Kaapista ulos tuleminen voi auttaa irti häpeästä. Kuva: Herkkä mies

Sen jälkeen, kun kirjoitin blogiini olevani vanhoillislestadiolainen ja biseksuaali, olen käynyt asian tiimoilta useita keskusteluita ja seurannut hämmentyneenä julkaisusta seuranneita reaktioita. Osasin tietenkin odottaa, että asia on monenlaisia, ristiriitaisiakin tunteita herättävä, mutta välillä olen kohdannut puheita, joita on ollut vaikea ymmärtää. 

Minua on kehoitettu lopettamaan kirjoittaminen kokonaan. 

Tekstin jälkeen olen saanut kuulla usein viestin, että saa sitä olla, mitä vaan, mutta pakkoko siitä on kirjoittaa. Minua on jopa kehoitettu lopettamaan kirjoittaminen kokonaan. 

Moni on ollut huolissaan minusta, parisuhteestani ja perheestäni, koska kirjoitan tällaisia. On ollut huoli, että lapsiamme voidaan alkaa kiusata ja jotkut ihmiset alkavat välttellä minua, joten menetän kavereita. On myös kyseenalaistettu kertomisen järkevyys, koska olisi sittenkin voinut olla parempi olla kaapissa. Ja totta kai kertomista on pidetty myös julkisuustemppuna. 

Isoa ristiriitaa on koettu myös uskoon liittyen. Jostain syystä asiasta kirjoittaminen tuntuu asettavan uskoni ja siihen liittyvät tarkoitusperäni kyseenalaiseksi. 

Tämä teksti ei oikeastaan ole vastaus kenenkään väitteisiin, eikä puolustus kenenkään luuloihin, vaan enemmänkin vain omia pohdintojani tästä kaikesta. Siitä, mitä tämä kaikki on merkinnyt itselleni ja toisaalta jollekin toiselle. Entä oliko julkituloni hyvä ja tarpeellinen asia?

Olen ymmärtäväinen ihminen. Ehkä joskus liiankin, sillä saatan venyä ymmärryksessäni jopa minua satuttavan puheen yli. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä vaikeampi minun on ymmärtää, miksi en olisi saanut kirjoittaa tästä itseäni ja niin montaa muutakin ihmistä koskevasta asiasta. Tuo teksti ei satuttanut ketään, ei tuominnut ketään, eikä sen vaatimus ollut muuttaa väkisin ketään tai mitään. 

Se oli kertomus minun kokemuksestani. Tarina, jonka tarkoitus oli kertoa, että meidän ympärillämme on paljon erilaisuutta, joka olisi hyvä nähdä ja ymmärtää. Asioita, joista pitäisi pystyä puhumaan avoimesti ja kunnioittavasti, jotta niistä ei tulisi hyvinvoinnille vahingollisia. 

Näiden vastauksien jälkeen on vaikea sanoa, ettei olisi kannattanut kirjoittaa julkisesti.

Olisiko tuo tarina sitten pitänyt jättää kertomatta? Olen saanut satoja yksityisiä viestejä, joissa on todettu: "Kiitos, kun kirjoitit!" Niissä viesteissä on ollut paljon kipua ja yksinäisyyttä, lohdun kyyneliä ja vapautuneita sydämiä. Joku sai rohkeutta puhua ensimmäisen kerran ja joku helpottui kuullessaan tutun tarinan. Osa halusi vain osoittaa tukensa ja kertoa, miten tärkeä on puhua myös tästä. 

Ja yhdessä mieleeni painuneessa puhelussa kuulin nämä sanat: ”Mun silmät aukesi. Enhän mä oikeastaan voi päättää, että mikä mun lapsen seksuaalinen suuntautuminen on. Ja jos ne onkin jotain muuta, kuin heteroita, en mä halua tuomita niitä omilla puheillani ja ymmärtämättömyydelläni.”

Näiden vastausten jälkeen on vaikea sanoa, ettei olisi kannattanut kirjoittaa julkisesti. Varsinkin, kun tämä teksti oli yksi keino vapauttaa minut vuosien vankilasta itseni sisällä. Ja anteeksi itsekkyyteni, mutta se on minulle tärkeämpää, kuin ne ”kaverit” tai ”läheiset”, jotka eivät kykene enää yhtäkkiä kohtaamaan minua niin kuin ennen. 

Se, että teksti herätti myös niin voimakasta puolustautumista, ”huolta” ja tuomitsemista, kertoo vain siitä, miten ennakkoluuloisesti ja häpeään sidottuna seksuaalivähemmistöt vieläkin usein kohdataan. Joten sen sijaan, että nuo reaktiot saisivat minut katumaan kirjoitustani, ne saavat minut vakuuttuneeksi, että on erityisen tärkeää, että asiasta kirjoitetaan ja keskustellaan. 

Jos jotain olen työni ja oman terapiani kautta oppinut on se, että se mikä herättää voimakasta häpeää, pois sulkemista ja torjumista, kaipaa eniten kohtaamista ja käsittelyä. Se on toimiva ohjenuora ihan meille jokaiselle yksilölle sekä yhteisölle. 

Vaimon vieraskynä: ”Tällaisena minä näen Samuelin”

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Samuel Jyrinki (@herkkamies) jakama julkaisu

 

Kommentit (2)

Arka kohtaaja
1/2 | 

Minua häiritsee se ajatus että olisi (vastakkain asettelu) normi-en usko että on, me ollaan jokainen erillaisia, vaikka ei julkisesti itsestämme puhuttaisi.
Toisena mietin - on sinulla kestettävää, koita kestää jos joku ei sinua uskalla tai osaa kohdata. Julkinen ulostulo hämmentää ja pelottaa. Niin harvan kanssa puhutaan seksuaalisuudesta ja tiedän, jos puhuttais olisi kirjoa enemmän kuin uskoiskaan. Sinulla on myös valtava ase, julkisuus, se pelottaa ihmisiä... Ihmiset jotka eivät ole osanneet sinua kohdata, tarvitsevat ymmärrystä ja armoa, on se sitten ujoutta/arkuutta tai uhmaa ja rohkeutta.
Toivon että jokainen saa kulkea omaa polkua, rakentaa omaa polkua, sen niittää jonka kylvää. Onnea valitsemallesi tielle🙏

Arka kohtaaja
2/2 | 

Täytyy vielä jatkaa....Minä uskon ettei ihmiset pahuuttaan kohtele huonosti/jätä kohtaamatta...vaan taitamattomuuttaan sekä pelkoa tuntien. Ajattelen että se ei ole minulta pois, vaikka sattuukin....siitä voi aina oppia ihmisistä ja itsestä. Tämän kirjoitan koska olen niin monesti kokenut vastaavaa.
Rakastetaan ja annetaan anteeksi, ihmiset kaipaavat sitä ja se tulee takaisin❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018