Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Kuva: Pixabay

Kahden epäsäännöllisin ajoin töitä tekevän aikuisen ja yhden lapsen perheessä voisi kuvitella vallitsevan aikataulullinen kaaos. Lapsemme rytmi on kuitenkin sama päivästä, työvuoroistamme ja univelastamme huolimatta. Joustamme toki omissa harrastuksissa ja monessa muussa, mutta yksi rutiini on josta pidämme viikoittain ja lähes päivittäin kiinni.  Nimittäin ruokarauha. Tämä on ollut asia, josta olen pitänyt kiinni jo siitä asti kun Möyhis on ollut pieni. Ruokapöydässä ei huudeta, ei paiskota eikä hölmöillä. Istumme kauniisti perheenä ruokapöydässä. Kännykät jää yhteisen ruokailumme ajaksi muualle ja ruoka-aika on yhteinen rauhallinen hetkemme. Vaihdamme kuulumisia, kerromme päivästämme ja keskustelemme kiireettömästi. Ruokaa on pakko maistaa, mutta jos ei maistu, ei kenenkään ole sitä pakko syödä. Toisinaan tämä yhteinen ruokailuhetkemme saattaa päivällisen sijaan olla aamupala, välipala tai iltapala – mutta silti, kun kaikki ollaan saman pöydän ääressä on meillä ruokarauha.

Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että kun lapsemme on pienestä pitäen oppinut syömään rauhallisessa ympäristössä – on hänen todella vaikea keskittyä, jos olemme syömässä jossain missä on esimerkiksi televisio päällä tai monta samanaikaista keskustelua. Päiväkodissakin oli alkuun hieman vaikeuksia, kun ympärillä oli niin paljon hälinää, mutta nyt olemme saaneet kovasti kehuja. On kuulemma ihanaa, kun parhaimmillaan Möyhis näyttää muille esimerkkiä ja muistuttaa hyvistä ruokapöytätavoista myös muita lapsia.

Jännittää, miten tilanne muuttuu kun vuoden päästä pöydässä on toinenkin lapsi. Toisaalta, sormiruokailuun kuuluu innostus ja sotku, mutta toisaalta haluaisin pitää tästä linjasta kiinni. Olemme myös opetelleet, että aikuisetkin saavat syödä rauhassa. Jos Möyhis siis on ennen meitä valmis, hän kiittää ja poistuu pöydästä mutta edelleen antaa meille ruokarauhan. Uskon vahvasti siihen, että lapsen pitää saada olla lapsi, mutta jos hyvät käytöstavat oppii pienestä pitäen kotoa – löytyy ne sitten myöhemmässäkin elämässä selkärangasta.


Onko teillä ruokarauha? Saako teillä leikki-ikäisen vanhemmat syödä rauhassa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen aina ajatellut, että olen tasa-arvon kannattaja. Vanhemmuuden myötä olen kuitenkin löytänyt itsestäni tämän suhteen täysin uusia puolia. Kun ensimmäisen kerran neljä päivää vanhan vauvan vanhempana mieheni tokaisi ”mene suihkuun ja anna mun lapsi mulle” heräsin ensimmäisen kerran. Tosiaan, olin antanut olla mukana vaipanvaihdossa ja arjessa, mutta en ollut antanut miehelleni tilaa olla vanhempi. En oikeasti, sillä olin koko ajan hengittämässä niskaan. Siitä alkoi se opettelu, että vanhemmuus on myös jakamista.

Pikkuhiljaa löydettiin oma rytmi ja omat paikkamme, kumpikin ruokki, pesi ja hoiti vauvaa, ei ehkä kellon kanssa vuoroillaan vaan meidän perheelle sopivalla tavalla. Niin, että kumpikin vanhempi sai joskus hengähtää ja uhmaiässä jaettiin hommat niin, että kumpikin vanhempi kävi niitä tahtojen taistoja. Pikkuhiljaa, löytyi se meidän tapa olla yhdessä vanhempia. Jaksoin aina hämmästellä, kuinka muille oli niin iso juttu, että meidän perheessä isä pesee pyykkiä tai jää vauvan kanssa kotiin, mutta todellisuudessa sorsin miestäni yhtä paljon kuin se neuvolatätikin, joka neuvolakäynnillä kysyi miksei äiti käytä lastamme siellä.


Jostain syystä on vieläkin vaikeaa luopua kontrollista, esimerkiksi vaatetuksen suhteen. Jos minulla on mahdollisuus, että saan päättää lapsemme vaatetuksesta, niin teen niin. En siksi, etteikö puolisoni olisi täysin kykenevä siihen vaan siksi, koska haluan. Samasta syystä passitan miehen kokkaamaan ja leikin itse lapsemme kanssa, koska haluan. Pitkään myös elin laput silmillä tämän suhteen – en edes tajunnut tekeväni niin, ennen kuin ulkovaateostoksilta tullut perheeni tuli kotiin ja saimme aikaan riidan. Hölmön, valtavan riidan. Ulkoiluun ostettu haalari, kun ei ollut sellainen, kun olin ohjeistanut. Malli oli sama, koko oli oikea ja lapsi oli itse saanut valita kuosin. Olin tuohtunut, mutta täysin syyttä - enkä pauhaamiseltani edes huomannut, että mies teki juuri niin kuin olin itsekin tehnyt edelliskerralla talvihaalaria valitessa tehnyt. Nimittäin antanut itse haalarin käyttäjän valita, mitä pitää mieluiten päällään. Jälkeenpäin tämä tilanne jo hieman naurattaa minua, eikä autokuosillinen haalari nyt muutoinkaan ole suuri loukkaus vanhemmuuttani vastaan mutta jotenkin se, että mies teki päätöksen, meni ihon alle.

Jälkeenpäin hän huomautti, että oli kyllä miettinyt laittaako viestiä ja sitten todennut, että hän on yhtä lailla päätösvaltainen ja osti haalarin. Minun reaktioni ei siis sinällään ollut yllätys hänelle, vaan enemmänkin itselleni. Tällainenko olen? Enkö todella luota siihen, että toinen vastuullinen vanhempi osaa pukea lapseni?  Joskus ruuhkavuosien keskellä on ihan tervettä, että se tekee kuka ehtii – mutta tämän herätyksen myötä olen huomannut pohtivani useammin, ominko vanhemmuutta? Varsinkin viime aikoina kun oma toimintakyky on ollut vaikean raskauden myötä joskus olematonta, on ollut hienoa huomata miten paljon sitä saa kun antaa toisenkin osallistua. On myös ollut ihana huomata, että se vierellä kulkeva puoliso ja vanhempi saa suunsa auki ja uskaltaa vaatia omaansa, silloinkin kun minä yritän kertoa kuinka lapsemme puetaan.

Rakkaat kanssavanhemmat, kertokaa etten ole yksin tämän tasa-arvo-ongelman kanssa?


Kommentit (2)

Tiia/Lasten tapaan

Meillä kyllä minä olen pitkälti se, joka päättää lasten vaatteet, vakuutukset ja hoitaa kouluasiat. Oikeastaan siksi, koska haluan ja mieheni antaa minun hoitaa ne. Olisin enemmän kuin ihmeissäni, jos hän menisi ja ostaisi jotain suurempaa kysymättä minulta... Hups 😄

Petttra

Heh hienoa pohdintaan! Kyllä tunnistan hieman samaa itsessäni. Tavallaan olen ottanut sen roolin itselleni että minä hoidan kaikki ja sitten taas välillä oon tosi vihainen miehelle siitä että hän voi olla kotona ja tehdä omiansa kun itse sitten vaan hoidan niitä koti juttuja ja lasten juttuja. Ja kyllä, mieluummin päätän itse mitä lapsille puetaan päälle vaikka mies on osoittanut erinomaista shoppailusilmää mitä tulee lasten vaatteisiin 😅

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen ollut äiti kolme vuotta ja melkein yksitoista kuukautta. Tässä ajassa olen menettänyt hermoni useaan otteeseen yhteen ja samaan asiaan. Nimittäin sellaiseen asenteeseen, että isyys olisi jonkun sortin uroteko. Olen kirjoittanut tästä joskus aikaisemminkin, mutta jälleen kerran aihe on pyörinyt mielessäni niin tiiviisti että halusin purkaa mieltäni.

Jostain syystä muilla ihmisillä, niin lähipiirillämme kuin päiväkodintyöntekijöillä ja neuvolallakin tuntuu olevan sellainen käsitys, että isyys todella on jonkin sortin uroteko. Jos mieheni on kotona ja osallistuu kotitöihin ja minua harmittaa, että lapsemme ainoat puhtaat vaatteet ovat vasta narulla kuivumassa kun jonnekin pitäisi lähteä ja sanon siitä, ensimmäisenä joku kiirehtii sanomaan "Hei anna vähän armoa, sun mies varmasti yrittää parhaansa." Joo, varmasti hän huolehtii lapsestamme parhaansa mukaan, mutta ei se silti tarkoita etteikö hommassa toisinaan olisi parantamisen varaa. Olisinhan minä itsekin voinut hoitaa ne pyykit tai muistuttaa, mutta saa kai silti sanoa jos harmittaa? Ei kai se "teidän perheessä isä osallistuu"-kortti poista sitä mahdollisuutta, että aina ei mene niinkuin Strömsössä.

Sen lisäksi kohahdellaan, kun sanon että meillä mies tosiaan yleensä hoitaa ne pyykit ja viettää lapsen kanssa aikaa, jos vain mahdollista. Kohistaan, kuinka hienoa on, että isä haluaa osallistua! Onhan se hienoa, että meidän lapsella on kaksi rakastavaa ja läsnäolevaa vanhempaa, mutta mikä siinä todella on niin ihmeellistä? Eikö nykypäivänä pitäisi olla oletusarvo, että jos isä on kuvioissa mukana ja tasapainoinen aikuinen, hän osallistuu lapsen elämään ja lapselle turvallisen ja puhtaan ympäristön ylläpitoon?

Miksi edelleen neuvolakäynneillä kysellään äidin perään? Miksi se on ymmärrettävämpää kun isä vie päiväkotiin lapsen ilman hanskoja kolmatta kertaa pakkasella mutta samoin toimivasta äidistä oltaisiin suurin piirtein jo soittamassa lasua? Miksette kysy minun käydessäni "Missä isä on?" jos kerran vanhempien tasa-arvoisuutta korostetaan jo perhevalmennuksessa? Missä se tasa-arvo näkyy jos toimitaan näin? Mistä lähtien se, että isä huolehtii omasta jälkikasvustaan on jonkin sortin uroteko mutta äitiys on itsestäänselvyys?  Tiedän, että kärjistän, mutta nää asenteet kertakaikkiaan ärsyttää mua aina vaan enemmän.

On vanhoillista ajatella, että vielä nykypäivänä kaikki on perheessä äidin vastuulla. On myös mielestäni tosi väärin ruokkia näitä vanhoillisia oletuksia siitä, että äidit muka hoitaisivat kaiken. Jokainen perhe jakaa kotityönsä, kasvatusvastuunsa niinkuin itse kokee parhaaksi. Siinä missä moni muu äiti pitää pyykinpesusta, minä rakastan taulujen seinille kiinnittämistä, elektroniikan asentamista ja johtojen selvitystä. Kun taas mieheni pitää pyykinpesusta ja kokkaamisesta, niin ja meidän lapsen vaatteiden järjestämisestä.  Nämä ovat asioita, jotka pitäisi jo tähän mennessä kuulua siihen normiin - Isä ei tarvitse mitalia sen enempään kuin Äitikään siitä, että hoitaa osansa yhteisessä kodissa ja on läsnä lapsen elämässä.



On tärkeää, että lapsen elämässä on turvallisia aikuisia, isejä, äitejä, tätejä, setiä, mummeja ja kummeja - mutta kaksi aikuista siihen lapsen aikaansaamiseen tarvitaan. Miksi se on siis niin ihmeellistä, kun mies osallistuu siihen lapsen kasvatukseenkin? Ja missä meidän äitien pisteet ja papukaijamerkit on - me ollaan tehty niitä samoja asioita kautta aikojen ; ruokittu lapsia, siivottu kotia ja hemmoteltu puolisoitamme. Antakaa niiden miestenkin nyt tasa-arvon nimissä osallistua. Kiittää toki saa, mutta jalustalle ei tarvitse nostaa siitä että isä osaa käyttää lapsensa potalla. Arvostus ja suitsutus on kaksi eri asiaa.

Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Ärsyttääkö vanhemmuuden sukupuoleen perustuva eriarvoisuus teitä?


 

alkuperäinen teksti julkaistu Pahimpia on aamut-blogissa 18.08.2016
Toisinaan myös meillä äideillekin on vaikeaa antaa isän olla isä, Suoraan sanottuna-blogista voit lukea lisää siitä.

Kommentit (7)

Vierailija

Pitkälti totta. Mä kävin kuukauden työmatkalla ulkomailla, kun lapset oli 2 ja 4. Sen aikaa mies hoiti koko kodin. Päiväkodon väki, kaverit ja työkaverit oli ihan äimänä. Puhumattakaan, kun kohdemaassa kävi ilmi et mulla on lapsia, nehän meinas pyörtyä ajatuksesta "isä pitää huolta". Siellä oli miespuoleisella pomolla saman ikäiset lapset ja sen tehtävä perheessä tais olla vaan pitää niitä sylissä sillon tällön...

Lurre

Joo, kyllähän noita välillä tulee vastaan. Joskus neuvolassa miehen kanssa kun miettittiin, että milloin miehellä olikaan vapaa, että pääsisi taas välillä mukaan, niin neuvolaterkka siihen sanoikin että eihän isän tänne tarvitse välttämättä tulla. No ei välttämättä tarviikaan, mutta saa kai tulla jos haluaa :D

MiiVis11

No ei todellakaan oo päiväkodissa kysytty, että miksi yleensä isä hakee ja vie. Ja neuvoloissa käydään yhdessä. Sitten vielä, koska minun on töissä vaikeampi vastata puhelimeen kuin miehelläni, niin hän myös enemmän hoitaa lääkäri yms. puheluita.

Vierailija

Meillä mies hoitas myös lapsia ja tekee ruokaa, siivoaminen jää suurelta osin mulle. Meillä tosin mies tuntuu tarvitsevan sitä kiitosta näistä asioista, kun taas mulle ei kiitosta kuulu.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joulukirkko osana jouluperinteitä on varmasti monelle meistä tuttu. Itse aikuisiällä vierastin joulukirkkoa muutaman vuoden, lähinnä koska kirkko paikkana nostatti paljon kipeitä muistoja mm. työpaikkakiusaamisesta. Lapsen saamisen myötä jouluyön hartaus on kuitenkin ollut minulle se paikka, johon kaiken aaton hälinän ja vilinän jälkeen olen halunnut mennä. Tilat ovat usein kauniit, ihmiset rauhallisia ja kauniit laulut soivat. Usein myös lähimmäisen rakkaus on tärkeä osa jouluyön puhetta ja jotenkin saa muistamaan, ettei joulussa ollut kyse niistä lahjoista tai ruuista, vaan yhdessäolosta.

Odotusaikana ajattelin paljon lastani ja uskontoa, kerronko Jumalasta vai evoluutioteoriasta ja käymmekö kirkossa. Vielä 3-vuotiaani ei ole häiden tai kastetilaisuuksien lisäksi kirkossa käynyt, enkä joulunakaan ajatellut tehdä tähän poikkeusta. Lasten Raamattuakin olemme lukeneet, niin kuin mitä tahansa muuta satukirjaa. En koe, että lapsen vieminen kirkkoon olisi mitenkään väärin, mutta jotenkin ajatus siitä, että meillä on mieheni kanssa ihan oma joulurituaali, tuntuu ihanalta. Ihan oma paikka, johon rauhoittua aaton jälkeen kaksin nauttimaan kauniista miljööstä ja koskettavista lauluista ja tuntea se yhteys, joka jo silloin teinivuosina oli. Jouluyö ja ehdoton rakkaus, jotenkin se vain toimii.

Lisäksi mietin paljon vieläkin sitä, että onko oikein kasvattaa lapsi uskontoon? Enhän minä kasvata lasta politiikan suhteenkaan oman vakaumuksen mukaan vaan ajattelin opettaa hänet etsimään tietoa, jäsentämään itselle tärkeitä asioita ja selvittämään, kuka hänen omaa kantaansa politiikassa parhaiten edustaa. Minun kristinuskoni ei ole keltään pois eikä toisaalta kenenkään ateismi tai muu usko ole minulta pois. Minä uskon Jumalaan, joka rakastaa ihmisiä – kaikenlaisia ihmisiä. Tavallaan olisi hirmu lohdullista opettaa lapselle sama usko, mutta ei sitä minullekaan opetettu. Opin sen itse, löysin sen itse ja pidän siitä kiinni, koska se on minun juttuni. Vaikka joulu pohjautuu kristinuskoon ja vaikka se joulukirkko itselleni tärkeä osa jouluperinteitä onkin, onko sen oltava sitä myös lapsille?

