jo häämöttää, eikä lasten hakijoista ole vielä tietoakaan. Jossain välissä kauppaan pitäisi keretä ja eteinenkin näyttää siltä, kuin sinne olisi teurastettu useampikin pyykkikori.

Siltikin, usein juuri toisen, lähes samassa tilanteessa olevan vanhemman suusta kuuluu lause ”eikö nyt vois hoitaa asioita ajallaan”- kun ilmoitat lapsen syntymäpäiväjuhliin päivän myöhässä tai ”vois kyllä katsoa lapsensa perään” kun väsyneenä työpäivän jälkeen on pakko hoitaa viikon ruokaostokset ja uhmaikäisen karkailuun ei jaksa sadatta kertaa viidessä minuutissa reagoida silmänräpäyksessä. Mikä ihme siinä on, että ymmärrys kanssavanhempia kohtaan katoaa ruuhkavuosien myötä?

Ruuhkavuodet väsyttävät, haastavat ja saavat vanhemmat äärirajoille – mutta vauvavuosistahan tämä kaikki jo alkoi, eikö niin? Aina oli joku superäiti, joka keitteli ja soseutti kaikki soseet vauvalleen luomusta, piti kodin kiiltävän puhtaana ja silitti jokaisen tekstiilin talossa. Se superäiti usein vielä muistutti imetyksen tärkeydestä, kofeiinittomuudesta ja kiintymysvanhemmuuden perusteista. Ensikertaa vanhemmaksi tuleville superäiti saattoi olla idoli. Useamman lapsen vanhemmille superäiti saattoi olla se, jonka pelkkä näkeminenkin sai kuohumaan – kukapa meistä ei haluaisi olla superäiti, jos vaan olisi aikaa.

Vaan viekö vanhemmuus empatiakyvyn? Saako se unohtamaan, miltä tuntuu eläytyä toisen kokemukseen ja elää rinnalla. Heijastaako moni vanhempi omia riittämättömyyden tunteita lopulta kanssavanhempiin unohtaen, että empatia voisi auttaa kaikkia. Usein rinnalla eläminen, kuunteleminen ja yhdessä niiden epäonnistumisienkin kohtaaminen voisi auttaa jaksamaan arjessa, silloinkin kun kaikki muu heittää häränpyllyä.

Se mitä olen itse jäänyt kaipaamaan päiväkodeissa, perhekerhoissa, neuvoloissa, synnytysvalmennuksessa ja ihan ylipäätään vanhempien välisessä vuorovaikutuksessa, on empatia. Paljon puhutaan erilaisista perheistä, yksilöllisyydestä ja tuesta, mutta näkyykö se oikeasti. On päivänselvää, että vanhempien kesken erilaiset tavat toimia herättävät paljon tunteita. Totta kai jokainen vanhempi on sitä mieltä, että oma tapa toimia on paras – mutta pitäisikö tässä herätä tukemaan sitä, että oma tapa toimia on ITSELLE paras. Että se, että tsemppaa toista unikouluun ja tassuttelemaan, ei vielä tarkoita, että sinun pitäisi luopua perhepedistä. Se, että sanoo synttäri-ilmoittautumisen yhteydessä, että ”hei, ei se mitään, mä ymmärrän - teillä on varmaan ollut hirveä kiire!” saa kaikille paremman olon, harva meistä vanhemmista mitään unohtaa tahallaan.
 

Mitä mieltä te olette, hukkuuko empatia vanhemmuuden myötä?

Kommentit (6)

Henna / Pölyä Pinnoilla
1/6 | 

Tämä on yksi syy, miksen ole enää Facebookissa juuri missään "vertaistukiryhmässä", koska aina on joku joka tietää paremmin ja empatia monesti unohtuu, vaikka saattaa sitä joskus löytyäkin...

Lapseton ruuhkavuosissa
2/6 | 

Hyvä teksti. Vielä kun tähän lisäisi sen, että vanhemmilta katoaa usein kyky ymmärtää myös sellaisten ihmisten ja perheiden kiirettä, jotka eivät elä pikkulapsiarjen keskellä, mutta omia ruuhkavuosiaan kylläkin. Pikkulapsiarki on taatusti pahimmillaan melkoista pyöritystä, mutta niin on moni muukin elämäntilanne. Sitä vaan ei uskalla sanoa monille pikkulasten vanhemmille kahvipöytäkeskustelussa, koska heti tulee ylemmyydentuntoinen kommentti siitä, ettei lapseton voi _todellisesta_ kiireestä mitään tietää. Aivan kuin ne ruuhkavuodet ja niiden aiheuttama stressi olisi jotenkin ylevöittävää. Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat? (Voisiko tässä olla myös yksi postauksen aihe?) Onneksi on sitten ne sydänystävät, joiden kanssa voi olla aivan eri elämäntilanteissa ja ymmärrystä, lämpöä ja empatiaa löytyy kaikille. :)

