Kirjoitukset avainsanalla perhe-elämä

Sanotaan, että teini-ikä on rankka lapselle tai oikeammin lasten vanhemmille. Silloin hormonit hyrrää ja tunteet myllertää. Ollaan mukamas niin aikuista, mutta ei kuitenkaan. Asiat nähdään mustavalkoisina. Kaikesta tiedetään kaikki. Apua on hankala pyytää. 

Taaperon toiminta ei kauheasti poikkea tuosta teinin toiminnasta. Taaperon tunteet menevät ja tulevat. Ensin olla raivon partaalla ja sitten taas rakastetaan. Asiat joko ovat tai eivät ole, yleensä kaikki on ei. Taapero haluaa tehdä kaiken itse ja hän osaa. Apua ei pyydetään vaan suututaan, kun taidot eivät riitäkään. 

Kun meidän esikoinen oli pieni ja saatoin valittaa, kuinka koin uhman haastavaksi, minulle sanottiin "Odota vaan, kun lapsesi tulee teini-ikään. Sitten tiedät mitä on haastava."  Nyt meillä on kotona teini-ikäinen sekä se uhma-tuhma taapero. Ja ai, että meillä on kivaa. Joka ikinen aamu alkaa kiukkukohtauksilla. Ja joka ikinen päivä päättyy kiukkukohtauksiin. 

Olen oikein loistavassa tilanteessa, jossa voin verrata ihan käytännössä kumpi on pahempi: teinikiukku vai taaperokiukku. Katsotaan kumpi voittaa. Kerronpa meidän tyypillisen arkiaamun.

TAAPERO

En halua mennä pissalle

En halua pissata pottaa

En syö leipää. En halua puuroa. En halua jogurttia.

-> menee katsomaan lastenohjelmia

MULLA ON NÄLKÄ! 

-> tarjotaan jogurttia

En halua syödä tätä! Haluan leivän!

-> vie jogurtin takaisin jääkaappiin

-> saa leivän, syö vain päälliset leivästä

Haluan puuroa!

-> saa puuroa ja antaa puuron koiralle

Tää lautanen on ihan väärä! Puuro maistuu pahalle!

En pue! Haluan lastenohjelmat!

-> luvataan lastenohjelmat jos ensin pukee

En halua tätä paitaa!

-> haluaa paidan joka on pesussa, päästään kompromissiin.

-> haluaa pukea itse, mutta ei saa käsiä hihoihin, joten alkaa heittelee paitaa ja juoksee taloa ympäri

Haluan pukea itse! En tarvii apua! Mee pois!

-> lopulta itkupotkuraivareiden jälkeen äiti saa auttaa.

-> ryhmä hau ehti loppua, joten uusi itkupotkuraivari alkaa

Sä oot tyhmin äiti ikinä! 

-> lastenohjelmien loppuminen on totta kai äidin vika.

Uudet kiukkukohtaukset: hampaiden pesu, sängyn petaus ja ulkovaatteiden pukeminen. Ja kello on vasta 9.00.

TEINI

-> herää kaksi tuntia ennen kouluun lähtöä ja lukkiutuu vessaan

Menkää nyt pois sieltä koputtelemasta! Eikö täällä saa olla missään rauhassa?

-> ollut lukittuna vessassa yli tunnin

-> tulee ovet paukkuen vessasta ja lukittuu omaan huoneeseen

-> tiedustellaan tuleeko syömään aamupalaa

Syön jos syön! En ainakaan teidän kanssa.

-> tulee syömään seisoen mandariinin keittiöön, samalla mulkoilee muita

-> lukkiutuu takas omaan huoneeseen

-> kouluun lähtö lähestyy ja teini edelleen huoneessa, mennään koputtamaan

Ei tarvii tulla koputtelemaan! Osaan kyllä itse lähteä!

-> lähtee 10min liian myöhään

No, nyt mä myöhästyn! Se on sun vika! Että sä oot tyhmä!

-> lähtee ovet paukkuen

 

Eipä tuo teinin ja taaperon kiukkuaminen paljoa eroa toisistaan. Kummassakin lopputulema on, että äiti on tyhmä ja se on äidin vika, että asiat eivät mene niin kuin haluaisi.

Mielipiteeni ei kuitenkaan ole muuttunut sen suhteen, että teini-ikäinen olisi haastavampi kuin taapero. Olen edelleen sitä mieltä, että taaperon kiukkuaminen on raskaampaa. Se on kokonaisvaltaista, mikä näkyy, kuuluu ja tuntuu. Teinin kiukku on enimmäkseen hiljaista mökötystä ja ovien paiskomista, siivitettynä ajoittaisina silmien pyörityksinä ja mulkaisuina. Tosin hiljaisuus tai oikeammin puhumattomuus repii rintaa ja aiheuttaa huolta. Mutta eihän tässä elämässä muuta voi kuin toivoa parasta.

