Vuoden vaihteessa yhä useampi asettaa itselleen tavoitteita uudelle vuodelle. Liialliseen täydellisyyteen ei kannata pyrkiä, mutta uskon että siinä missä myytit täydellisistä äideistä, myös uuden vuoden lupaukset voivat olla monella tapaa hyvä juttu. Uuden vuoden lupauksilla voi tavoitella haaveita, kunhan muistaa pitää perspektiivin. Kaikkia elämäntapoja ei kannata uusia viikossa, eikä vanhat tavatkaan karise ensimmäisen kuukauden aikana – se ei silti tarkoita, etteikö lupauksia kannattaisi tehdä.

Uudenlaisen elämäntilanteen myötä olen myös itse päätynyt tekemään lupauksia vuoden vaihteessa. Nimittäin leikki-ikäisen äitinä ja voimakkaasta raskauspahoinvoinnista kärsivänä naisena olen huomannut, että omat tavoitteet ovat viime aikoina olleet vähän turhan kaukana realismista. Jostain kumman syystä olen potenut morkkista kun koti ei ole tip top, lasta ei ole leikitetty ja työviikko toisensa perään on vietetty sairaslomalla. Millään lailla mielessä ei ole käynyt se, etten ole päässyt itse makuuhuoneesta vessaa pidemmälle koska vointi on ollut niin kehno, mutta olisihan sitä pitänyt nyt silti koti pitää priimana ja lapselle hoitaa kolmen ruokalajin illallisia. Kahden kuukauden pahoinvoinnilla olen kuitenkin saanut odotukset vähän lähemmäs todellisuutta. Nyt, jos jaksan lukea iltasadun, istua sohvalla sylikkäin ja jutella lapseni kanssa, olen jo tyytyväinen. Tämän odotusajan myötä ensi vuoden tavoitteetkin alkavat olla jo realistisempia. Vai miltäs tämä lista teidän mielestä näyttää?


Vuonna 2018 aion…

..olla armollinen itselleni. Kun olen viettänyt päivästäni 10 tuntia pää ämpärissä, ei varmasti ole ihme, etten jaksa leikittää 3-vuotiastani päiväkotipäivän jälkeen. En myöskään aio tuntea huonoa omatuntoa päivähoidon käytöstä, vaikka olenkin sairaslomalla. Onhan se nimittäin niin, että jos minusta ei ole työhön, valvomaan lasten turvallisuutta ja hoitamaan perushoitoa sen kasvatusvastuun lisäksi, ei minusta silloin välttämättä ole kotiäidiksikään.

.. olla armollinen myös puolisolleni. Kun 10 päiväisen työrupeaman jälkeen hän tulee univelkaisena ja väsyneenä kotiin ja ottaa homman haltuun, ei siitä 10 päivän poissaolosta kitiseminen enää paranna kenenkään oloa. Jos hän saisi valita, olisi hän mieluiten itsekin 8-16 töissä ja auttaisi arjessamme joka viikko ja joka päivä.  Nyt hän tulee kotiin, hoitaa lapsen, hoitaa kodin, täyttää pakastimen ja jääkaapin valmiilla ruoka-annoksilla, juoksee keskellä yötä prismaan etsimään oikeaa kuplavettä hysteeriselle vaimolleen. Eiköhän sekin ole jo aika paljon? Ehkä enemmän, kuin voisi edes pyytää.


.. sinnikkäästi vaatia itselleni asianmukaista hoitoa. Hyperemeesi, eli voimakas raskauspahoinvointi, josta kärsin ei ole vieläkään tarpeeksi laajalti lääkärien tiedossa. Niinpä olen saanut osakseni mm. seuraavanlaisia kommentteja ”vähän tsemppaat ja lopetat stressaamisen, niin kyllä se siitä” ja ”ei raskaus mikään sairaus ole, ei sitä voi loputtomiin sen varjolla olla pois töistä”. Asianmukaiseen hoitoon kuuluu tilan ymmärtäminen, nesteytys ja tiedonjakaminen, ei todellakaan vähättely tai muistutukset siitä, että aamupahoinvointi on osa raskautta. ( PSST! Lisää tietoa hyperemeesistä löydät esim. täältä.)

...panostaa itseeni. Paitsi raskauden aikana, mutta myös sen jälkeen. Elämäntapamuutos jäi jäähylle pahoinvoinnin myötä, nyt mennään sillä mikä maistuu, jos maistuu. Mutta tekisin itselleni karhunpalveluksen jos en jatkaisi siitä mihin jäin. Sitä paitsi, hyvinvoiva äiti jakaa todennäköisesti hyvinvoinnin etuja myös perheelleen.


...nauttia. Tämä on hyvin todennäköisesti viimeinen raskauteni ja tämän jälkeen on meidän perheen lapsilukumme täysi. Aion siis yrittää ottaa kaiken irti masun kasvamisesta, potkuista, vauvafiilistelyistä ja jopa näistä tukalista oireista. Aion nauttia vauvahypetyksestä, vertaisryhmistä ja synnytyskeskusteluista. Aion välttää tuorejuustoa ja valittaa kalan hajusta, sekä nauttia mielihaluistani täysillä.  

…oppia kestämään epämukavuutta. Kun koko perhe on vaikean pahoinvoinnin, raskauden ja alkavan uhmaiän myötä äärirajoilla, ei pieni epäsiisteys kotona voi olla maailman loppu. Pitää löytää se kuuluisa perspektiivi ja muistaa, miten hengitetään syvään, kun erehtyy katsomaan pyykkikaappiin tai se kuuluisa ”joku” on taas unohtanut vietä roskat.

…toisaalta myös menettää hermoni perheeseeni monta kertaa. Tämä tapahtuu joka tapauksessa, mutta olisiko se parempi, jos se on tavoitteellista toimintaa? Jospa otan asiakseni oppia hermostumisesta. Ajattelin, että voisin joka kerta tarkastella hermoromahduksiani jälkikäteen ja etsiä, missä meni vikaan, että piti repiä pelihousut. Väitän, että turhan usein kyse voi olla siitä, että puren hammasta enkä avaa suutani ajoissa kun jokin hiertää.



Minkälaisia tavoitteita te muut vanhemmat teette tulevalle vuodelle?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Huhu täydellisistä äideistä -blogi sai alkunsa kun kaksi naista turhautui niihin iänikuisiin äitimyytteihin. Niihin, jotka aiheuttavat epärealistisia tavoitteita arjelle ja naiseudelle ruuhkavuosien keskellä. Blogin ajatuksena onkin pureutua näihin äitimyytteihin ja osoittaa, että riittävä on täydellinen. Blogissa puidaan äitiyttä ja naiseutta monelta eri kantilta. Kasvatetaan lapsia, yritetään olla parisuhteessa, käydään töissä, kokataan, pukeudutaan, sisustetaan ja hurahdetaan uusiin asioihin. Samalla blogissa pohditaan elämää ja sen suuria kysymyksiä äidin ja erityisesti naisen näkökulmasta.

Blogin takaa löytyy kaksi erilaista äitiä, naista, puolisoa, kumppania, ystävää ja työntekijää. Näitä kahta äitiä yhdistää halu olla se myyttinen taruolento: täydellinen äiti, ainakin omasta mielestään.

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla