Kuva:Herkkämies

Katson lapsiani. Miksi heidät pitäisi kasvattaa ihannoimaan sotasankaruutta? 

Lapset leikkivät kaupan leikkiparkissa ja minä luen lehteä aikuisten taukopaikalla. Itsenäisyyspäivä on täyttänyt lehden linnanjuhlista ja sotatarinoista. Silmääni osuu otsikko sankaritarinasta. Luen mahtipontista tekstiä ja hehkuttavia lauseita. Sitten en enää pysty. Tuon sankaritarinan päähenkilö on 17-vuotias poika. Lapsi, jonka elämä on murskattu sodan jalkoihin. Heitän lehden pois ja voin pahoin. Miten kieroutunut ajatus meillä on itsenäisyyspäivästä, jos lapsisotilaskin nähdään silloin hyvänä asiana? Katson lapsiani. Miksi heidät pitäisi kasvattaa ihannoimaan sotasankaruutta? 

Tuo vuoden takainen muisto kolahti mieleeni, kun aloin pohtia itsenäisyyspäivää. Päivää, jonka pitäisi herättää syvää kunnioitusta ja vapauden iloa. Sen sijaan, että näin kävisi, huomaan ajattelevani sotaa. Miksikö? Siksi, että niin kauan, kuin minä muistan, sota on täyttänyt tuon päivän. Se on ollut oodi sodalle ja sen sankareille. Enkä minä ole koskaan pitänyt siitä. Sillä minulle sota ei ole sankaruutta, eikä mahtipontisia fanfaareja. Sota on veren tahrimaa julmuutta ihmisyyttä vastaan. Se on kuolemaa, surua ja traumautuneita sukupolvia. Kukaan ei tarvitse sankaritarinoita siitä, että joku on pakon edessä riistänyt toisen ihmisen hengen. Siinä tarinassa on vain uhreja.

Itsenäisyyden juhliminen ei tarvitse sotaa ihannoivaa tarinointia.

Oma lapsuuteni oli täynnä tarinoita sodasta. Suomalainen vastasi kymmentä ryssää, pienet pojat tappoivat vihollisia Lauri Törninä ja Simo Häyhän ampumista ihannoitiin. Kylässämme oli jopa niin vahva ryssäviha, että pelkän venäläisen rekisterikilven nähdessään ukot kolistelivat aseitaan ja uhosivat. Jokainen halusi olla, kuin Antero Rokka. Miehen pystyvyyden suurin mittari, johon kukaan vetelä nykynuorison edustaja ei kykenisi. Lapsetkin vihasivat ryssiä, koska niin kuului tehdä. Ryssät olivat pahoja, meidän sankarimme hyviä. 

Jos jotain tuosta olen oppinut, se on se, etten halua opettaa samaa lapsilleni. Itsenäisyyden juhliminen ei tarvitse sotaa ihannoivaa tarinointia. Sen sijaan me voimme opettaa lapsemme hiljentymään sen äärelle, että niin moni viaton on joutunut kärsimään itsenäisyytemme tähden sekä iloitsemaan siitä, kuinka hyvin meillä on asiat juuri nyt. Meillä on vapaus, josta saamme nauttia. Sen ansaitakseen ei tarvitse tappaa vihollisia uudelleen vuodesta toiseen. Sen vuoksi ei tarvitse kantaa sodan arpia, pelkoa ja häpeää sukupolvelta toiselle. Sen uhrit ovat jo tarpeeksi kärsineet. Me voimme päästä sodasta irti, se on ihmiselämän kunnioittamista. 

Minut löydät myös Facebookista ja Instagramista. Tervetuloa seuraamaan ja keskustelemaan!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Omenapuuro
Liittynyt8.5.2017
1/1 | 

Sota on kamala, raaka, perheitä rikkova ja ihmiselämiä päättävä asia, jota me monet sukupolvet emme ole joutuneet kokemaan. Oma poikani on nyt 17v, lapsi. Silmät täyttyvät kyynelistä, kun ajattelen, että hän lähtisi rintamalle puolustamaan itsenäisyyttä, oikeutta puhua suomea ja kutsua itseämme suomalaisiksi. Että joutuisin päästämään lapseni pois luotani tappamaan toisia, jotka haluavat tappaa hänet.

Ne äidit, jotka tuon ovat joutuneet kokemaan ja jotka edelleen ympäri maailmaa kokevat samaa joka päivä. Miksi. Miksi me haluamme rikkoa perheitä, aiheuttaa vuosien, vuosikymmenten traumat. Miksi me ihmiset haluamme riistää toisen hengen.

Siellä toisella puolen on myös ihminen. Ehkä propagandan takia rintamalle lähtenyt. Sodan melskeessä ihmisyys katoaa. On vain me ja ne.

Toinen lapseni on 9v. Hän ei tiedä mitään sodan raakuudesta. Hän kyllä tietää, miksi itsenäisyyspäivää vietetään.

Voidaanko kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka tekivät mahdolliseksi tämän Suomen. Voidaanko olla ihannoimatta toisen ihmisen hengen riistämistä. Voidaanko löytää tapoja, joilla puhua itsenäisyydestä ilman että käytetään haukkumasanoja. Ilman, että ollaan me ja ne.

Ollaan kaikki ihmisiä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018