 

 

 

 

Kommentit (6)

Joanna Sormunen

Itse ajattelin kun pojalla oli taaperoikä että jos tämä on tällaista niin miten ikinä voin kestää teini-iän. Nyt poika on teini ja onhan se raskasta ja pojalle itse vaikeaa kun tunteet ja hormonit heittelee eikä voi oikein itse hallita itseään, mutta olen kyllä samaa mieltä sinun kanssasi. Taaperolle tunteiden, ja myös hormoonitkin sillä iällä on mukana kasvussa, hallinta on paljon vaikeampaa ja kaikki koetaan hyvin kokonaisvaikutteisesti, koko olemuksella. Lapselle se on varmasti vaikeampaa. Toisaalta teininä voi tehdä jo oikeasti tyhmiä temppuja joten se pitää äidin sopivassa stressitilassa jatkuvasti :)

Täydelliset äidit
Liittynyt8.11.2017

Kiva kuulla, että en ole ainut, jonka mielestä taaperoikä tuntuu haastavammalle. Se on kuitenkin totta, että teini saattaa saada päähänsä jotain todella tyhmää. Siksi tuo hiljaisuus onkin niin repivää. Jos teini puhuisi tai edes huutaisi, olisi helpompi päätellä missä mennään.

Täydelliset äidit
Liittynyt8.11.2017

Kyllä sitä selviää, kun on pakko selvitä. Tiukkaa kyllä tekee. Ja totta, tylsää hetkeä ei meidän perheessä ole! Kiitos ❤️

Tuoha

Meillä tämä alkoi taaperolla, jatkui kuuden vuoden uhmaan jonka jälkeen laantui ja seuraava aloitti ( 3v nuorempi). Ei ole loppunut vielä kun molemmat on sla-asteella, en osaa kuvitella että murrosikä toisi isoa eroa. Se mikä meillä vähän auttoi, oli, että TV:n sai avata vasta kun oli pukenut ja hakenut ruuan. Sama nykyään, jos ruutuaikaa ei tule ennen kuin on soittoläksyt tehty, ei tarvi riidellä siitä ( ja pieniä ei lasketa). Aamiaisen saa usein valita mutta jos olen viikon yksin, ilmoitan että se on sama koko viikon. Jos TV ei mene kiinni kun pitäisi, ei seuraavana aamuna voi katsoa ollenkaan. Mutta mähän olenkin vain tyhmä mutsi joka ei lainaa mun kumppareita vaikka niin jo ilmoitin edellisenä iltana koska isoveli jonka goretexit oli likomärät sisältä tarvi ne (me ostetaan sille kyllä omat isommat heti kun ehditään). Lapsi pyysi iltapäivällä anteeksi ,😍 ja sanoi ettei kaverit oikeasti kiusaa pinkeistä, häntä vaan harmitti! Kyllä tämä jo on helpompaa, nämähän antaa jo nukkua kun että pää kestää!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaikki varmasti tietää, miten lasta tulisi kasvattaa. Tai ainakin mitä valloillaan olevat kasvatusihanteet tällä hetkellä suosivat. Tänä päivinä ajatus on, että lapsesta kasvaa tasapainoinen aikuinen (vain) myönteisen ja positiivisen kasvatuksen keinoin. Lasta tulisi kehua onnistumisista ja muistaa kiittää joka asiasta minkä lapsi vaan onnistuu tekemään oikein tai edes sinne päin. Lasta kannustetaan loputtomuuteen saakka ja rohkaistaan yrittämään. Annetaan kokeilla kaikkea, mitä lapsi haluaa. Ei sanan käyttöä tulisi yrittää välttää viimeiseen saakka ja siitäkin vielä vähän pidemmälle. Ei toivottuun käytökseen ei tulisi kiinnittää huomiota, vaan lapsi ohjataan oikeille urille. Kiteytetysti näin kasvatamme lapsistamme iloisia, reippaita, itsevarmoja ja kaikkea upeaa. 

Niin, näin meidän pitäisi toimia. Tällaisena vanhempana näin itseni. Ajattelin, että en koskaan kiellä lastani jyrkästi, en koskaan huuda ja aina perustelen asiani. Olen aina lempeä ja rauhallinen. Annan lapseni kokeilla ja epäonnistua tai sitten onnistua. Mutta sitten tuli arki ja tajusin riittämättömyyteni. Yhden lapsen kanssa melko mahdollista. Kahden lapsen kanssa tämä vaatii jo superäidin, jolla on rautaiset hermot ja vankkumaton kasvatusideologia. Kolmen lapsen kanssa jo pelkkä yritys ajaa vanhemman hulluuden partaalle. 

Kun talosta löytyy 15 vuotias, 3 vuotias ja 9-kuinen vauva, ei on yleisin sana jota tulee viljeltyä. Vaikka kuinka yrittäisi välttää, niin hektinen arki, angstaava teini, uhmakas taapero ja joka paikkaan kerkivä vauva tempaavat pyöritykseensä. Tänäänkin tulin huutaneeksi ainakin sata kertaa ei ja siihen perään vielä annoin uhkauksen: ”jos nyt et tottele, niin sitten et saa katsoa piirrettyjä / lisää ruokaa / jälkiruokaa / pääse puistoon…" Tulee syyllisyys. En onnistu vahvistamaan lapseni positiivia puolia, hänestä ei koskaan kasva tasapainoista aikuista. Ajatuksissa vain laukkaa kuinka sorran lastani ja murennan hänen itsetuntoa. Olen epäonnistunut kasvattajana sekä äitinä. Olen pettänyt lapseni.

Ei, en ole. Kyllä lapset kestää sanan ei. Vaikka sen sata miljoonaa kertaa. Ei lapset mene rikki siitä, että huudan heille. Eivätkä he saa siitä pysyviä traumoja, jos uhkaan jättää lapsen ilman jälkiruokaa tai kiellän katsomasta piirrettyjä. Eikä heidän itsetuntonsa horju, jos en aina perustele kaikkia laatimiani sääntöjä, kieltoja ja päätöksiä. Mistä tiedän tämän? 

Rakastan lapsiani täydestä sydämestäni ja muistan sen kertoa heille joka ikinen päivä. Lapseni tietävät, ettei sellaista asiaa ole, mitä äidille ei voisi sanoa. Ja lapseni tietävät, että vaikka äiti suuttuu, niin äiti ei koskaan lakkaa rakastamasta. Ei vaikka mitä tapahtuisi. Olen opettanut lapsilleni, että suuttuminen on ok. Äiti suuttuu joskus, samoin kuin lapset. Äiti osaa myös pyytää anteeksi. Meillä halataan, pussataan ja nauretaan. Kaikki tunteet ovat sallittu, niin lapsille kuin aikuisille. Jos mokataan, korjataan tilanne. Pyydetään anteeksi ja jatketaan elämää. Ei takerruta virheisiin.

Tiedän, olevani riittävän hyvä äiti. Sillä kun katson lapsiani, näen edessäni kolme sosiaalista, hymyilevää, iloista ja luottavaista lasta. He eivät ole kärsineet äidin vajavuudesta. Se on ehkä tehnyt heistä vielä paremman, sillä tärkein oppi on, ettei kukaan ole täydellinen. En ole täydellinen äiti, paitsi ehkä lasteni mielestä. Tai ainakin jos Ässältä kysytään… Teinin mielestä äiti on nolo… Syyt miksi äiti on teinin mielestä nolo, löytää Mormuskan mutsi -blogista. Samat syyt pätee meillä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muutama vuosi sitten kirjoitin fb:n päivityksen: "se tunne ku istut pöntöllä ja muistat, että ainoa asia mitä kaupasta piti tuoda oli WC-paperi..." Olin silloin kolmikuisen vauvan äiti ja pahasti univelkaantunut. Se tunne on tullut takaisin. Olen jälkeen kerran sairastunut mamheimeriin, alzmammeriin tai suomeksi äiti-dementiaan. 

Tämä sairaus on todella ovela ja salakavala. Sitä ei välttämättä edes huomaa, kun se on saapunut. Useimmiten lähipiiri huomaa sairauden ensimerkit ja alkavat niistä hieman virnuilemaan. Aletaan leikkisästi huomauttelemaan pikku unohduksista, joita itse sairastunut ei edes tiedosta. Sairastunut ei tunnista sairauden merkkejä, ei ennen kuin:

Puhuu puhelimeen, samaan aikaan etsien sitä kiivaasti. Olen saattanut jopa valittaa keskustelukumppanilleni, kuinka puhelin on aina kateissa, silloin kun on kiire. Enkä välttämättä ole edes tajunnut tilannetta kuullessani tirskahduksia langan toisesta päästä. Saatan myös etsiä kuumeisesti muita esineitä, jotka ovat kädessäni tai aivan nenäni edessä löytämättä niitä.