Vanhemmat tekevät paljon päätöksiä lastensa puolesta, päätämme vaatteista, kodista, koulusta, päiväkodista, nimestä ja ihan kasvatuslinjauksistakin. Onko meillä kuitenkaan oikeutta päättää, mikä on lapselle oikea usko tai tuoda sitä omaa uskonnollisuutta lapsen perinteisiin? Ja jos on, niin minkä verran, miten se rajataan?

Itse olen päätynyt siihen, että olen kastanut lapseni, mutta haluan kuitenkin opettaa lapselleni kaikista uskonnoista. Haluan, että hän saa päättää itse uskontonsa ja perustaa päätöksensä tietoon ja kokemuksiin. Haluan, että uskonnosta huolimatta hänen arvoihinsa kuuluu lähimmäisen rakkaus, muiden kunnioitus ja halu tehdä hyvää ja vaikuttaa. En raahaa pientä lasta joulukirkkoon, en opeta iltarukouksia tai opeta uskomaan Raamattuun, sillä usko joka ei lähde itsestä vaan pelosta tai pakosta, ei ole uskoa. En usko sellaisen antavan lapselleni sitä turvaa, lohtua ja arvopohjaa, jonka olen itse uskostani ammentanut.

Siispä meillä, joulukirkko on vanhempien välinen hetki jouluyönä. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka kaikki tämä alkoi ja kuinka pitkälle on tultu. Se saa huomaamaan, että vuosien jälkeen ollaankin lähempänä toisiamme, kuin aikaisemmin.

Kiinnostaisi kuitenkin kuulla, mihin teillä on päädytty? Näkyykö uskonto kotona tai kasvatuksessa? Näkyykö se joulussa?

Kommentit (2)

Lurre

Meillä usko näkyy kotona :) Itse en koe iltarukousta peloksi tai pakoksi, vaan että se on pikemminkin mukava iltahetki, jossa saa taivaan isälle kertoa päivän asiat :) Lapsia meillä puolestaan ei ole kastettu, saavat sitten isona mennä uskovien kasteelle, jos niin haluavat. Ja toki meillä puhutaan siitäkin, että kaikki eivät usko, se on jokaisen oma valinta. Ketäänhän ei voi pakottaa uskomaan. Ajattelen, että se mitä kotona opetetaan, se on vaihtoehto, jonka vanhemmat tarjoavat. Lapsi tarttuu siihen, tai sitten ei. Oli asia sitten usko, mielipide, vegaanius, ne kaikki vaikuttavat jollain tapaa. Toki sitä itse toivoisi, että voisi mallintaa lapselle uskovan elämää niin, että lapsikin haluaisi siihen kasvaa. Mutta ne päätökset, ne on tosiaan niitä, joihin ei voi vaikuttaa.

Itse en pienenä tykännyt joulukirkosta yhtään, ja onneksi sinne ei ollutkaan pakko mennä lapsuudessa. Näin aikuisena joulukirkko tuntuu hyvältä :p Jouluna muutoin kyllä puhutaan Jeesuksen syntymästä, luetaan lastenkirjoja aiheesta, ja kuunnellaan tiptappia ja heinillä härkien -sulassa sovussa :) 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huhu täydellisistä äideistä -blogi sai alkunsa kun kaksi naista turhautui niihin iänikuisiin äitimyytteihin. Niihin, jotka aiheuttavat epärealistisia tavoitteita arjelle ja naiseudelle ruuhkavuosien keskellä. Blogin ajatuksena onkin pureutua näihin äitimyytteihin ja osoittaa, että riittävä on täydellinen. Blogissa puidaan äitiyttä ja naiseutta monelta eri kantilta. Kasvatetaan lapsia, yritetään olla parisuhteessa, käydään töissä, kokataan, pukeudutaan, sisustetaan ja hurahdetaan uusiin asioihin. Samalla blogissa pohditaan elämää ja sen suuria kysymyksiä äidin ja erityisesti naisen näkökulmasta.

Blogin takaa löytyy kaksi erilaista äitiä, naista, puolisoa, kumppania, ystävää ja työntekijää. Näitä kahta äitiä yhdistää halu olla se myyttinen taruolento: täydellinen äiti, ainakin omasta mielestään.

Blogiarkisto

Instagram