Täydelliset äidit
Liittynyt8.11.2017

Toikin on niin totta! Moni vanhempi unohtaa, että myös lapsettomien tai erilaisessa elämäntilanteessa olevien elämä voi olla ihan yhtä stressaavaa ja kiireistä. Ei ole kerta eikä kaksi, kun minunkin ammattitaitoa on arvosteltu kysymällä "onko sulla ees omia lapsia"  - jotenkin se, että on itsekin vanhempi on tehnyt minusta pätevämmän muiden silmissä, vaikka itse koen että jaksoin antaa enemmän panosta juuri silloin, kun kotona ei odottanut sama pikkulapsiarki.  Kärsi kärsi kirkkaimman kruunun saat on kyllä mainio postausaihe, pistän korvat taakse! Kiitos <3

Janni
3/6 | 

En muista, olenko aiemmon käynyt lueskelemassa blogiasi, mutta nyt näyttää siltä, että sait uuden vakilukijan :)

Ja tämä aihe itsessään... Olen itsekin miettinyt, mistä tämä oikein joutuu - tätä empatiakyvyttömyyttä kun tuntuu esiintyvän niin paljon! Onko se sitä, ettei oikeasti kyetä laskeutumaan omasta norsunluutornista alas ja sanomaan että eihän tässä itselläkään aina kaikki niin täydellisesti mene - vai onko se jonkinlaista oman sädekehän kiillotusta toisten kustannuksella?

Tämä ilmiö tuntuu korostuvan somessa, ehkä, koska asiat voi muka anonyymisti heittää nimimerkin takaa.

Onneksi ne vertaisryhmät joissa itse keskustelen (netissä) ja äitiporukat joiden kanssa pidän netin ulkopuolella yhteyttä, ovat näyttäneet myös armollisen puolensa. Mulle on ollut jollain tavalla yllättävää, että sitäkin voi löytyä. Kun nykyään toisten tsemppaaminen ja ymmärtäminen tuntuu hetkittäin olevan pelkkä urbaanilegenda.

Täydelliset äidit
Liittynyt8.11.2017

Kiva kuulla! Voi olla että oot törmännyt meidän blogiin täällä aikaisemmin tai voi olla, että oot törmännyt mun omaan blogiin http://pahimpiaonaamut.com/ joskus :)
Ihana huomata etten ole ainut joka tätä ilmiötä ihmettelee! Tosiaan voi olla että someaikana on helpompi heitellä kylmiä kommentteja, mutta voiko myös olla kyse siitä että perus ihmissuhdetaidot on heikentyneet? Tai toisten tilanteeseen eläytyminen on vaikeampaa, kun on keskittynyt niin paljon omaansa? En osaa sanoa mistä johtuu, mutta tämä kyllä herättää ajatuksia - voi olla että innostun kirjoittamaan tästä uudemmankin kerran! 
Toivottavasti näillä keskusteluilla ja omalla käytöksellämme voimme nostaa tsemppaamisen ja ymmärtämisen taas tavalliseksi ja kylmät kommentit muuttuvat urbaanilegendaksi.  Kiitos kommentista! <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Huhu täydellisistä äideistä -blogi sai alkunsa kun kaksi naista turhautui niihin iänikuisiin äitimyytteihin. Niihin, jotka aiheuttavat epärealistisia tavoitteita arjelle ja naiseudelle ruuhkavuosien keskellä. Blogin ajatuksena onkin pureutua näihin äitimyytteihin ja osoittaa, että riittävä on täydellinen. Blogissa puidaan äitiyttä ja naiseutta monelta eri kantilta. Kasvatetaan lapsia, yritetään olla parisuhteessa, käydään töissä, kokataan, pukeudutaan, sisustetaan ja hurahdetaan uusiin asioihin. Samalla blogissa pohditaan elämää ja sen suuria kysymyksiä äidin ja erityisesti naisen näkökulmasta.

Blogin takaa löytyy kaksi erilaista äitiä, naista, puolisoa, kumppania, ystävää ja työntekijää. Näitä kahta äitiä yhdistää halu olla se myyttinen taruolento: täydellinen äiti, ainakin omasta mielestään.

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla