Olen aina ajatellut, että olen tasa-arvon kannattaja. Vanhemmuuden myötä olen kuitenkin löytänyt itsestäni tämän suhteen täysin uusia puolia. Kun ensimmäisen kerran neljä päivää vanhan vauvan vanhempana mieheni tokaisi ”mene suihkuun ja anna mun lapsi mulle” heräsin ensimmäisen kerran. Tosiaan, olin antanut olla mukana vaipanvaihdossa ja arjessa, mutta en ollut antanut miehelleni tilaa olla vanhempi. En oikeasti, sillä olin koko ajan hengittämässä niskaan. Siitä alkoi se opettelu, että vanhemmuus on myös jakamista.

Pikkuhiljaa löydettiin oma rytmi ja omat paikkamme, kumpikin ruokki, pesi ja hoiti vauvaa, ei ehkä kellon kanssa vuoroillaan vaan meidän perheelle sopivalla tavalla. Niin, että kumpikin vanhempi sai joskus hengähtää ja uhmaiässä jaettiin hommat niin, että kumpikin vanhempi kävi niitä tahtojen taistoja. Pikkuhiljaa, löytyi se meidän tapa olla yhdessä vanhempia. Jaksoin aina hämmästellä, kuinka muille oli niin iso juttu, että meidän perheessä isä pesee pyykkiä tai jää vauvan kanssa kotiin, mutta todellisuudessa sorsin miestäni yhtä paljon kuin se neuvolatätikin, joka neuvolakäynnillä kysyi miksei äiti käytä lastamme siellä.

Jostain syystä on vieläkin vaikeaa luopua kontrollista, esimerkiksi vaatetuksen suhteen. Jos minulla on mahdollisuus, että saan päättää lapsemme vaatetuksesta, niin teen niin. En siksi, etteikö puolisoni olisi täysin kykenevä siihen vaan siksi, koska haluan. Samasta syystä passitan miehen kokkaamaan ja leikin itse lapsemme kanssa, koska haluan. Pitkään myös elin laput silmillä tämän suhteen – en edes tajunnut tekeväni niin, ennen kuin ulkovaateostoksilta tullut perheeni tuli kotiin ja saimme aikaan riidan. Hölmön, valtavan riidan. Ulkoiluun ostettu haalari, kun ei ollut sellainen, kun olin ohjeistanut. Malli oli sama, koko oli oikea ja lapsi oli itse saanut valita kuosin. Olin tuohtunut, mutta täysin syyttä - enkä pauhaamiseltani edes huomannut, että mies teki juuri niin kuin olin itsekin tehnyt edelliskerralla talvihaalaria valitessa tehnyt. Nimittäin antanut itse haalarin käyttäjän valita, mitä pitää mieluiten päällään. Jälkeenpäin tämä tilanne jo hieman naurattaa minua, eikä autokuosillinen haalari nyt muutoinkaan ole suuri loukkaus vanhemmuuttani vastaan mutta jotenkin se, että mies teki päätöksen, meni ihon alle.

Jälkeenpäin hän huomautti, että oli kyllä miettinyt laittaako viestiä ja sitten todennut, että hän on yhtä lailla päätösvaltainen ja osti haalarin. Minun reaktioni ei siis sinällään ollut yllätys hänelle, vaan enemmänkin itselleni. Tällainenko olen? Enkö todella luota siihen, että toinen vastuullinen vanhempi osaa pukea lapseni?  Joskus ruuhkavuosien keskellä on ihan tervettä, että se tekee kuka ehtii – mutta tämän herätyksen myötä olen huomannut pohtivani useammin, ominko vanhemmuutta? Varsinkin viime aikoina kun oma toimintakyky on ollut vaikean raskauden myötä joskus olematonta, on ollut hienoa huomata miten paljon sitä saa kun antaa toisenkin osallistua. On myös ollut ihana huomata, että se vierellä kulkeva puoliso ja vanhempi saa suunsa auki ja uskaltaa vaatia omaansa, silloinkin kun minä yritän kertoa kuinka lapsemme puetaan.

Rakkaat kanssavanhemmat, kertokaa etten ole yksin tämän tasa-arvo-ongelman kanssa?

Kommentit (2)

Tiia/Lasten tapaan
1/2 | 

Meillä kyllä minä olen pitkälti se, joka päättää lasten vaatteet, vakuutukset ja hoitaa kouluasiat. Oikeastaan siksi, koska haluan ja mieheni antaa minun hoitaa ne. Olisin enemmän kuin ihmeissäni, jos hän menisi ja ostaisi jotain suurempaa kysymättä minulta... Hups 😄

Petttra
2/2 | 

Heh hienoa pohdintaan! Kyllä tunnistan hieman samaa itsessäni. Tavallaan olen ottanut sen roolin itselleni että minä hoidan kaikki ja sitten taas välillä oon tosi vihainen miehelle siitä että hän voi olla kotona ja tehdä omiansa kun itse sitten vaan hoidan niitä koti juttuja ja lasten juttuja. Ja kyllä, mieluummin päätän itse mitä lapsille puetaan päälle vaikka mies on osoittanut erinomaista shoppailusilmää mitä tulee lasten vaatteisiin 😅

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Huhu täydellisistä äideistä -blogi sai alkunsa kun kaksi naista turhautui niihin iänikuisiin äitimyytteihin. Niihin, jotka aiheuttavat epärealistisia tavoitteita arjelle ja naiseudelle ruuhkavuosien keskellä. Blogin ajatuksena onkin pureutua näihin äitimyytteihin ja osoittaa, että riittävä on täydellinen. Blogissa puidaan äitiyttä ja naiseutta monelta eri kantilta. Kasvatetaan lapsia, yritetään olla parisuhteessa, käydään töissä, kokataan, pukeudutaan, sisustetaan ja hurahdetaan uusiin asioihin. Samalla blogissa pohditaan elämää ja sen suuria kysymyksiä äidin ja erityisesti naisen näkökulmasta.

Blogin takaa löytyy kaksi erilaista äitiä, naista, puolisoa, kumppania, ystävää ja työntekijää. Näitä kahta äitiä yhdistää halu olla se myyttinen taruolento: täydellinen äiti, ainakin omasta mielestään.

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla