Kuva: Herkkämies

Oli tavallisen maanantain lounasaika. Kävelin kohti Lidlin kassajonoa bataattikeitto ja tuore tiskiltä noukittu leipä kädessä. Aamulla työviikon aloittanut palaveri oli sujunut kohtuudella, joskin keskittyminen oli ollut hieman hankalaa. Ehkä väsyttää vain, selitin itselleni hieman oudoksi käynyttä oloani. Astuin lähemmäksi kassajonoa, johon pari muutakin oli ujuttautumassa samaan aikaa. Sitten kaikki muuttui. Maailma hyökkäsi joka suunnasta sumuisena aaltona ja rutisti näkökenttäni pieneksi pisteeksi. Joku painoi minua alas, pieneksi ja suojattomaksi. Pelko iski hyökyaaltona. Se vyöryi kohisten läpi kehon ja peitti alleen kaikki äänet. Oli pakko paeta. Selvisin autolle loputtoman tuntuisen matkan. Sitten tulivat kyyneleet. 

Tuossa hetkessä ymmärsin, että tarvitsen apua. Elämääni hiipinyt ahdistus oli jotain muuta, kuin pientä stressiä. Se oli sisälläni oleva möykky, jota en enää jaksanut torjua. Tähän saakka olin selviytynyt ja suojautunut. Olin järkeillyt, selittänyt ja suorittanut kaiken pois. Olin pistänyt aina kaikki muut itseni edelle. Nyt se ei enää riittänyt, oli alettava kohtaamaan ja käsittelemään minua itseä. Oli myönnettävä, että minä olen yksi niistä monesta suomalaisesta, jotka kärsivät ahdistuksesta tai saavat paniikkikohtauksia. 

Valitettavasti mielenterveyteen liittyvät ongelmat eivät ole vieläkään maassamme asia, josta voi puhua avoimesti ja ilman pelkoa.

Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa. Varsinkin, kun se on henkilökohtaista. Ei ole helppo paljastaa, että on saanut paniikkikohtauksia. Ei ole helppoa puhua siitä, että välillä ahdistaa niin paljon, että vaipuu sikiöasentoon kylpyhuoneen nurkkaan. Tai siitä, että on sairauslomalla, koska ei yksinkertaisesti ahdistukseltaan kykene töihin. Myönnän, että myös ihmisten reaktio pelottaa, kun julkaisen tämän tekstin. Valitettavasti mielenterveyteen liittyvät ongelmat eivät ole vieläkään maassamme asia, josta voi puhua avoimesti ja ilman pelkoa. Sen olen saanut nyt omakohtaisesti kokea.

Mielenterveysongelmiin on sidottu historian saatossa niin paljon häpeää, että vieläkin tuo häpeä istuu olkapäälle joka kerta, kun ihminen joutuu asian kohtaamaan. Siinä se istuu ja hokee: "Olet heikko. Kukaan ei ymmärrä sinua. Nyt et puhu tästä mitään. Vaikene, vaikene, vaikene." Ongelma on niin syvällä kulttuurissamme, ettei lääkäri edes ajattele asiaa, kun ehdottaa diagnoosin pois pyyhkimistä sairauslomatodistuksesta. Sillä enhän tietystikkään halua kenenkään tietävän ahdistuksestani. Pohdin tuossa hetkessä, että pyyhittäisiinkö todistuksesta pois käden murtuminen? Enkö olisi yhtälailla voinut laittaa ahdistukseni päälle vaaleanpunaista kipsiä ja mennä keräämään siihen hyväksyviä nimmareita samalla, kun vastaan ihmisten kiinnostuneihin kysymyksiin tapahtuneesta? Mutta näin ei ole ja juuri siksi kirjoitankin tätä blogiini. Mielenterveydestä ja sen ongelmista pitäisi pystyä puhua yhtä helposti, kuin syysflunssasta.

Toivon, että tämä antaa rohkeutta puhua näistä asioista, joita ei oikeasti tarvitse hävetä. 

Mietin pitkään, kannattaako minun julkaista tätä. Miksi kertoisin itsestäni julkisesti jotain näin henkilökohtaista? Mutta sitten ajattelin niitä lukemattomia miehiä ja naisia, jotka elävät saman asian kanssa. Jotkut salaavat kaiken, toiset ovat ehkä pystyneet kertomaan jollekkin. Monet eivät ole uskaltaneet hakea apua, vaan turruttavat itsensä addiktioihin. Joku menee tänäänkin töihin niin ahdistuneena, että pelkää sydämensä loppuvan. Ja joku vanhempi voi tälläkin hetkellä itkeä lapsilta piilossa vessan lukkojen takana ja pelätä kauheita ajatuksiaan. Siksi minä julkaisen tämän ja toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monen. Toivon, että tämä antaa rohkeutta puhua näistä asioista, joita ei oikeasti tarvitse hävetä. 

Minut löytää myös Facebookista ja Instagramista, tervetuloa seuraamaan! 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Jyllannin suomineito
Liittynyt2.5.2017
1/4 | 

Tämä oli oivaltava:

"Enkö olisi yhtälailla voinut laittaa ahdistukseni päälle vaaleanpunaista kipsiä ja mennä keräämään siihen hyväksyviä nimmareita samalla, kun vastaan ihmisten kiinnostuneihin kysymyksiin tapahtuneesta?"

Tämä olisi oikeus ja kohtuus. Hienoa kun kerroit tarinasi.

Med venlig hilsen, Terhi.

Torey
2/4 | 

Mä olen päättänyt, että vaikka nää on henkilökohtaisia asioita, niin kirjoitan niistä. Mun ei tarvitse kertoa mitä olen keskustellut terapiassa jne. mutta voin rehellisesti kertoa häiriöstäni. Pari blogitekstiäni aiheesta löytyy täältä:

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/07/05/minulla-on-ahdistuneisu...

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/06/21/mielenterveyshairio-sur...

Jos kiinnostaa lukea. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018