Kirjoitukset avainsanalla jaksaminen

Kuva:Joel Jyrinki

Miltä vanhemmuutesi tuntuu juuri nyt? Pysähdy ja kuuntele. Onko päälimmäisenä tunteena ihana kiitollisuus vai onko vanhemmuutesi juuri nyt kaikkea muuta? Onko se ehkä väsyä, ahdistusta ja epätoivoa?  Ja sitten vielä yksi iso kysymys: tietääkö kukaan, miltä sinun vanhemmuutesi juuri nyt tuntuu?

Olemme taitavia olemaan hymyilevien kasvojen takana surun, ahdistuksen ja häpeän murtamia.

Me ihmiset olemme välillä uskomattoman taitavia peittämään sitä, miltä meidän sisällä todellisuudessa tuntuu. Erityisesti silloin, kun sisällämme on sellaisia tunteita, jotka eivät ole positiivisia. Kun vanhemmuus tuntuu pahalta. Kun tuntuu, ettei selviä oman lapsen hoitamisesta tai edes itsensä kanssa elämisestä. Kun huomaamme, ettemme pysty siihen, mitä odotuksia me itse tai ympäristömme on meille asettanut. Olemme taitavia olemaan hymyilevien kasvojen takana surun, ahdistuksen ja häpeän murtamia. Jopa niin taitavia, ettei oma puoliso tai muut läheiset ihmiset pysty näkemään todellista oloamme. Puhumattakaan, että tuon kuoren taakse näkisi terveydenhoitaja, joka neuvolakäynnillä kuulee vain nopean ”ihan hyvää” vastauksen.

Kun vuosia sitten vaimoni kertoi ahdistuksestaan neuvolassa, terveydenhoitaja oli järkyttynyt. Hän ei ollut pystynyt arvaamaan tilannetta, sillä kaikki näytti niin hyvältä. Meistä kukaan ei ole ajatusten lukija, vaikka me sitä usein toivoisimme. Odotamme, että joku huomaa olomme ja tulee pelastamaan siltä. Mutta valitettavasti niin ei useinkaan käy. Siksi tarvitaan rehellisiä ja avoimia sanoja. Avointa puhetta, joka lopulta auttaa koko perhettä. 

Muista, sinulla on lupa puhua.

Olen sitä mieltä, että meidän vanhempien pitäisi aloittaa jokainen päivä sanomalla itsellemme ja puolisollemme, että ”muista, sinulla on lupa puhua.” On lupa sanoa ääneen juuri se tunne ja kokemus, mikä kulloinkin on, sillä edes vanhemmuudessa ei ole olemassa oikeita ja vääriä tunteita. Ei ole olemassa tunteita, joita ei saa sanoa ääneen. Se meidän olisi hyvä muistaa ja siitä meidän olisi hyvä muistuttaa toisiamme, jotta tekisimme tilaa myös niille kipeimmille asioille, jotka keräävät häpeätaakkaa yksinäisissä ajatuksissamme.

Ja vielä tähän loppuun haluan kysyä, tiedätkö sinä, miltä kumppanistasi tuntuu olla vanhempi juuri nyt? 

Minut löytää myös Instagramista ja Facebookista. Tervetuloa seuraamaan!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko puolisollasi lupa luovuttaa? Kuva:Herkkämies

Vaimoni tarvitsi apua, mutta minä en ollut se, joka osasi tai edes jaksoi auttaa.

”Minusta ei ole auttamaan sinua.”

Muistan vieläkin hyvin sen hetken, kun sanoin saunan lauteilla nuo sanat vaimolleni. Hänen ahdistuneisuus oli jatkunut pitkään ja pahentunut yhä syvemmäksi. Minä olin suorittanut lapsiperhearkea vimmatun lailla ja tehnyt kaiken, minkä ajattelin helpottavan hänen oloaan. Tasoittelin arjen ryppyjä, ennakoin, järjestin ja ratkaisin ongelmat nopeasti. Koin syyllisyyttä siitä, jos olin pois kotoa tai aiheutin toiminnallani negatiivisia tunteita. Hoivasin ja huolehdin, mutta mikään ei muuttunut. Ahdistus ei kadonnut. Ja se selviytymistaistelun synnyttämä harmaa sumu, joka oli tullut väliimme, sakeni välillä tiiviiksi massaksi ja koitti estää kaiken yhteyden välillämme.

Olimme pisteessä, jossa kummankin keinot olivat lopussa. Vaimoni tarvitsi apua, mutta minä en ollut se, joka osasi tai edes jaksoi auttaa. Se oli tunnustettava, vaikka takaraivooni oli jostain iskostunut ajatus, että minun velvollisuuteni on olla vahva mies, joka valittamatta kantaa perheensä, keksii keinot selviytyä ja jaksaa niin paljon, kuin kannettavaksi annetaan. 

Kunpa olisi osannut luovuttaa jo aiemmin.

Nyt se polku oli kuitenkin kuljettu. Oli pakko luovuttaa, sillä muuta suuntaa ei ollut. Niinpä sanoin ne sanat puolisolleni. Sanoin, vaikka pelotti, mitä siitä seuraa. Mutta sen sijaan, että tilanteesta olisi tullut luovuttamisen vuoksi lohduton ja epätoivoinen, se oli helpottunut ja vapauttava. Siinä hetkessä meistä kumpikin sai luvan luovuttaa. Enää ei tarvinnut olla pärjäävä ja vahva. Enää kummankaan ei tarvinnut suojella toista olemalla itse kaiken kestävä selviytyjä. Ja siksi tuosta luovuttamisen hetkestä alkoi parempi suunta. Suunta, jossa oli nähtävillä ulkopuolista apua, rakentavampia keinoja ja sitä ihanaa eteenpäin kantavaa yhteyttä välillämme, joka välillä oli päässyt katoamaan.

