Kirjoitukset avainsanalla Hyvinvointi

Kuva:Herkkämies

Kohtasin juuri ystävän, jolla oli edessään juhlat merkittävän elämäntapahtuman johdosta. Keskustelimme tuosta iloisesta tapahtumasta ja ilmeni, ettei ystäväni vanhemmat olleet tulossa paikalle. Heillä oli kuulema muuta tekemistä. Olin surullinen ystäväni puolesta. Jos joku, niin tämä hetki olisi sellainen, jossa paikalla olemalla voi osoittaa lapsen olevan heille tärkeä ja merkityksellinen. Tämä olisi se hetki, jossa voi osoittaa kiinnostustaan lastaan kohtaan. 

Haluaisin hieman ravistella meitä vanhempia.

Valitettavasti tämä ei todellakaan ole ainoa tämän kaltainen tarina, johon olen törmännyt. Tässä maassa on surullisen paljon vanhempia, joita ei tunnu kiinnostavan, mitä heidän lapsilleen kuuluu. Kuinka monta kertaa olenkaan työssäni ja lähipiirissäni istunut ihmisen edessä, joka on kokenut, ettei hänen vanhemmat välitä hänestä. Tuo tunne on syntynyt siitä, ettei vanhemmat ole osoittaneet aitoa kiinnostusta lapsensa elämästä. He eivät ole kyselleet kuulumisia tai olleet mukana elämän tärkeimmillä hetkillä. He eivät tunne lastaan, koska heillä ei ole aikaa kohdata. 

Viimeaikoina on puhuttu paljon lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmista ja siitä, miten niitä voitaisiin ehkäistä. Tässä haluaisinkin hieman ravistella meitä vanhempia, joiden kuuluisi elää lähellä lapsiamme. 

Minä uskon, että jokainen meistä vanhemmista haluaa sydämestään asti hyvää omille lapsilleen. Uskon, että haluamme lapsemme kokevan, että häntä rakastetaan ja hänestä välitetään. Mutta olemmeko me lapsemme elämässä mukana sillä tavalla, että hän saisi tuon kokemuksen? Olemmeko aidosti ja herkästi niin lähellä lastamme, että tunnemme hänet ja voimme olla tukena tilanteen vaatiessa? Minä ehdotan, että kysymme sitä nöyrästi lapseltamme sen sijaan, että selitämme itsemme vapaaksi vastuustamme. 

Kuva: Hanne Manelius
Kuva: Hanne Manelius

”Olisipa edes sellainen äiti, jolle voisi aina soittaa, kun on huono olo.” 

Jokainen meistä kaipaa sitä, että meistä välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Eritoten sitä kaipaa lapsi omilta vanhemmiltaan. Eikä kysymys ole silloin siitä, että vanhempi valvoo lastaan ja huolehtii, että hän elää vanhemman haluamalla tavalla. Eikä siitä, että vanhempi on lapsen elämässä vain silloin, kun hänen tarpeensa edellyttää. 

Rakkaus ja välittäminen välittyy pyyteettömästä ja aidosta kohtaamisesta, jossa sanat eivät sisällä vaatimusta, katse syyllistämistä ja koskettaminen huolta. Vanhemmat tehtävä on hoitaa haavoja, katsoa lempeästi ja halata turvallisesti. Vanhemman tehtävä ei ole vain neuvoa, vaan kuunnella ja hyväksyä. 

Ei ole kauaa, kun istuin edellisen kerran murheen murtaman ihmisen edessä ja kuuntelin sydäntä särkien näitä sanoja: ”Olisipa edes sellainen äiti, jolle voisi aina soittaa, kun on huono olo.” 

Minä niin toivon, että jokaisella lapsella olisi sellainen äiti tai isä. 

Tähän loppuun haluan lisätä runon, joka syntyi näiden kaikkien kelpaamattomien ja näkymättömiksi tulleiden lapsien tarinasta. 

Einstein

Seison peilin edessä, mut näen tyhjän huoneen.
Tämän takia kai veli pisti näkymiä suoneen. 
Ei ole mua. 
Vain rajaton mieli. 
Lapsuuteni tarina, kuin outo vieras kieli. 

Haluaisin soittaa sulle isä, että kuka mä oon.
Mut mielummin meen googleen, kuin tyhjään arkistoon.
Ei ole mua.
Vaan rikkinäinen luuri.
Tarina on vaihtunut, ennen kuin lapsesi sen kuuli. 

Miks et koskaan kertonut, että kaunis oon.
Että pelko on vain tunne, siks saa tulla kainaloon.
Miksi et koskaan kertonut, kuinka taitavasti tein.
Ettei kelvatakseen maailmaan tarvi olla Einstein.

Muutun harmaaks kivellä, niin ne kameleontit tekee.
Tarjoon vieraalle itselleni varovasti kätee.
Ei ole mua.
Vaan se mitä tarvitaan.
Vaikee olla yks, jos päätyy tuhansia kokemaan.

Haluaisin soittaa sulle äiti, että kuka mä oon.
Mut arvauksistas palkinnoksi jäisin syyllisenä oloon.
Ei ole mua.
Vaan sairaan vahva kuori.
Yksin jätit selviämään, jo ennen kuin olin nuori.

Miks et koskaan kertonut, että kaunis oon.
Että pelko on vain tunne, siks saa tulla kainaloon.
Miksi et koskaan kertonut, kuinka taitavasti tein.
Ettei kelvatakseen maailmaan tarvi olla Einstein.

Miks et koskaan kertonut?
Miks et koskaan kertonut?

Vaik kuinka taitavasti tein, 
en ollut Einstein.

 

©️Samuel Jyrinki

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

läpiharmaankiven
1/1 | 

En kestä kuinka lähelle tämä tuli. 💔 Elän kolmikymppisenä ison perheen vanhempana elämän suurimpiin kuuluvaa kriisiä, melkoisen syvissä vesissä, enkä saa vanhemmiltani minkäänlaista tukea. He eivät ole koko aikuisikänäni olleet kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu. Tiedän, että minussa itsessäni on kaikki se voima millä selviän, kun vain löydän sen, mutta vanhempien ja isovanhempien tuki olisi silti monella lailla merkittävä. Kiitos tästä kirjoituksesta!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poikien syrjäytyminen on maassamme iso ongelma. Kuva: Herkkä mies

Katson ulos työpaikan ikkunasta. Syksyisen sateinen keli ei ole näkymän surullisin osa. Se on Suomen lippu, joka roikkuu puolessa tangossa Kuopiossa tapahtuneen veriteon vuoksi. Olen surullinen ja pahoillani. Olen pahoillani jokaisen osallisen ja heidän läheistensä puolesta, ja toivotan heille voimia.

Tuo työviikon hetki on jäänyt kalvamaan mieleeni. Olen surullinen ja huolissaan siitä, miksi kukaan päätyy tällaiseen tekoon. Miksi kenenkään ihmisen mieli päätyy niin pahaan umpikujaan, että tällainen teko on siitä ainoa ulospääsy? Miksi kukaan ihminen päätyy olemaan niin syrjäytynyt ja näkymätön, ettei apu tavoita häntä ajoissa?


Erityisen huolissani olen pojista.

Vaikka tällaiset teot ovat onneksi vielä poikkeuksellisia, ovat ne samalla hyvin silmiä avaavia.

Yle uutisoi vastikään, kuinka nuorten mielenterveyspalveluiden kysyntä on lisääntynyt jatkuvasti, eikä kaikki apua haluavat tahdo päästä hoitoon. Mutta kuinka paljon onkaan vielä niitä, jotka eivät koskaan hakeudu minkään avun piiriin, koska eivät osaa, kykene tai uskalla? Kuinka monta rauhallista ja kilttiä nuorta elää maassamme niin, ettei kukaan tiedä, mitä heille kuuluu?

Eikä tätä monisyistä ongelmaa voi ratkaista pelkällä erikoissairaanhoidolla. Sen vuoksi ei, koska kyse on kulttuurista. Erikoissairaanhoito ei paranna sitä ongelmaa, kuinka me ihmiset kodeissamme, kouluissamme ja työpaikoillamme suhtaudumme toisiimme ja erilaisuuteen keskuudessamme. Se ei yksinään poista tabuja, syrjimistä tai väkivaltaa sen eri muodoissa. 

Erityisen huolissani olen pojista, jotka tuntuvat kärsivän kulttuurista kaikkein eniten. Poikien syrjäytyminen on jo todettu ongelma ja selkeä yliedustus heillä on myös muissa negatiivisissa tilastoissa, kuten kouluampujissa.


Olisinko lopulta päätynyt tekemään itselleni  jotain lopullista?

Otan itseni havainnollistavaksi esimerkiksi, sillä silloin tiedän varmasti, mistä puhun. Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka eivät sosiaalisen ympäristön asenteiden vuoksi ole pystynyt puhumaan kokemuksistaan avoimesti. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat hakeneet ammattilaisen apua mielenterveyden ongelmiin ja onneksi saanut sitä. Minä satun onnekseni kuulumaan niihin onnellisiin, joilla on tukiverkkoa ja resurssia sen verran, että olen päässyt vankilastani ulos. Tosin vasta vuosien jälkeen. 

Mutta mitä jos niin ei olisi ollut? Mitä, jos lähelläni olisi ollut tyhjää tai pelkästään kielteisiä asenteita? Mitä, jos olisin joutunut systemaattisen kiusaamisen kohteeksi ja päätynyt käpertynyt täysin ahdistukseeni? Olisinko lopulta päätynyt tekemään itselleni tai pahimmillaan jollekin toiselle jotain lopullista?

Tässä maassa ihmiset sairastuvat  empatian  puutteesta.


Minä olin onnekas ja minua autettiin. Olen kiitollinen, että minulla on ollut ympärilläni niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät ja tukevat. Sillä vielä on paljon niitä, jotka eivät ymmärrä, eivätkä tue. Kun lopulta kaiken jälkeen olen päässyt pisteeseen, että pystyn ja haluan puhua avoimesti niistä asioista, mistä moni vaikenee, kohtaan pakenemista, syrjimistä ja torjumista. Kohtaan tuomitsemista, vaientamisyrityksiä ja syyllistämistä. Kohtaan rautakomeron, jossa lukee "perintöluurangot, älä avaa."

Ja tässä tullaan juuri siihen kulttuuriseen ongelmaan, josta mainitsin. Tässä maassa ihmiset sairastuvat kuulevien korvien, empatian ja rakkauden puutteesta. Täällä sairastutaan syrjivästä asenteesta, tiukoista normeista ja epäinhimillisistä vaatimuksista. Täällä sairastutaan puhumattomuudesta ja heikoista tunnetaidoista.

Ja vain siksi, koska niin on aina ollut. 

Kommentit (2)

Pidetään itsestä ja toisista h...
1/2 | 

Tässä yhteiskunnassa:sinun ei tarvitse lähteä kotoa minnekkään.Voit tilata ruoat kotiin,voit täyttää/pitää täyttää kela yms.hakemukset netin kautta,monella sosiaalinen elämä ja myös tekeminen siellä.. jolloin ei tarvitse kohdata ihmisiä ja olla normaalissa vuorovaikutuksessa ulkonevaan maailmaan. Netti ei ole ainut kapistus kotona,todd.näköisesti virtuaalinen maailma on monen laitteen kokonaisuus.Tiedämme liikaa asioista(tai luulemmeko että tiedämme kun kaveri tekee esim ig päivityksen?)..paha olo tarttuu kaverilta kaverille,kohtaammeko läheistemme kuulumisia kasvotusten?,netissä kirjoitukset saavat helposti ja nopeasti valtaa ja tukea:uskon että jokainen löytää sieltä kaltaisensa kaverin ja paketti on valmis.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Hanne Manelius

Muutto on aina iso muutos, mutta erityisen iso siitä tulee silloin, kun se kohdistuu täysin  vieraaseen ympäristöön ja toiseen kaupunkiin.

