Onko puolisollasi lupa luovuttaa? Kuva:Herkkämies

Vaimoni tarvitsi apua, mutta minä en ollut se, joka osasi tai edes jaksoi auttaa.

”Minusta ei ole auttamaan sinua.”

Muistan vieläkin hyvin sen hetken, kun sanoin saunan lauteilla nuo sanat vaimolleni. Hänen ahdistuneisuus oli jatkunut pitkään ja pahentunut yhä syvemmäksi. Minä olin suorittanut lapsiperhearkea vimmatun lailla ja tehnyt kaiken, minkä ajattelin helpottavan hänen oloaan. Tasoittelin arjen ryppyjä, ennakoin, järjestin ja ratkaisin ongelmat nopeasti. Koin syyllisyyttä siitä, jos olin pois kotoa tai aiheutin toiminnallani negatiivisia tunteita. Hoivasin ja huolehdin, mutta mikään ei muuttunut. Ahdistus ei kadonnut. Ja se selviytymistaistelun synnyttämä harmaa sumu, joka oli tullut väliimme, sakeni välillä tiiviiksi massaksi ja koitti estää kaiken yhteyden välillämme.

Olimme pisteessä, jossa kummankin keinot olivat lopussa. Vaimoni tarvitsi apua, mutta minä en ollut se, joka osasi tai edes jaksoi auttaa. Se oli tunnustettava, vaikka takaraivooni oli jostain iskostunut ajatus, että minun velvollisuuteni on olla vahva mies, joka valittamatta kantaa perheensä, keksii keinot selviytyä ja jaksaa niin paljon, kuin kannettavaksi annetaan. 

Kunpa olisi osannut luovuttaa jo aiemmin.

Nyt se polku oli kuitenkin kuljettu. Oli pakko luovuttaa, sillä muuta suuntaa ei ollut. Niinpä sanoin ne sanat puolisolleni. Sanoin, vaikka pelotti, mitä siitä seuraa. Mutta sen sijaan, että tilanteesta olisi tullut luovuttamisen vuoksi lohduton ja epätoivoinen, se oli helpottunut ja vapauttava. Siinä hetkessä meistä kumpikin sai luvan luovuttaa. Enää ei tarvinnut olla pärjäävä ja vahva. Enää kummankaan ei tarvinnut suojella toista olemalla itse kaiken kestävä selviytyjä. Ja siksi tuosta luovuttamisen hetkestä alkoi parempi suunta. Suunta, jossa oli nähtävillä ulkopuolista apua, rakentavampia keinoja ja sitä ihanaa eteenpäin kantavaa yhteyttä välillämme, joka välillä oli päässyt katoamaan.

Nyt, vuosia myöhemmin ajattelee, että kunpa olisi osannut luovuttaa jo aiemmin. Ettei olisi niin pitkään koittanut väkisin kantaa jotain, mitä ei kykene, eikä tarvitsekaan kyetä. Että olisi antanut myös toiselle viestin siitä, että saa luovuttaa. Sillä niin kauan, kun vaatii vahvuutta itseltään, vaatii sitä myös ympäristöltään. 

Tämän kaiken jälkeen tuntuu hyvältä lukea Ylen artikkelia, jossa patistetaan vanhempia puhumaan neuvolassa jaksamisestaan. Elämän ei tarvitse olla väkisin pärjäämistä ja selviytymistaistelua. Luovuttakaa ja puhukaa, se on minun viestini.

Jos et vielä seuraa blogia Instagramissa ja Facebookissa niin klikkaappa sinne!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Äärimmäisen hyvä kirjoitus! Kun vain kaikissa neuvoloissa kuunneltaisiin myös niitä vanhempia. Liian usein siirryttäessä äitiysneuvolasta lasten neuvolaan, unohdetaan vanhemmat ja keskitytään vain siihen lapseen ja huolehtimaan siitä, että se lapsi kasvaa ohjekirjojen mukaan. Jos nyt sattuukin kasvamaan muualla, kuin 0-käyrällä, niin heti on jotain vikaa. Itse luovutin työt aloitettuani neuvolan suhteen. Mies on käynyt hoitamassa käynnit, koska hän niihin pääsee paremmin ilman ylimääräisiä järjestelyitä. Mikä ajoi minut tähän pisteeseen? 4kk-nlassa piti palauttaa vanhempien voimavara -lappuset. Olin koittanut olla parhaani mukaan rehellinen itselleni ympyröidessäni palluroita. Dialogi neuvolassa:
- Mites teillä menee? Isää näyttää vaivaavan, kun on paljon poissa kotoa.
- No oon aika yksinäinen, enkä tunne täältä ketään ja jaksaminen on aika loppu sekä henkisesti että fyysisesti....
- Joo, no mites vauva? Syökö, nukkuuko?Näyttää tuolla miinuskäyrällä kulkevan. Ai kieli- ja huulijänneleikkaus! Se on vain muotihömpötys. Ei tässä mitään laktoosi-intoleranssia ole, kaikilla vauvoilla on mahavaivoja.

No, Helsingissä käytiin yksityisellä jänteet tarkistuttamassa. Kireimmästä päästä molemmat. Ja ei tuo meidän 2-vuotias kykene vieläkään tavallisia maitotuotteita nauttimaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018