Nyt, vuosia myöhemmin ajattelee, että kunpa olisi osannut luovuttaa jo aiemmin. Ettei olisi niin pitkään koittanut väkisin kantaa jotain, mitä ei kykene, eikä tarvitsekaan kyetä. Että olisi antanut myös toiselle viestin siitä, että saa luovuttaa. Sillä niin kauan, kun vaatii vahvuutta itseltään, vaatii sitä myös ympäristöltään. 

Tämän kaiken jälkeen tuntuu hyvältä lukea Ylen artikkelia, jossa patistetaan vanhempia puhumaan neuvolassa jaksamisestaan. Elämän ei tarvitse olla väkisin pärjäämistä ja selviytymistaistelua. Luovuttakaa ja puhukaa, se on minun viestini.

Jos et vielä seuraa blogia Instagramissa ja Facebookissa niin klikkaappa sinne!

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Äärimmäisen hyvä kirjoitus! Kun vain kaikissa neuvoloissa kuunneltaisiin myös niitä vanhempia. Liian usein siirryttäessä äitiysneuvolasta lasten neuvolaan, unohdetaan vanhemmat ja keskitytään vain siihen lapseen ja huolehtimaan siitä, että se lapsi kasvaa ohjekirjojen mukaan. Jos nyt sattuukin kasvamaan muualla, kuin 0-käyrällä, niin heti on jotain vikaa. Itse luovutin työt aloitettuani neuvolan suhteen. Mies on käynyt hoitamassa käynnit, koska hän niihin pääsee paremmin ilman ylimääräisiä järjestelyitä. Mikä ajoi minut tähän pisteeseen? 4kk-nlassa piti palauttaa vanhempien voimavara -lappuset. Olin koittanut olla parhaani mukaan rehellinen itselleni ympyröidessäni palluroita. Dialogi neuvolassa:
- Mites teillä menee? Isää näyttää vaivaavan, kun on paljon poissa kotoa.
- No oon aika yksinäinen, enkä tunne täältä ketään ja jaksaminen on aika loppu sekä henkisesti että fyysisesti....
- Joo, no mites vauva? Syökö, nukkuuko?Näyttää tuolla miinuskäyrällä kulkevan. Ai kieli- ja huulijänneleikkaus! Se on vain muotihömpötys. Ei tässä mitään laktoosi-intoleranssia ole, kaikilla vauvoilla on mahavaivoja.

No, Helsingissä käytiin yksityisellä jänteet tarkistuttamassa. Kireimmästä päästä molemmat. Ja ei tuo meidän 2-vuotias kykene vieläkään tavallisia maitotuotteita nauttimaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva:Herkkämies

Kun ei jaksaisi enää metriäkään. Kun rinnassa oleva möykky on kasvanut liian isoksi, voimattomuus painaa hartioilla ja jokainen vaatimus kaataa lyijyä suoniin. On vain loputtoman väsynyt. Sitten tunnet, kuinka joku tulee ja halaa. Kysyy, onko kaikki hyvin. Kyyneleet saavat kertoa kaiken. On lupa luovuttaa ja vain olla. Ja mikä helpotus on kuulla: "Ei ole hätää, minä olen tässä."

Kuinka monta kertaa olemmekin olleet rakkaani kanssa tuossa tilanteessa. Toisen voimat ovat kuluneet arjen rasituksesta. Joku elämäntilanne on vienyt kohti pimeyttä ja tehnyt pieneksi. Silloin toinen on kasvanut suuremmaksi. Ottanut kiinni ja kantanut tarpeellisen matkaa. Kuunnellut. Lausunut oikeita sanoja. Osoittanut valon suuntaan. 

Kuva:Joel Jyrinki
Kuva:Joel Jyrinki

Rakastava kumppani on suuri siunaus ja voimavara

Jos minulta kysytään parhaita asioita parisuhteessa olemisesta, yksi niistä on tämä. Minulla on rinnalla ihminen, joka tukee. Joka herää keskellä yötä kuulemaan murheeni, haluaa kuunnella ja välittää pyyteettömästi sydämestään asti. Huomaa tilani, lohduttaa ja on aina puolellani. Ja kun tulee hetki, on minun vuoroni. 

Usein kuulee puhuttavan parisuhteen haasteita ja ristiriidoista. Kaikesta siitä, miksi puoliso ärsyttää ja tuntuu jopa luopumisen arvoiselta. Mutta kuinka moni meistä onkaan saanut nojannut tuohon rinnalla kulkevaan olkapäähän ja ottanut tukea. Nauttinut lempeästä kosketuksesta ja kerännyt voimia kainalon turvassa. Rakastava kumppani on suuri siunaus ja voimavara. Siitä on hyvä olla kiitollinen. Ja kuinka tärkeä olisi muistaa pysähtyä kohdalle ja sanoa: "Kiitos, että olet. Ilman sinua en pärjäisi."

Kiitos, kun luit! Löydät blogin myös Instagramista ja Facebookista. Tervetuloa seuraamaan! 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Blogiarkisto

2019
2018