Mitä, jos lapset eivät löydä uusia kavereita?

Meidän perheen muutto Laukaasta Järvenpäähän on juuri sitä. Tuttu ympäristö ja vuosien aikana läheisiksi ja turvalliseksi muodostuneet ihmissuhteet vaihtuvat täysin uusiin maisemiin ja vieraisiin kasvoihin. Ei ole ihme, että tämä kaikki on jännittänyt ja stressannut koko perhettä.

Näin vanhempana muutosta miettii aina erityisesti lasten kannalta. Miten lapsi pystyy käsittelemään sen, että vanhat kaverit, hoitajat ja opettajat eivät enää ole osa arkea. Miten he löytävät paikkansa uudesta koulusta tai päiväkodista? Mitä, jos lapset eivät löydä uusia kavereita? Entä kuinka kauan menee, että kaikki on taas tuttua ja turvallista? Nämä asiat ainakin meitä pelotti kovasti.

Mitä, jos lapsi ei löydä muuton jälkeen uusia kavereita? Kuva: Herkkä mies
Mitä, jos lapsi ei löydä muuton jälkeen uusia kavereita? Kuva: Herkkä mies

Lasten kohdalla on helppo päätyä toimimaan siten, ettei heidän kanssaan puhu asioista tarpeeksi ja riittävällä avoimuudella. Vanhempana voi kuvitella, että lapsella on helpompaa, kun häntä suojelee negatiivisilta asioilta ja tunteilta. Silloin ohitamme sen, mitä lapsi tuntee, kokee ja huomaa, ja jätämme hänet selviämään yksin isojen ja vaikeiden tunteiden kanssa.

Tämä meidän perheen tilanne on hyvin osoittanut sen, miten lapsi reagoi muutokseen ja miten tärkeä asiaa on käsitellä. Lapsi purkaa sanoittamattoman ja vaikean tunteen usein vanhemman näkökulmasta ei toivotusti. Yksi kiukuttee tai on levotona, toinen kapinoi ja kolmas vetäytyy mököttämään. Oman stressin päälle sen kaiken sietäminen voi olla todella raskasta ja kohta koko perhe on kireänä ja negatiivisen tiuskimisen kierteessä.

Epätoivoisella hetkellä mietitty, että olisiko mahdollisuudet perua koko muutto.

Ehkä menneistä viisastuneina teimme tällä kertaa muutoksen käsittelystä koko perheen yhteisen asian ja ennakoimme tulevaa aloittamalla sen ennen räjähdyksiä.

Pyrimme puhumaan muutostamme alusta alkaen mahdollisimman avoimesti ja paljon. Kävimme tutustumassa uuteen kotiin ja sen ympäristöön yhdessä sekä kävimme läpi ajatuksia ja tunteita, mitä muutto meissä herättää. Ja vaikka muutto olisi hyvä ja tarpeellinen asia, se ei tarkoita, että kaikki tunteet siihen liittyen olisivat silti hyviä.

Meillä on itketty koulun vaihtumista ja kavereiden jäämistä kauemmaksi. On halattu haikeana rakkaaksi tullutta päiväkodin hoitajaa. On kävelty kodin lähimetsässä hiljakseen ja joskus epätoivoisella hetkellä mietitty, että olisiko mahdollisuudet perua koko muutto.

Mutta ollaan myös katsottu innoissaan muuton tuomia mahdollisuuksia ja ajateltu sitä kaikkea hyvää, mitä se tuo tullessaan. On soiteltu innoissaan ihmisille, joiden lähelle pääsemme muuton myötä. On ollut ihania tapaamisia uusien opettajien ja hoitajien kanssa, jotka ovat tuoneet lohtua sekä luottamusta tulevaan.

Ensimmäinen synttärikutsu koristaa jo jääkaapin ovea.

