Vanhemmuus ei ole helppoa, eikä siinä koskaan onnistu täydellisesti. Kuva:Herkkä mies

Samalla nuorimmaisen ääni kohoaa taajuudelle, joka rikkoo kaikki inhimillisen sietokyvyn rajat. Nyt myös vanhemmalla kiehuu yli.

Nuorimmainen makaa maassa ja karjuu kurkku suorana: "Mä haluan vielä pelata!" Sitä on nyt jatkunut iäisyydeltä tuntuvan ajan. Vanhemmat lapset koittavat keskittyä läksyihinsä ja tarvitsevat välillä aikuisen tukea. Tarkistan nopeasti vanhimman läksyt ja säntään sitten hellan ääreen, jossa perunakattila kiehuu yli. "Isä mä en osaa lukea tätä" toiseksi nuorin hokee sohvan nurkasta turhautuneena ja töinäisee kirjansa lattialle. Samalla nuorimmaisen ääni kohoaa taajuudelle, joka rikkoo kaikki inhimillisen sietokyvyn rajat. Nyt myös vanhemmalla kiehuu yli.

Kuulostaako tämän kaltainen tilanne tutulta? Ei niitä lapsiperhearjen ruusuisimpia hetkiä, mutta kaikessa rujoudessaan täysin realistinen ja normaali tilanne. Joskus kiukku, nälkä, kiire ja miljoonat impulssit sattuvat löytämään tiensa samaan tilaan, vaikka kuinka koittaisimme sitä välttää. Ja siinä me vanhempana sitten olemme. Tilanteessa, josta on täysi mahdottomuus selvitä puhtain paperein ja täydellisen hallinnan tunteen säilyttäneenä.

Sitä vanhemmuus vain välillä on. Tilanteita, joiden vuoksi painaa illalla päänsä tyynyyn paskavanhempifiilis sydäntä rutistaen ja miettien, miten pilalle omat lapset ovat jo menneet.

Sitä vanhemmuus vain välillä on. Tilanteita, joiden vuoksi painaa illalla päänsä tyynyyn paskavanhempifiilis sydäntä rutistaen ja miettien, miten pilalle omat lapset ovat jo menneet. Itsesyytökset jyskyttävät takaraivossa, eikä omissa vanhemmuuden taidoissa näy olevan mitään hyvää. Ainakin meidän talossa näin on päässyt tapahtumaan. Sen voin rehellisesti tunnustaa. On korotettu turhaa ääntä, kun ei ole ollut riittävästi kärsivällisyyttä pysähtyä, kuunnella ja selittää. On annettu periksi, kun hermot eivät ole kestäneet kuunnella lapsen pettymyksestä syntyvää raivoa. On oltu turhaa vihaisia ja asetettu kiukkupäissään kohtuuttomia vaatimuksia. Ja jos joskus tuntuukin, että olemme selvinneet arjen tilanteista kuivin jaloin, olemme saaneet huomata, kuinka oma vaativuus itseä kohtaan on löytänyt tiensä lapseen, joka ruoskii itseään pienestä virheestä koepaperissa.

Tämän kaiken rehellinen, mutta armollinen ja anteeksi antava hyväksyminen antaa meille mahdollisuuden kasvaa riittäviksi vanhemmiksi.

Vanhemmuus ei ole helppoa, eikä siinä koskaan onnistu täydellisesti. Jos joku niin väittää ja haluat tuomita minut, niin ehkä et vain vielä itse ole uskaltanut katsoa totuutta silmiin. Vanhemmuus on epäonnistumista, kipua ja kestämistä. Siihen kuuluvat ne hetket, kun seisoo itkien peilin edessä ja näkee itsessään pienen lapsen, joka ei joskus saanut, eikä siksi itsekään osaa aina antaa. Siihen kuuluvat keskeneräisyys, kivulla kasvaminen ja lopulta ymmärrys siitäkin, että täytyy luopua.

Mutta ei tämä tarkoita sitä, etteikö silti voi olla hyvä ja riittävä vanhempi. Itse asiassa juuri tämän kaiken rehellinen, mutta armollinen ja anteeksi antava hyväksyminen antaa meille mahdollisuuden kasvaa riittäviksi vanhemmiksi. Se auttaa meitä myös näkemään, miten täynnä rakkautta, riemun kirkasta iloa ja valtavia onnistumisen kokemuksia vanhemmuus pitää sisällään.

Lisää vanhemmuuden, parisuhteen ja miehenä olemisen kipua löytyy Instagramista ja Facebookista!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018