Olen ihmettellyt miksi auton avaimella ei saa kotiovea auki. Kyllähän se on ennen siihen käynyt! Tällä kertaan ovi ei vaan aukea vaikka kuinka kovasti painaa kaukosäätimen avaa painiketta. Onneksi ystävällinen naapuri tuli auttamaan, kun huomasi ongelmani lukkiutuneen oven kanssa. Kyllä siinä hieman nolotti, kun tajusin tilanteen. Onneksi naapurikin oli pienten lasten äiti, joten tilanne tuttu.

Lasten lääkäri- tai hammashoitola-aikojen varaaminen saattaa alkaa aiheuttaa sydämen tykytyksiä. Varsinkin, jos lapsia on siunaantunut useampi. Kuinka monta kertaa olen onnistunut luettelemaan väärin sen pirun syntymäajan. Loppujen lopuksi en edes muista kenelle lapsista olen aikaa varaamassa. Vai pitikö se aika varata itselle? Ja nuorimmaisen lapsen hetu on todennäköisesti ihan täyttä hepreaa, kun sitä ei vaan opi millään... Kerran olen jopa toimittanut väärän lapsen varatulle ajalle. Tapaus aiheutti pientä hilpeyttä niin lääkärissä kuin hoitohenkilökunnassa.

Sovitut tapaamiset, harrastusajat ja -paikat tuntuvat tämän tästä unohtuvan. Ei ole yks tai kaksi kertaa, kun olen havahtunut teinin soittoon, jossa tivaa koska olen tulossa häntä hakemaan. Vauvauintiin pyritään vähintään kerran kuussa väärällä vuorolla. Jumppavuorot unohdan vaikka aikataulu on jääkaapin ovessa. Onneksi kuitenkin sali on aina avoinna, joten sinne voi koska tahansa mennä jos jumppaa ei olekaan.

Luulen, että voisin unohtaa jopa pääni, jos se ei olisi kiinnitettynä ruumiiseeni. Sillä olen unohdellut kännykkääni milloin minnekin vaikka se on melkein liimattu käteeni. Aika uskomatonta. En muista milloin olisin päässyt lähtemään kotoa niin, etten etsisi kuumeisesti: kotiavaimia, autonavaimia tai lompakkoa. Tuskaisen etsinnän jälkeen tavarat ovat yleensä löytyneet juuri sieltä missä niiden on pitänyt olla, minulle ei vain ole tullut mieleen katsoa sieltä.

Nyt kun olen tiedostanut tämän ongelman, olen pyrkinyt laittamaan asiat kalenteriin sekä kirjoittamaan muistilappuja ja kauppalistoja. Mutta koska sitä kalenteria muistaa katsoa? No tietenkin sillon, kun pitäisi olla jo menossa. Muistilapuilla on ihmeellinen tapa kadota mystisesti sotkun keskelle. Ja kauppaan lähtiessä paras paikka ostoslistalla on keittiönpöytä, siinä se pysyy varmassa tallessa koko kauppareissun ajan. 

Onneksi tämä tila ei kuitenkaan ole vakava, toisinaan vain hieman kiusallinen. Parantuminen on mahdollista ja erittäin todennäköistä. Viimeistään silloin kun viimeinenkin lapsi on muuttanut pois kotoa.

 

Kommentit (2)

eräs alzmammeri

Niin tuttua! Kerran talvella tulin kaupasta taaperon ja vauvan kanssa. Kannoin tenavat ja ostokset sisään. Illalla katsoin ikkunasta, kuka tuli pihaan kun näkyi auton valot. Nooh, oma autohan se siinä pörräsi takaluukku auki. Pari-kolme tuntia oli siinä odottanut talliin pääsyä...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huhu täydellisistä äideistä -blogi sai alkunsa kun kaksi naista turhautui niihin iänikuisiin äitimyytteihin. Niihin, jotka aiheuttavat epärealistisia tavoitteita arjelle ja naiseudelle ruuhkavuosien keskellä. Blogin ajatuksena onkin pureutua näihin äitimyytteihin ja osoittaa, että riittävä on täydellinen. Blogissa puidaan äitiyttä ja naiseutta monelta eri kantilta. Kasvatetaan lapsia, yritetään olla parisuhteessa, käydään töissä, kokataan, pukeudutaan, sisustetaan ja hurahdetaan uusiin asioihin. Samalla blogissa pohditaan elämää ja sen suuria kysymyksiä äidin ja erityisesti naisen näkökulmasta.

Blogin takaa löytyy kaksi erilaista äitiä, naista, puolisoa, kumppania, ystävää ja työntekijää. Näitä kahta äitiä yhdistää halu olla se myyttinen taruolento: täydellinen äiti, ainakin omasta mielestään.

Blogiarkisto

Instagram