Nyt kun varsinainen fyysinen muutto on tehty ja arki hakee uomiaan uudessa ympäristössä, olemme huomanneet, että ainakin lapset ovat löytäneet paikkansa yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Ensimmäinen synttärikutsu koristaa jo jääkaapin ovea ja puheissa vilahtaa kavereiden nimiä, joita äiti ja isä eivät vielä tunne. Täytyy myöntää, että sydäntä lämmittää ja on helpottunut olo. Kiitollinen olen myös siitä, että koulussa ja päiväkodissa on ollut taitavia ammattilaisia lapsia auttamassa uuden alkuun. 

Totta kai vieläkin meillä kotona istuu iltaisin ja viikonloppuisin tavallista väsyneempää porukkaa ja tunteita pitää purkaa edelleen, mutta suurin shokki muutosta on selvästi käyty jo aikaisemmin. Uskon, että hyvissä ajoin aloitetulla avoimella keskustelulla on saatu purettua enimpiä pelkoja ja jännityksen aiheita hyvin pois.

Nyt vain elämme ja pian taas huomaamme, kuinka ympärillämme on paljon tuttuja kasvoja ja turvallisia rutiineja. Ja välillä laitamme viestiä niille entisen asuinpaikan ihanille ihmisille, jotka elävät ikuisesti sydämissämme. 

Laita blogi seurantaan myös Instagramissa ja Facebookissa!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaapista ulos tuleminen voi auttaa irti häpeästä. Kuva: Herkkä mies

Sen jälkeen, kun kirjoitin blogiini olevani vanhoillislestadiolainen ja biseksuaali, olen käynyt asian tiimoilta useita keskusteluita ja seurannut hämmentyneenä julkaisusta seuranneita reaktioita. Osasin tietenkin odottaa, että asia on monenlaisia, ristiriitaisiakin tunteita herättävä, mutta välillä olen kohdannut puheita, joita on ollut vaikea ymmärtää. 

Minua on kehoitettu lopettamaan kirjoittaminen kokonaan. 

Tekstin jälkeen olen saanut kuulla usein viestin, että saa sitä olla, mitä vaan, mutta pakkoko siitä on kirjoittaa. Minua on jopa kehoitettu lopettamaan kirjoittaminen kokonaan. 

Moni on ollut huolissaan minusta, parisuhteestani ja perheestäni, koska kirjoitan tällaisia. On ollut huoli, että lapsiamme voidaan alkaa kiusata ja jotkut ihmiset alkavat välttellä minua, joten menetän kavereita. On myös kyseenalaistettu kertomisen järkevyys, koska olisi sittenkin voinut olla parempi olla kaapissa. Ja totta kai kertomista on pidetty myös julkisuustemppuna. 

Isoa ristiriitaa on koettu myös uskoon liittyen. Jostain syystä asiasta kirjoittaminen tuntuu asettavan uskoni ja siihen liittyvät tarkoitusperäni kyseenalaiseksi. 

Tämä teksti ei oikeastaan ole vastaus kenenkään väitteisiin, eikä puolustus kenenkään luuloihin, vaan enemmänkin vain omia pohdintojani tästä kaikesta. Siitä, mitä tämä kaikki on merkinnyt itselleni ja toisaalta jollekin toiselle. Entä oliko julkituloni hyvä ja tarpeellinen asia?

Olen ymmärtäväinen ihminen. Ehkä joskus liiankin, sillä saatan venyä ymmärryksessäni jopa minua satuttavan puheen yli. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä vaikeampi minun on ymmärtää, miksi en olisi saanut kirjoittaa tästä itseäni ja niin montaa muutakin ihmistä koskevasta asiasta. Tuo teksti ei satuttanut ketään, ei tuominnut ketään, eikä sen vaatimus ollut muuttaa väkisin ketään tai mitään. 

Se oli kertomus minun kokemuksestani. Tarina, jonka tarkoitus oli kertoa, että meidän ympärillämme on paljon erilaisuutta, joka olisi hyvä nähdä ja ymmärtää. Asioita, joista pitäisi pystyä puhumaan avoimesti ja kunnioittavasti, jotta niistä ei tulisi hyvinvoinnille vahingollisia. 

Näiden vastauksien jälkeen on vaikea sanoa, ettei olisi kannattanut kirjoittaa julkisesti.

Olisiko tuo tarina sitten pitänyt jättää kertomatta? Olen saanut satoja yksityisiä viestejä, joissa on todettu: "Kiitos, kun kirjoitit!" Niissä viesteissä on ollut paljon kipua ja yksinäisyyttä, lohdun kyyneliä ja vapautuneita sydämiä. Joku sai rohkeutta puhua ensimmäisen kerran ja joku helpottui kuullessaan tutun tarinan. Osa halusi vain osoittaa tukensa ja kertoa, miten tärkeä on puhua myös tästä. 

Ja yhdessä mieleeni painuneessa puhelussa kuulin nämä sanat: ”Mun silmät aukesi. Enhän mä oikeastaan voi päättää, että mikä mun lapsen seksuaalinen suuntautuminen on. Ja jos ne onkin jotain muuta, kuin heteroita, en mä halua tuomita niitä omilla puheillani ja ymmärtämättömyydelläni.”

Näiden vastausten jälkeen on vaikea sanoa, ettei olisi kannattanut kirjoittaa julkisesti. Varsinkin, kun tämä teksti oli yksi keino vapauttaa minut vuosien vankilasta itseni sisällä. Ja anteeksi itsekkyyteni, mutta se on minulle tärkeämpää, kuin ne ”kaverit” tai ”läheiset”, jotka eivät kykene enää yhtäkkiä kohtaamaan minua niin kuin ennen. 

Se, että teksti herätti myös niin voimakasta puolustautumista, ”huolta” ja tuomitsemista, kertoo vain siitä, miten ennakkoluuloisesti ja häpeään sidottuna seksuaalivähemmistöt vieläkin usein kohdataan. Joten sen sijaan, että nuo reaktiot saisivat minut katumaan kirjoitustani, ne saavat minut vakuuttuneeksi, että on erityisen tärkeää, että asiasta kirjoitetaan ja keskustellaan. 

Jos jotain olen työni ja oman terapiani kautta oppinut on se, että se mikä herättää voimakasta häpeää, pois sulkemista ja torjumista, kaipaa eniten kohtaamista ja käsittelyä. Se on toimiva ohjenuora ihan meille jokaiselle yksilölle sekä yhteisölle. 

Vaimon vieraskynä: ”Tällaisena minä näen Samuelin”

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Samuel Jyrinki (@herkkamies) jakama julkaisu

 

Kommentit (2)

Arka kohtaaja
1/2 | 

Minua häiritsee se ajatus että olisi (vastakkain asettelu) normi-en usko että on, me ollaan jokainen erillaisia, vaikka ei julkisesti itsestämme puhuttaisi.
Toisena mietin - on sinulla kestettävää, koita kestää jos joku ei sinua uskalla tai osaa kohdata. Julkinen ulostulo hämmentää ja pelottaa. Niin harvan kanssa puhutaan seksuaalisuudesta ja tiedän, jos puhuttais olisi kirjoa enemmän kuin uskoiskaan. Sinulla on myös valtava ase, julkisuus, se pelottaa ihmisiä... Ihmiset jotka eivät ole osanneet sinua kohdata, tarvitsevat ymmärrystä ja armoa, on se sitten ujoutta/arkuutta tai uhmaa ja rohkeutta.
Toivon että jokainen saa kulkea omaa polkua, rakentaa omaa polkua, sen niittää jonka kylvää. Onnea valitsemallesi tielle🙏

Arka kohtaaja
2/2 | 

Täytyy vielä jatkaa....Minä uskon ettei ihmiset pahuuttaan kohtele huonosti/jätä kohtaamatta...vaan taitamattomuuttaan sekä pelkoa tuntien. Ajattelen että se ei ole minulta pois, vaikka sattuukin....siitä voi aina oppia ihmisistä ja itsestä. Tämän kirjoitan koska olen niin monesti kokenut vastaavaa.
Rakastetaan ja annetaan anteeksi, ihmiset kaipaavat sitä ja se tulee takaisin❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Blogiarkisto

2019
2018